Sivut

Kommentit (3068)

Vierailija

Nämä kuoleman käsitteet jokainen varmaan tietää mutta tuntuma rakkaan menetykseen, se on tunnetasolla, ei niinkään termin oikeaoppisuudessa.

Vierailija

Oman menetykseni koen äkillisenä; shokkiuutinen päivystyksessä kliinisen viileän asiallisesti ilmoitettuna, puolison voinnin romahdusmainen heikentyminen ja menehtyminen palliatiivisessa yksikössä muutaman päivän jälkeen.  Äkillisyys lienee kohdallani valmistautumattomuutta, ennakoimattomuutta; kallionseinä vastaan eikä mahdollisuutta jarruttaa. Olen miettinyt, onko eroavuutta sillä, että menettää vai tietää menettävänsä.  Helpottaako "valmistautumisaika" vai tuoko se kokoaikaisen sydämentuskan rinnallakulkijalle? Minä kuljen pimeässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Solitaire

Hei te kaikki uudet surusilmät ❤️
Me ”vanhat” viestittelijät repesimme jossain vaiheessa käyttämään nimimerkkejä. Olisi tosi mukavaa, jos tapa jatkuisi. Viime aikoina lähes kaikki ovat olleet ”Vierailijoita” ja on ollut aika hankala tietää onko viestien takana yksi, kaksi vai useampi kirjoittaja. Viesteihin on myös helpompi vastata, kun osaa liittää eri viestit yhteen ja samaan kirjoittajaan.
Vaikka ottaisi nimimerkin, niin anonymiteetti säilyy, koska nimimerkkiä voi käyttää ilman, että rekisteröityy.

Halauksin Solitaire

Nyyti

Olen viestien 3051, 3053 ja 3059 takana. Oikeasti toivoisin, että löytäisin tukea; ajatuksen siitä, että jossain vaiheessa kivi sydämeltä edes hieman hellittäisi. Polkuni on niin alussa enkä vielä edes käsitä mitä on tapahtunut. Muutoinkin lähelleni on ollut vaikea päästä ja nyt olen sulkenut itseni kokonaan. Puoliso ja tytär ovat aikuisiälläni olleet ainoat, jotka ovat nähneet minut kokonaisena. Suoritan arkea, venytän työpäiviä, jotta kotiin ei tarvitsisi mennä.

Vierailija

Kirjoita lisää vaikeaa ja tuskaista oloa. Harmi kun täällä on niin hiljaista.

Pue tuska ja menetys ja aika kirjoittamalla.
Mihin jaksat uskoa?

Vierailija

Viestin aloittaja

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille surusilmille ja kohtalotovereille. Paras ja rakkain ihminen on ollut poissa jo kauan, (3v4kk) mutta silti ei poissa sydämestäni ja ajatuksestani yhtään päivää.

Vierailija

”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”
Valitettavasti ehkä ei kukaan vielä tässä vaiheessa ❤️. Ehkä paremminkin ”mikä” lohduttaisi Nyytiä?

Kovin tutulta kuulostavat ajatuksesi. Vaikka rakkaani on ollut poissa yli 2,5 v. en ole unohtanut alkuaikojen tunteita. Mieheni äkillinen kuolema oli valtava järkytys ja tunsin vahvasti, että en voinut käsitellä asiaa kenenkään kanssa. Lohdutuksia en minäkään pystynyt ottamaan vastaan. Olin niin poissa tolaltani, että pyysin lapsiani ilmoittamaan ystäville ym., että en ota vastaan kukkia enkä adresseja. Kukat siis lähetettiin lapsille ja ne muutamat kimput, jotka minulle kuitenkin tulivat, päätyivät naapureille. Adressit luin noin vuoden myöhässä.

Näin jälkikäteen ajattelen, että kyse oli itsesuojeluvaistosta. Olin niin järkyttynyt, että jouduin suojelemaan mieltäni. Voimat menivät siihen, että selvisin päivästä ja viikosta seuraavaan. Elämä oli kohtuuttoman rankkaa myös käytännön asioiden suhteen. Kuten niin monesta meistä, myös minusta tuntui, että ympärillä oleva tekniikkakin pettää. Talon lämmitysjärjestelmä, salaojat, auto ja moni muu kohde rupesi reistailemaan. Olin joka ilta helpottunut siitä, että olin taas selvinnyt yhdestä päivästä. Unilääkkeitä tai rauhoittavia en tarvinnut; olin niin uupunut, ettei mikään unenmäärä tuntunut riittävän.

Olen jossain aiemmassa viestissä kirjoittanut, että ensimmäiset noin kolme kuukautta olin jonkinlaisessa shokissa ja vasta sen jälkeen iski se lohduttomin suru, jonka vaikein vaihe kesti ehkä 4-5 kuukautta. Kevään myötä oloni rupesi vähitellen helpottamaan ja ymmärsin, että pahin suru oli vähitellen helpottamassa. Vaikeinta aikaa leimasi surun lisäksi valtava tulevaisuudenpelko.

Nyt asiani ovat hyvin. Rinnallani on noin vuoden verran ollut hyvä ihminen, joka on itsekin menettänyt rakastamansa kumppanin.

Tämän ketjun viesteissä toistuu usein ajatus, että vaikka ”kyllä aika parantaa” -sanonta voi tuntua sietämättömältä, niin se pitää paikkansa. Yritä ajatella tulevaa vuotta selviytymisprosessina, joka on vain käytävä läpi, jotta elämäsi pääsee jatkumaan.
Yritä karsia sekä turhat asiat että turhat ihmiset elämästäsi ja anna itsellesi lupa elää elämää säästöliekillä niin pitkään, kun siltä tuntuu.
Jossain vaiheessa saat elämänilon takaisin.

Halaus ❤️,
Solitaire

PS
Hyvää Ystävänpäivää kaikille ❤️

Tuulia

Puolisoni kuolemasta on nyt reilu vuosi. Vuosi sitten en uskonut, että tästä voisi  mitenkään selvitä. Muistan kyllä, kuinka Tarja, Rakastettu, Solitaire, Viestin aloittaja ja moni muu vakuutteli, että tulen selviämään, olin uusi  kirjoittaja ja minua tuettiin. Vuosi on ollut vaikea, varsinainen suru alkoi vasta keväällä ja tuntui että suru syveni entisestään kesän ja syksyn aikana. Ei ole klisee, että ensimmäinen vuosi on vaikein, sitä se on. On vain kestettävä, oltava itselleen armollinen ja antaa ajan kulua. Tehdä vain se, mihin kykenee. Mieli on niin ihmeellinen, että se ottaa vastaan ja käsittelee vain sen, mihin voimat riittävät. Pidin koko vuoden päiväkirjaa, en muistaisi vuodesta muuten juuri mitään. Vaikka vuodessa oli tapahtumia, niistä ei jäänyt mitään muistoja, vain hajanaisia hämäriä muistikuvia, mielessä ei ollut  tilaa muulle kuin surulle, se vei kaiken tilan ja tarttumapinnan.

Ensimmäinen vuosi on umpeutunut kaikkine juhla- ja merkkipäivineen. Pelkäsin jokaista juhlapyhää, merkkipäivää ja jopa viikonloppuja, jotka olivat pahimpia. Yksinäisyys, se tunki jokaisesta ovesta ja ikkunasta sisään. Turvattomuus, avuttomuus ja ulkopuolisuuden tunne oli valtava. Surullisuus siitä, että tuttavapariskunnat kaikkosivat harvoja lukuunottamatta.

En tunne olevani vieläkään selvillä vesillä, mutta aivan kuin huomaamatta alan tuntea pieniä elonmerkkejä itsessäni ikään kuin alkaisin voimaantua. Järjellä olen tämän ymmärtänyt ja tiennyt jo heti puolisoni menehdyttyä, että näin tulee jossain vaiheessa käymään, mutta tunne kulkee omia polkujaan ja sitä emme voi itse säädellä ja nopeuttaa. Aika matelee.

Tämä vuosi on opettanut minua paljon. Opettanut erottamaan tärkeän ja vähemmän tärkeän. Opettanut havainnoimaan asioita ja ihmisiä. Toisilla ihmisillä on luontainen kyky kohdata toinen, pysähtyä hetkeksi rinnalle ja kuunnella. Pieniä ohikiitäviä hetkiä, mutta minulle niin tärkeitä. Olen kohdannut myös niitä, jotka kulkevat vain ohi pysähtymättä ja sanomatta mitään, se tuntuu surulliselta. Liian moni ei pysty kohtaamaan surevaa, kuolema on aika monelle tabu, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Jokaisen suru on omanlaisensa, jokaisen suru on oikeanlainen ja kestää oman aikansa. Sureva ei tarvitse neuvoja, vain kättä josta pitää kiinni, korvaa, joka kuuntelee ja sydäntä, joka ymmärtää.

Hyvää ystävänpäiväiltaa kaikille uusille ja vanhoille kirjoittajille!

Tuulia

Tuulia

Puolisoni kuolemasta on nyt reilu vuosi. Vuosi sitten en uskonut, että tästä voisi mitenkään selvitä. Muistan kyllä, kuinka Tarja, Rakastettu, Solitaire, Viestin aloittaja ja moni muu vakuutteli, että tulen selviämään, olin uusi  kirjoittaja ja minua tuettiin. Vuosi on ollut vaikea, varsinainen suru alkoi vasta keväällä ja tuntui että suru syveni entisestään kesän ja syksyn aikana. Ei ole klisee, että ensimmäinen vuosi on vaikein, sitä se on. On vain kestettävä, oltava itselleen armollinen ja antaa ajan kulua. Tehdä vain se, mihin kykenee. Mieli on niin ihmeellinen, että se ottaa vastaan ja käsittelee vain sen, mihin voimat riittävät. Pidin koko vuoden päiväkirjaa, en muistaisi vuodesta muuten juuri mitään. Vaikka vuodessa oli tapahtumia, niistä ei jäänyt mitään muistoja, vain hajanaisia hämäriä muistikuvia, mielessä ei ollut  tilaa muulle kuin surulle, se vei kaiken tilan ja tarttumapinnan.

Ensimmäinen vuosi on umpeutunut kaikkine juhla- ja merkkipäivineen. Pelkäsin jokaista juhlapyhää, merkkipäivää ja jopa viikonloppuja, jotka olivat pahimpia. Yksinäisyys, se tunki jokaisesta ovesta ja ikkunasta sisään. Turvattomuus, avuttomuus ja ulkopuolisuuden tunne oli valtava. Surullisuus siitä, että tuttavapariskunnat kaikkosivat harvoja lukuunottamatta.

En tunne olevani vieläkään selvillä vesillä, mutta aivan kuin huomaamatta alan tuntea pieniä elonmerkkejä itsessäni ikään kuin alkaisin voimaantua. Järjellä olen tämän ymmärtänyt ja tiennyt jo heti puolisoni menehdyttyä, että näin tulee jossain vaiheessa käymään, mutta tunne ja keho kulkee omia polkujaan ja sitä emme voi itse säädellä ja nopeuttaa.

Tämä vuosi on opettanut minua paljon. Opettanut erottamaan tärkeän ja vähemmän tärkeän. Opettanut havainnoimaan asioita ja ihmisiä. Toisilla ihmisillä on luontainen kyky kohdata toinen, pysähtyä hetkeksi rinnalle ja kuunnella. Pieniä ohikiitäviä hetkiä, mutta minulle niin tärkeitä. Olen kohdannut myös niitä, jotka kulkevat vain ohi pysähtymättä ja sanomatta mitään, se tuntuu surulliselta. Liian moni ei pysty kohtaamaan surevaa, kuolema on aika monelle tabu, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Jokaisen suru on omanlaisensa, jokaisen suru on oikeanlainen ja kestää oman aikansa. Sureva ei tarvitse neuvoja, vain kättä josta pitää kiinni, korvaa, joka kuuntelee ja sydäntä, joka ymmärtää.

Hyvää ystävänpäiväiltaa kaikille uusille ja vanhoille kirjoittajille!

trinity

Menetin mieheni äkillisesti elämänvaiheessa jossa olimme molemmat kokemassa yhdessä suurta elämänmuutosta. Se kaikki muuttui joksikin mitä en halua tehdä yksin,se oli meidän yhteinen pitkän ajan unelmamme, mitä oli suunniteltu pitkään. Mieheni kuolema teki sen, että ainoa miten selviän eteenpäin on se, että karsin entisestä elämästä suurimman osan pois ja aloitan jotenkin kaiken alusta. En toki tarkoita, että karsin entisen elämäni ja miehen pois, minun on vain pakko muuttaa kaikki arkisessa elämässä, koska kaikki siinä muistuttaa liikaa miehestäni, työni oli sellaista että se kietoutui arkeeni ja mieheeni, jaoimme kaiken. Nyt en voi edes lukea sen ajan kirjoittamiani ammatillisia tekstejä voimatta kirjaimelilisesti fyysisesti pahoin, monta kertaa olen sitä yrittänyt ja päätynyt vessaan oksentamaan. Muutenkin olen yllättynyt surun kehollisesta voimasta, tai olen vain niitä ihmisiä ketkä kokevat surun niin fyysisenä. Menetin aluksi kaiken fyysisen tunnereaktion, olin mustelmilla koska en havainnoinnut kehoani ja löin sitä joka paikkaan mutta en tuntenut kipua, en kokenut itkeväni mutta kyyneleet valuivat koko ajan siihen pisteeseen, että olin nestehukan partaalla. Tähän tuli lisäksi menetyksiä lähiperheessä, mikä palautti  kuvittelemani selvitymisen alkupisteeseen.  Missä nyt, melkein puolitoista vuotta painajaisen alkamisesta, alkamassa vasta ymmärtää mitä tapahtui ja tapahtuu, nyt vasta oikea suru voi ehkä alkaa, tähän asti on pitkälti joutunut käymään sitä psyykkistä traumaa, mikä mieheni äkillisestä kuolemasta ja sen näkemisestä aiheutui. Alkuvaiheessa oleville sanoisin sen, että olkaa armollisia itsellenne, tulette kokemaan niin monia tunteita ja sallikaa se, yrittäkää antaa aikaa itselle vaikkei se ole helppoa. Itse koin äärimmäisen vaikeaksi pakollisten asioiden hoitamisen, enkä saanut niihin sitä apua mitä olisin tarvinnut, eli  jos siihen löytyy apua, ottakaa se vastaan. Olisin halunnut, että joku sanoo minulle suoraan sen ,että vaikka kuinka yrität ja teet ja suoritat asioita, suru ja kaipuu ei vähene ja poistu, ainoa mikä siihen auttaa on aika ja sekin vain auttaa elämään sen kanssa. Elämä jatkuu oli se mitä tahansa, ja siihen loppuun voi taas tavallaan vaikuttaa jollain tavalla.

Vierailija

Mieheni kuolemasta on 2 vuotta ja 20 päivää. En ole kirjoittaja tyyppiä mutta melkein heti mieheni kuoleman jälkeen aloitin kirjoittamaan tunteita ja ajatuksia vihkoon. Vieläkin kirjoitan jos siltä tuntuu. Auttoi minua uskomattoman paljon.Juhlapyhien lähestyessä kehoni edelleen reagoi ja tunnen että olen vielä aika herkillä puhuessani miehestäni. Viime yönä näin hänestä unta mikä oli ihanaa. Harvemmin niitä näen. Elämä menee eteenpäin, muutto omaan kotiin ja syksyllä syntyy kaksi uutta lasten lasta. Sitten ihanuuksia on kolme. Onneksi mieheni kerkesi näkemään ensimmäisen. Uusille surijoille toivotan voimia ja suuren lohtu halauksen 😊

Nyyti

Olen kiitollinen teille kaikille, jotka olette jakaneet kokemustanne ja ajatusianne rakkaan menetyksestä; tällä hetkellä kaikki on minulle valitettavasti vielä sanoja, mutta toivon todella, että löydän jatkossa myös sisällön. Suoritan elämäksi ja arjeksi kutsuttua. Merkityksettömyys ihan kaikessa; jotenkin niin, etten tunne mitään, mutta kokoaikainen ahdistuneisuus kylläkin.  Suru ja sureminen lienevät edessäpäin. Unettomuus on vaihtunut uupumukseen, pienenkin asian tekeminen vie voimat ja saatan torkahdella pitkin päivää,  yöuneen suorastaan putoan. Keskittyminen häröää herkästi, ajatus katoaa, muisti pettää ja jopa sanoja joutuu etsimään.  Löydän itseni tuijottamasta yhteen pisteeseen ilman ajatuksen häivää.

Elämä jatkuu

Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen ykinäinen joulu tulossa.

Vielä viime jouluna veimme aattona kynttilät läheisten haudalle,

nyt vien yksin kynttilän puolisoni haudalle.

Suru on valtavan suuri.

Kuin omasta elämästäni! Samana vuonna vihasin joulua, koska se oli 1. jouluni yksin. Nuori perhe vietti joulua toisen äidin luona, koska oli melko todennäköistä, että se olisi hänen viimeisensä, koska hän sairasti syöpää. Toki ymmärsin tilanteen.

Elämä jatkuu

Nyyti kirjoitti:
Olen viestien 3051, 3053 ja 3059 takana. Oikeasti toivoisin, että löytäisin tukea; ajatuksen siitä, että jossain vaiheessa kivi sydämeltä edes hieman hellittäisi. Polkuni on niin alussa enkä vielä edes käsitä mitä on tapahtunut. Muutoinkin lähelleni on ollut vaikea päästä ja nyt olen sulkenut itseni kokonaan. Puoliso ja tytär ovat aikuisiälläni olleet ainoat, jotka ovat nähneet minut kokonaisena. Suoritan arkea, venytän työpäiviä, jotta kotiin ei tarvitsisi mennä.

Jo "kokeneempana" leskenä voin lohduttaa, että ainakin omalla kohdallani alkoi vähitellen näkyä myös valoa. Ensimmäiset vuodet minulla oli tunne kuin yrittäisin kiivetä ylös syvästä kuopasta. Aina kun alkoi olla toivoa pääsystä maan pinnalle, joku ikään kuin "löi sormille" ja putosin.

Suosittelen Eläkeliiton kurssia "Yhtäkkiä yksin", joka on tarkoitettu kaikille leskille, ei vain Eläkeliiton jäsenille. Kurssin rahoittaa STEA. Se on tarkoitettu yli 50-vuotiaille. Tälle ilmaiselle kurssille voi hakea, kun leskeytymisestä on aikaa noin 6 kk-3 v.
Henkilökohtaisesti koin todella hyvänä, että olimme kaikki samassa tilanteessa. Kenen tahansa kanssa saattoi jutella tuntien, että toinen ymmärsi.
Sitä ennen sain joskus kuulla, että miesleskellä on paljon vaikeampaa kuin minulla, koska hän ei osaa tehdä ruokaa tai hoitaa kotia...
Autoahan tarvitsee vain joskus! Sanoja oli ihan mukava nainen, ilmeisesti ei vain tajunnut, minkä sammakon suustaan päästi.

Vierailija

Näin minä neuvoisin:

Ole itsellesi armollinen ja ole terveellä tavalla itsekäs.
- Älä tapaa ihmisiä, jos se kuluttaa voimiasi.
- Älä lue lehtiä tai kirjoja, jos et jaksa. Maailma jatkaa pyörimistään, vaikka et lukisi uutisia.
- Suojele mieltäsi kaikelta mikä lisää ahdistusta.
- Älä laita ruokaa, jos et jaksa. Tilaa ruoka kotiin tai osta valmisruokaa.
- Jos et jaksa siivota kotiasi, pyydä apua tai hyväksy epäjärjestys.
- Jos jaksat, lähde joka päivä hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan ja hengitä syvään.

Jonakin päivänä huomaat selvinneesi.
Yritä mieltää edessä oleva raskas aika surun poluksi, joka sinun on kuljettava, jotta pääset elämässä eteenpäin. Älä kiirehdi - sen matkan tekeminen kestää meillä kaikilla eri pituisen ajan.

Ulla

Vierailija

Entä sitten jos elämäntilanne oli siinä vaiheessa että kaikki oli muuttumassa, muutto eri paikkakunnalle, opiskelu/työ, ei uusia ystäväsuhteita, entiset ystävät jääneet kaukaisemmiksi, omasta suvusta ei tukea, koska tällaista ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut, järkytys vei heitäkin kaiken ettei heistä ollut tukemaan. Yksin siinä on saanut käydä kaiken läpi ja hoitaa asiat, ei edes kehtaa enää pyytää apua kun sitä on joskus yrittänyt ja vastaus on yleensä ollut se että nyt on liian kiirettä. Nämä tarinat kuinka lesken elämä paranee uuden puolison löydyttyä tuntuvat niin älyttömiltä, aina tuntuu olevan lähellä tuttavamiehiä joista tuleekin yhtäkkiä ihmisiä jotka voivat korvata oman entisen miehen. Ehkä olen vielä alussa surussani, mutta vaikka mieheni kuolemasta on nyt noin puolitoista vuotta en ole mitenkään pystynyt kuvittelemaan lähelleni ketään miestä. Toki ymmärrän sen että kaikki käyvät asioita läpi eri tavoin, enkä halua tuomita ketään, kyllähän itsekin haluaisin löytää sen tunteen itsekin joskus vielä vaikka se tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta.

Marraskuinen

Mikä surussa on keskeisintä? Luonnollisesti menetys, edessä olisivat olleet  yhteiset eläkepäivät., kestivät vain vajaat 4 kk. Kuitenkin tuoreessa surussani on päällimmäisenä hänen diagnoosista seurannut vain muutaman kuukauden kestänyt "alamäki"- Miksi? Miksi hänelle kävi juuri näin, ei ennalta voi tietää kyynelten määrää, surun määrää. Toki olen kiitollinen yhteisistä vuosikymmenistä, ehkä suru on suhteessa rakkauden määrään?

Vierailija

Kirjoita iltamyöhällä lisää ajatuksiasi ja sitä surun määrää, mikä on käsittämätön.
Saatoitko jutella hänen kanssaan niinä viimeisinä aikoina kaikesta, vai tulivatko kyyneleet estämään puheen?

Anja b

Surun määrä on suunnaton varsinkin alkujärkytyksen jälkeen.Alussa joutuu hoitamaan kaikki asiat hautajaisiin asti ja vielä niidenkin jälkeen.Itse en kerinnyt kuolemasta rakkaani kanssa keskustelemaan kun hänen äitinsä saattohoito oli kesken kun hän sai syöpä diagnoosin joka n neljässä viikossa hänet vei.oli niin epätodellista että eihän sitä ymmärtänyt.Olin läheisten ihmisten kanssa menossa hänen äitinsä hautajaisiin kun sairaalasta tuli soitto että nyt pitäisi tulla sinne kun loppu lähellä.Ja muutamassa päivässä hän lähti ilman että puhua pystyisi.Kohta kolme vuotta kaikesta ja on jo elämä jotenkin voittanut mutta ikävä kaipaus ei koskaan katoa ja melkein joka yö unessa yhdessä ollaan mutta elämä jatkuu.Nytkin yksi rakkaista lapsenlapsistani luonani ja yökylään jää vaikka jo teini😘

vierailija USAsta

Vierailija USAsta

Olen lukenut naita viimeaikaisia kirjoituksia, omanikin. Tunnen niista kaikista itseni.

Talla hetkella omassa elamassani on menossa hyva kausi, ehka kevaan tulon vaikutusta. Elamaan on tullut vareja, olen alkanut ottaa osaa ulkopuoliseen elamaan, uuden opiskeluun , hyvantekevaisyyteen, matkustelenkin jonkun verran. Yksinhan se ei niin mukavaa ole, mutta siihenkin tottuu.

Kylla se ensimmainen vuosi leskena 49 avioliittovuoden jalkeen ja vieraassa maassa oli yhta tuskaa ja vaikerrusta. Silloin ei oikein mitaan jaksanut, eika ulospaasya siita pohjattomasta surusta nahnyt. Totuus, ainakin omalla kohdallani, on ollut aika, se parantaa.

Mitaan poppakonsteja ei ole, ei ainakaan minulle. Suru  taytyy kulkea lapi, tahtoo tai ei. Se on jokaiselle kai erilainen ja eri pituinen, mitaan tiettyja saantoja ei nahtavasti ole. Naissa asioissa ei kukaan ulkopuolinen voi paljonkaan auttaa, vain kuunnella. Joitakin asioita, joita voi kai yrittaa ovat minulle olleet paivakirjan kirjoittaminen, sururyhma ja meditointi. Mutta tallaisetkin asiat ovat kai enemman puuhastelua, kuin "parannuskeinoja". Mutta ei kai niista haittaakaan ole.

Itkekaa kun on itkun aika. Siksihan me itketaan kun niin rakastimme,. Se rakkaan menetysta itkemme. Ja nain on ihan hyva ja oikein.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat