Sivut

Kommentit (3068)

Vierailija

Tottakai tänne voi ja saa kirjoittaa ilman nimimerkkiä.
Pahoittelut, että ilmaisin itseni huonosti.
Tarkoitin vain, että vastaaminen on hankalaa, kun ei tiedä mitkä viestit liittyvät samaan henkilöön. Tai näin minä ainakin asian koen...

Vihje: jos nimimerkin keksiminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, niin ainahan voi käyttää omaa etunimeään, omaa toista nimeään tai vaikka jonkun sukulaisen tai tuttavan nimeä. Tai viikonpäivää, kuukautta, vuodenaikaa, kasvin nimeä tai ihan mitä vain.

Anteeksi vielä, jos pahoitin jonkun mielen aikaisemmassa viestissäni. Tarkoitus oli hyvä.
Ulla

Vierailija

Viestin aloittaja

On täysin ymmärrettävää että joku pahoittaa mielensä kirjoittelusta, minäkin olin surun alkuvaiheessa tosi herkkä ja pahoitin mieleni jostain kirjoittelusta, en ymmärtänyt että ei kukaan mitään pahaa tarkoita omalla mielipiteellään.  Luulen että kaikki me tiedämme sen surun, hädän ja ahdistuksen mitä olemme saaneet kokea, mielialan "matalapaineen", stressikyvyn alentumisen ym. Silti, vaikka toisen kirjoitus tuntuisi pahalle, ei meillä kenelläkään ole tarkoituksena pahoittaa toisen mieltä, vaan auttaa ja tukea surussa.

Yhdessä meissä on kuitenkin sellainen voimavara ja vertaistuki, että ei kannata lopettaa kirjoittelua, omien tunteiden purkaminen auttaa surutyön tekemisessä.

Paljon voimia teille kaikille, elämme nyt täällä muutenkin vaikeita aikoja ja yksinäisyys ja yksinolo lisääntyy tämän virusepidemian myötä. Yritetään kuitenkin pitää toisistamme huolta näin virtuaalisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Solitaire

Nimimerkin käytöstä -

Myös minä olen ehkä pariinkin eri otteeseen peräänkuuluttanut nimimerkin käyttöä ihan samasta syystä kuin Ullakin; on vaikeaa vastata jollekin nimettömille, kun ei tiedä mitkä muut nimettömät viestit ovat juuri hänen kirjoittamiaan.

Minäkin pohdin aikanaan kovasti tuota anonymiteettia ja alussa jopa muutin joitakin faktoja viesteissäni, jotta kukaan ei vain saisi selville kuka oli kirjoitusten takana... 🙄
Nyt silloinen menettelyni tuntuu todella omituiselta ja oudolta. Eihän tätä palstaa lue ketkään muut kuin toiset lesket, ja mahdollisuus, että joku heistä olisi tuttavani, on käytännössä nolla. Mitä ihmettä oikein pelkäsin? Yksityisyys on kuitenkin ollut minulle aina tosi tärkeä juttu. Esimerkiksi; vaikka minulla on virallisesti tuplasukunimi, käytän usein vain sitä ensimmäistä osaa eli tyttönimeäni, jotta pysyn paremmin ”anonyyminä”.
Ehkä täällä se pelko ”paljastumisesta” liittyi siihen, että silloin kun mieleni oli huolesta sekaisin ja tulevaisuus oli yhtä valtavaa mustaa möykkyä, oli tämä viestiketju se ainoa paikka, missä pystyin purkamaan ahdistustani. Ulospäin halusin näyttää, että pärjään, mutta täällä pystyin näyttämään heikkouteni ja pelkoni.

Summa summarum; luonnollisesti jokainen päättää itse käyttääkö nimimerkkiä vai, mutta olen Ullan kanssa samaa mieltä siitä, että vastauksia viesteihinsä saa paremmin, jos sitä käyttää.

Kaikille voimia ja jaksamista,
Halauksin ❤️
Solitaire

Vierailija

Hei kaikille, pitkästä aikaa. Olen lukenut mutten kommentoinut.
Suru on vahvana läsnä teidän kirjoituksissa, jotka olette menettäneet puolisonne hiljattain .
Muistan, kun itse kirjoitin tänne surun alkutaipaleella , kun elämästä ei tahtonut saada otetta , eikä mikää n tuntunut miltään.. ajatuksissa oli vain yksi asia, se suuri ikävä joka tuntui vuoren kokoiselta. Jokainen päivä toisti itseään tai oli edellistäkin raskaampi.
Sillon sain valtavan paljon voimaa täältä heiltä, jotka olivat selvinneet jo raskaimman surun vaiheesta. Muistan lämmöllä teitä jotka jaksoitte antaa toivoa paremmasta. Luotin siihen, että kyllä minäkin selviän, haluan selvitä.

Kaksi ja puoli vuotta on kulunut rakkaani äkillisestä kuolemasta ja siitä seuranneesta ajasta, joka ei koskaan unohdu.
Mutta aika ja surun työstäminen on auttanut löytämään takaisin elämään. Olen kiitollinen siitä, että sain kohdata elämäni rakkauden , vaikka meille ei annettu kuin neljätoista yhteistä vuotta.
Tänään iloitsen muistoista , ensi alkuun muistot tekivät kipeää , itketti . Vieläkin muistot tuovat väliin haikean olon ja ikävän , mutta tunne tasaantuu nopeammin.
Iloiset muistot saavat hymyilemään ja tuovat valoa päivään,.
Alkuaikoina vastoinkäymiset, pienetkin , tekivät olon epätoivoiseksi ja surkeaksi. Nyt huomaan, että sisuvaihde on tullut takaisin .. väliin sanon ääneen itselleni .. Hyvä minä .
Vaikeaa on edelleenkin oppia sanomaan minä, eikä me.

Suruun kuuluu niin paljon erilaisia vaiheita ... pikku hiljaa, pienin askelin , elämä alkaa voittamaan ja jossakin vaiheessa uskaltaa sanoa ääneen.. minä selvisin , selvisin siitä suurimmasta surusta. Ikävä muuttaa asumaan sydämeen , mutta sen kanssa opii elämään .. tai , se on osa minua.
Kirjoittaminen oli minulle yksi tapa purkaa tunteita ja luonto, joka oli meille molemmille tärkeä ja rakas tassuterapeutti joka pitää elämässä rytmin.

Nyt kun maassamme ja koko maailmassa on vaikea tilanne, toivon, että meillä jokaisella olisi ihmisiä jotka välittävät, huolehtivat.
Voimia, etenkin sinulle joka tunnut juuttuneen suruun... kaikella on aikansa , surun tie on pitkä ja kuoppainen.
Ps. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu näihin ajatuksiini. Tarkoitus oli antaa toivoa paremmasta.
Lämpimin ajatuksin Tarja ❤️ Pidetään huolta toisistamme.

Vierailija

Hiljaista on täällä ollut, liekö tämä omituinen aika vaikuttanut. Itsekin olen pohtinut miten ja mitä kaikki tämä uusi outo ajanjakso on vaikuttanut minun suruuni ja kaikkeen siihen miten koen kaiken. Antaako tämä uutta mittakaavaa, onko minulla parempia valmiuksia kohdata tätä kaikkea. Ehkä näin, suruni ei ole vähentynyt, enkä olisi koskaan uskonut kohtaavani tällaista ilman rakkaintani, mutta nyt keskityn elossa oleviin läheisiini ja heidän vointiinsa enemmän. Ehkä nyt sallin itseni vellovan surussani vähemmän, potku mikä pitikin saada, en kylläkään olisi tarvinnut sitä tässä mittakaavassa. Olen nyt lopulta myös järjestellyt asiapaperini niin että asiat on helpompi hoitaa jos huonosti käy, vaikken kuulukaan riskiryhmään. Valitettavasti meitä leskiä tulee varmaan olemaan enemmän, toivottavasti jaksamme tukea heitä tulevaisuudessa.

Nipsu

En uskonut tarvitsevani tätä keskustelupalstaa ainakaan vielä, mutta koskaan ei tiedä miten elämä kuljettaa.

33 vuoden yhteiselämä päättyi täysin yllättäin 20.3 rakkaani äkilliseen sairaskohtaukseen, shokki alkaa helpottaa, mutta en ymmärrä enkä hyväksy tapahtunutta. Onneksi minulla läheisiä ympärillä, mutta tuntui että tämä on pakko kirjoittaa tänne. Edessämme on ensi viikolla raskain päivä, jolloin yhteinen taival saa lopullisen päätöksen, miten siitä voi selvitä? Nukkuminen on onnistunut rauhoittavilla lääkkeillä ja kamomilla teen avulla, aamut ja illat ovat painajaismaisia. Miten tästä eteenpäin?

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimia sinulle Nipsu, pahin painajainen on tullut kohdallesi ja ennalta aavistamatta. Ymmärrän tunteesi täysin, minulle kävi ihan samalla tavalla, kuolema vei puolisoni äkilliseen sairauskohtaukseen, muutaman tunnin sisällä hän oli poissa.

Tapahtuman hyväksyminen- jos sitä koskaan voi hyväksyä- mutta ymmärtäminen vie aikaa, tunteet myllertävät rajuilman lailla, se kuuluu surutyön tekemiseen.

Tunteet, -suru, itku, viha ja kiukku- vuorottelevat päivän aikana moneen kertaan ja se on ihan normaalia surutyö tekmistä, puhuminen ja kirjoittaminen on myös tapa käsitellä tapahtunutta.

Tämä kirjoittelupalsta on sitä varten että tänne voi purkaa kaiken tunteensa, ja täällä me saman kokeneet yritämme antaa vertaistukea, sen mukaan mitä osaamme.

Voimia ja jaksamista raskaaseen päivääsi.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat