Sivut

Kommentit (3108)

rakkaansa menettänyt- yksin ja...

Itse elän vielä myrskyävällä merellä. Yhtenä  päivänä olen valmis lähtemään rakkaani luo, toisena tai kolmantena jaksan olla onnellinen,että sain elää edes hetken rakkaani kanssa. Yhtenä päivänä mietin, olisiko ollut parempi, että en edes olisi tuota lyhyttä hetkeä saanut kokea- olisinko ollut tyytyväisempi, jos en olisi koskaan kokea rakkautta.

Elämästä ei todellakaan selviä hengissä, mutta miksi pitää olla kärsimystä?

Itse mietin oman elämäni tarkoitusta, kun ei ole perhettä jäljellä. Olenko oikeutettu tekemään oman ratkaisuni. Toistaiseksi se, että pahimman tuskan ollessa päällä, kirjoitan, on auttanut pääsemään seuraavaan päivään. Mutta vähitellen tuntuu,  että en keksi enää syytä jatkaa elämääni. Halu luovuttaa vie voiton. 

Olen iloinen teidän, jotka olette päässeet tasapainoon ja jopa löytäneet uutta onnea, puolestanne. Mutta en jaksa uskoa enää, että voisin itse löytää tasapainoa.  Pelastuslautta on jättänyt minut myrskyyn eikä pelastusrengas jaksa kannattaa pinnalla. Syksyn sateet ja pimenevät illat lähestyvät.

Vierailija

Niin kuin itse sanoit, elät yhä siellä myrskyävässä meressä. Itse koin olevani joen vietävänä, enkä uskonut pääseväni sieltä mihinkään suvanto paikkaan koskaan. Pitkään elämäni oli vain hapen haukkomista pienissä pätkissä kun vain koin saavani pääni pieneksi hetkeksi pinnalle ja uusi surun pyörre vei mennessään. Mieheni kuolemasta on nyt vähän yli 2 vuotta ja nyt vasta olen alkanut löytää niitä suvanto paikkoja jossa vähän hengittää. Uutta elämää, jotain eteenpäin vievää en ole vielä edes uskaltanut ajatella. Olen toki joutunut tässä myös saattahoitamaan isäni kaiken muun lisäksi. Itse olen kuitenkin elossa ja jotain merkityksellistä täällä minun kai pitää vielä tehdä, en vielä tiedä mitä ja miten mutta luovuttaa en aio, sen koen tavallaan tehtäväkseni, en velvoitteeksi mutta ehkä se on vielä syy elää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Viestin aloittaja

Luovuttaa ei kannata koskaan vaikka olisi kuinka vaikeaa, myrsky laantuu ajan kanssa, vaikka se tuntuu mahdottomalta ajatukselta.

Minä olen ollut nyt yksin jo kohta 4 vuotta ja elämän tasapaino on löytynyt, joka päivä edelleen muistelen rakkaintani, mutta on ollut pakko hyväksyä tosiasiat, mennyttä ei saa takaisin, vaan katse on suunnattava eteenpäin. On elettävä erilaista elämää.

Toivon voimia teille kaikille sureville ja "valoisia" loppukesän ja syksyn päiviä.

Solitaire

Rakkaansa menettänyt- yksin ja...
Et ole yksin. Rakkaasi kulkee rinnallasi ja on tukenasi. Olen täysin varma siitä, että vaikka emme näe menehtyneitä rakkaitamme, niin jossain muodossa he ovat lähellämme ja seuraavat elämäämme. Ei rakkaus kuole tai katoa, se vain muuttaa muotoaan.

Kaksi vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika. Älä ajattele surun aikaa asiana, joka sinun on ”suoritettava” jossain määrätyssä ajassa tai jollain määrätyllä tavalla. Anna itsellesi lupa olla myrskyävien aaltojen vietävänä niin pitkään, kun on tarpeellista - jossain vaiheessa meri tyyntyy.
Pelastuslautta ei ole jättänyt sinua ja pelastusrengaskin kannattelee. Ajattele, että me kaikki täällä ymmärrämme ja tiedämme mitä käyt läpi ja vertaistukemme on osa sitä pelastusrengasta, joka sinua kannattelee.
Harmi, että voimme osoittaa tukeamme vain virtuaalisesti, mutta toivon, että tunnet, ettet ole yksin. Itse en aikoinaan hakenut mistään keskusteluapua, mutta tällä palstalla on muutama kirjoittaja kertonut saaneensa apua seurakunnan ja joidenkin järjestöjen järjestämiltä ”suruleireiltä”. Jos joku ”vanhoista” on paikalla ja lukee tämän, niin luulen, että olisi monille hyödyllistä kuulla, millaista apua sitä kautta saa.

Kaikki te, jotka vielä olette syvällä surussanne, yrittäkää uskoa, että joskus vielä koittaa aika, jolloin suru ei enää ole musertavaa, vaan se kanssa voi elää rauhassa ja levollisena.

Halauksin
Solitaire

Nyyti

Kohta yhdeksän kuukautta kulunut... mielenmaisemassa ei valoa ole näkynyt, varjot peittävät kaiken ja sumu silmissä kokoaikaisesti. Suoritan elämää, en elä sitä, en halua tätä yksin.  En oikeastaan tiedä nyt, surenko vai pyörinkö itsesäälissä, kun kaikki kaatuu, konkreettisestikin, kun pihapuut nojailevat toisiinsa vaarallisesti, patteriremontti pitäisi viedä loppuun - taas yksi vuotaa ja kulkuvälineet keksivät koko ajan lisää uutta vikaa. Jaksavuus näihin on tosi kortilla, antaisiko periksi, jättäisinkö vaan tähän. Puoliso hoiti kaiken tällaisen, en minä osaa. Kuormitan itseni työssä yli ja stressaan sitten siitäkin.  On ollut onni pitää tässä rinnalla tytärtä lähellä, mutta nyt on muutto koettamassa ja odotan kauhulla konkreettisesti enemmän yksin jäämistä vaikkakin ei muita halua kohdata. Nukkuminen on taas huonontunut kuten myös syömiset sillon, kun ei ole ollut ruokakaveria. Raa'asti totesin kerran henkilölle, joka tuskaili painoaan, että puolison kuolema on hyvä dietti, lähtee herkästi kymmenen kiloa, toki sitten krunttunaama näyttää vieläkin ryppyisemmältä. Eli itsestä huolehtiminen ei tunnu mitenkään merkitykselliseltä tai edes tarpeelliselta.  Tässä ajassa on jo konkretisoitunut myös se, että taloudelliset asiat ovat muuttuneet ja niitäkin joutuu miettimään. Kaiken keskellä yksin ja ikävä on kokoaikainen seuralainen. Yritän etsiä läsnäoloa ja joskus pilviä katsellessa näen moottoripyörän kuvajaisen ja ajattelen, että siellä hän menee, parta tuulessa hulmuten.

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimia sinulle Nyyti.

Useimmilla meillä on ollut ihan samanlaista kun puoliso on pois rinnalta. Kotona alkaa paikat "hajoamaan" jostain kumman syystä, alussa tuntui että kaikki menee epäkuntoon, mutta kummallista sekin asia on paremmin kun aikaa on kulunut.  Minäkin laihduin alussa  seitsemän kiloa ja koskaan en ole ollut ylipainoinen, kummasti se paino vaan putosi ja ei ole takaisin tullut.

Älä kuitenkaan Nyyti anna periksi, jostain niitä voimavaroja kuitenkin löytyy ja ajan myötä myös oma elämäkin. Olen monta kertaa kirjoittanut että surunpolku on pitkä ja kuoppainen, mutta ajan myötä löytyy myös hyviäkin hetkiä ja päiviä ja ne lisääntyy kun aikaa kuluu. Elämä ei palaa samanlaiseksi kuin ennen, mutta elämä jatkuu erilaisena.

Valoa ja varjoa

Surun keskellä eläville haluan kertoa että on olemassa toivoa,alussa maailma pysähtyi ja usko parempaan huomiseen oli olematon.Nyt kuitenkin lähes kaksi vuotta myöhemmin olen huomannut että suru on edelleen olemassa mutta ikävä ei ole enää niin riipaiseva joka ajoittain vei melkein jalat alta ja sai huutamaan tuskasta.Nyt suru ja ikävä ovat jotenkin laimentuneet lämpimäksi kaipaukseksi ja tyyneksi ikäväksi.Pystyn jo kertomaan läheisilleni jotain hauskoja asioita puolisostani ja tekemisistämme.Aika ajoin kuitenkin tulee tarve esim.soittaa hautajaismusiikkia ja muistella hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä,itkeä ja sitten pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa eteenpäin.

Kuutamo

Valoa ja varjoa kirjoittajan kanssa samat mietteet. Kohta kaksi vuotta takana rakkaani pois nukkumisesta. Haudalla käyn pari kertaa viikossa muistelemessa yhteistä aikaa- välillä surien ja välillä muistellen ilolla yhteistä matkaa. Suurimman osan ajasta olen aika onnellinen, mutta välillä rakkaan muistelu ja itkeminen on hyväksi.
Mennyttä ei saa takaisin vaikka kuinka toivoisi. On yritettävä mennä eteenpäin ja pidettävä itsestään huolta, jotta voi yrittää auttaa lähimmäisiä.
Minulle kyllä kävi tuuri, kun löysin ihanan lesken rinnalleni ja nyt yhdessä rakennetaan toisenlaista tarinaa.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat