Sivut

Kommentit (3228)

Nyyti

Kokonainen vuosi ja kohta viisi kuukautta ...en ole saanut omaa elämää millekään raiteelle, vaikka se varmaan ei niin ulospäin näy.  Olen vetänyt työkalenterin tukkoon ja työnanataja on ystävällisesti antanut läppärin myös kotiin, joten käytännössä teen töitä ainakin 12 tuntia päivässä.  Työpaikalla olen vastuullinen, paneutuva, kuunteleva ja tunnollinen; työryhmäni hullutuksiin osallistun ilman oikeaa tunnetta. Pitkälti olen lopettanut yhteydenpidon kaikkiin, onneksi on tuo pandemia, välttelen viesteihin vastaamista ja onneksi nykyisin lähinnä vain kirjoitellaan, en muista koska olisin puhelimessa puhunut. Tytär puolisoineen ja nyt jo puolivuotiaan lapsenlapseni kanssa kyllä paljon pyrkii luonani olemaan, mutta tällöin puuhaan "entiseen" malliin hoivaten ja huolehtien muista; leikin ja laulan, laitan ruokaa, leivon, kuuntelen lapseni huolet ja yritän järjestää tuoreille vanhemmille hengähdysaikaa tai jotain pientä mukavaa;  sydämestäni rakastan heitä kaikkia, ilman heitä en näkisi mitään syytä olla päästämättä irti, mutta  jotenkin vain kaikki on vain suorittamista. Kun olen yksin; edelleen leipälinja ja aiemmat herkutkin ovat menettäneet makunsa, suihkuun menoa lykkään, en edelleenkään ole saunonut itsekseen ja aiemmat iloa tuottaneet tekemiset tai arjen pakolliset askareet eivät kiinnosta, mikä sitten vaativalle persoonalle tuottaa syyllisyyden , epäonnistumisen a pettymyksen lisän. Uneen putoan nopeasti, herään aikaisin ja töihin hipsin etukenossa ja palaan myöhään.

Kokoaikainen painon tunne rinnalla, kyyneleet nousee huomaamatta. Kaipaan niin sielunkumppaniani, ymmärtäjääni, tukeani ja turvaani; yksin ei koe olevani edes puolikas; jotenkin ajankulu on vain vahvistanut kaiken sen menetyksen kokemusta, mikä on kuulunut yhteisiin vuosikymmeniin.

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimia sinulle Nyyti. Mielestäni sinun pitäisi nyt "puhaltaa peli poikki", sillä että teet koko ajan töitö, ei vältämättä ole hyvät seuraamukset.

Se että antaa surulle tilaa, on voimaannuttavaa, jos kokoajan yrittää kieltää tunteensa, ne "patoutuu" ja purkaantuu pois tavalla jos toisella.

Ota aikaa itsellesi ja surullesi. Anna sen purkautua ulos, siitä alkaa tie parempaan huomiseen. Aika on kuitenkin se, joka auttaa.

Voimia ja jaksamista kaikille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

"Seurakunnan keskusteluryhmiin en ole valmis menemään."
"Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi." (Joh. 8:36)

On säälittävää miten ihmiset rajoittavat itseään. En tiedä miten muissa keskusteluryhmissä mutta uskoisin että seurakunnalliseen voisi mennä ihan kuuntelemaankin. Ja sitten, kun on myös ymmärrettävää, ettei jokainen halua avautua julkisesti edes suljetussa ryhmässä, niin185 voi varmaan pyytää vastaanottoa esim. perheneuvojalle tai muuten papin (ehkä mieluiten kokeneemman) vastaanotolle mielensä ja sydämensä purkamista varten.

Vierailija

Eipä sururyhmiä ole koronan vuoksi ollutkaan.
Minä en halunnut ryhmässä puida yksityisiä asioita, ja muiden tarinat vain lisäisivät ahdistusta.
Papin kanssa ehdin kerran keskustella, puhelin ei korvaa henkilökohtaista kontaktia. Aika on paras lääke.

Vierailija

Ole nyt reilun puolen vuoden ajan elänyt surununi kanssa. 48vuoden jälkeen menetin puolisoni. Hän kuoli ruokapöydän ääreen kesken ruokailun. Hiljaa ja niin nopeast i etten ehtinyt toisesta huoneesta kuoleman hetkeä näkemään. Elvytin häntä 112saamani ohjeen mukaisesti niin kauan kun apua tuli paikalle. Soitin tyttärilleni jotka pian tulivatkin. Oli poliisia ja ensihoitoryhmä ja kriisipalvelustakin kolme ihmistä . Laitoin rakkaani silmät kiinni ja otin korun kaulasta ja sormuksen sormesta ja laitoin sormeeni. Sitten hänet vietiin autoon joka vei hänet pois. Kaikki kävi niin nopeasti. Ei sitä pystynyt ymmärtämään.Hän oli sairastellut jo pidemmän aikaa ja saanut sairaalassa ollessaan infarktin mistä selvisi.Hän oli sairaaloissa yhteensä 8viikkoa enkä koronan takia päässyt häntä katsomaan. Puhelin oli siis ainoa jolla pidimme yhteyttä silloin kun hän jaksoi jutella. Kotiuduttuaan hän pikkuhiljaa toipui ja olin toiveikas että hän paranee. Toisin kävi. Jäin yksin kotiimme maalle. Meillä on kolme tyttöä ja heillä perheet.Lapsien lapsia viisi. Tytöt hoiti hautajaiset ja muistotilaisuuden. Kaikki oli kaunista. En muista paljoakaan siitä. Tärkeimmät vaan. Kirkon arkun ja viimisen näyn kun ruumisauto vei hänet pois tuhkattavaksi. Uurnanlaskupäivä oli kolea ja sateinen. Perheen kesken laskimme enkelinkuva uurnan maanpoveen. Tämä kaikki kolmessa viikossa. Sitten tuli tyhjyys suru ja itkut. Joulunaika ja joulu. Oli hyvä olla yksin. Itkin kun itketti. Kävin lääkärissä ja sain rauhottavia lääkkeitä joilla nukuin.Talvi meni enimmäkseen yksin . Jaksoin päivittäiset askareet ja saunan lämmityksen. Saunominen on aina ollut minulle tärkeää ja rauhoittavaa. Olen lenkkeillyt paljon ja ollut ulkona mutta silloin en pystynyt menemään lenkille pitkään aikaan enkä kuuntelemaan musiikkia mikä myös on aina kuulunut elämääni. Olin vaan päivästä toiseen ja itkin ja ikävöin. Nyt on kevät ja suru todellakin on muuttunut kauniiksi kaipaukseksi ja muistoiksi. Pian syntyy kuudes lapsenlapsemme. Elämä jatkuu hänessä. Häneen jää pieni osa ukkia. Aika auttaa ja kultaa muistot. Rakkaus ei koskaan kuole vaikka kuolema meidät erottikin.
Kaikkea hyvää alkavaan kevääseen kaikille menetyksen kokeneille.
T.Aune

Ole nyt reilun puolen vuoden ajan elänyt surununi kanssa. 48vuoden jälkeen menetin puolisoni. Hän kuoli ruokapöydän ääreen kesken ruokailun. Hiljaa ja niin nopeast i etten ehtinyt toisesta huoneesta kuoleman hetkeä näkemään. Elvytin häntä 112saamani ohjeen mukaisesti niin kauan kun apua tuli paikalle. Soitin tyttärilleni jotka pian tulivatkin. Oli poliisia ja ensihoitoryhmä ja kriisipalvelustakin kolme ihmistä . Laitoin rakkaani silmät kiinni ja otin korun kaulasta ja sormuksen sormesta ja laitoin sormeeni. Sitten hänet vietiin autoon joka vei hänet pois. Kaikki kävi niin nopeasti. Ei sitä pystynyt ymmärtämään.Hän oli sairastellut jo pidemmän aikaa ja saanut sairaalassa ollessaan infarktin mistä selvisi.Hän oli sairaaloissa yhteensä 8viikkoa enkä koronan takia päässyt häntä katsomaan. Puhelin oli siis ainoa jolla pidimme yhteyttä silloin kun hän jaksoi jutella. Kotiuduttuaan hän pikkuhiljaa toipui ja olin toiveikas että hän paranee. Toisin kävi. Jäin yksin kotiimme maalle. Meillä on kolme tyttöä ja heillä perheet.Lapsien lapsia viisi. Tytöt hoiti hautajaiset ja muistotilaisuuden. Kaikki oli kaunista. En muista paljoakaan siitä. Tärkeimmät vaan. Kirkon arkun ja viimisen näyn kun ruumisauto vei hänet pois tuhkattavaksi. Uurnanlaskupäivä oli kolea ja sateinen. Perheen kesken laskimme enkelinkuva uurnan maanpoveen. Tämä kaikki kolmessa viikossa. Sitten tuli tyhjyys suru ja itkut. Joulunaika ja joulu. Oli hyvä olla yksin. Itkin kun itketti. Kävin lääkärissä ja sain rauhottavia lääkkeitä joilla nukuin.Talvi meni enimmäkseen yksin . Jaksoin päivittäiset askareet ja saunan lämmityksen. Saunominen on aina ollut minulle tärkeää ja rauhoittavaa. Olen lenkkeillyt paljon ja ollut ulkona mutta silloin en pystynyt menemään lenkille pitkään aikaan enkä kuuntelemaan musiikkia mikä myös on aina kuulunut elämääni. Olin vaan päivästä toiseen ja itkin ja ikävöin. Nyt on kevät ja suru todellakin on muuttunut kauniiksi kaipaukseksi ja muistoiksi. Pian syntyy kuudes lapsenlapsemme. Elämä jatkuu hänessä. Häneen jää pieni osa ukkia. Aika auttaa ja kultaa muistot. Rakkaus ei koskaan kuole vaikka kuolema meidät erottikin.
Kaikkea hyvää alkavaan kevääseen kaikille menetyksen kokeneille.
T.Aune

Vierailija

Ihanaa kun tänne tulee tarinoita joiden kirjoittaja on pahimman surun jälkeen löytänyt rauhan. Se antaa uskoa, että joku päivä surusta ehkä selviää. Olen elänyt suruni kanssa jo yli vuoden enkä vielä näe valoa tunnelin päässä vaikka kuinka yritän.
Tämä korona-aika on tavallaan helpottanut elämää. Ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa, vaan saa ihan vain käpertyä omaan surunsa ja olla rauhassa. Joku toinen kokee tämän varmasti ihan päinvastoin. Se surettaa, että olen menettänyt kiinnostuksen niin musiikkiin kuin kirjoihinkin. En vain jaksa. Haahuilen päivät pitkät saamatta oikein mitään aikaiseksi, mutta ehkä kesä palauttaa voimani ja elämäniloni

Minä vain

Vierailija

Olen samaa mieltä koronan suhteen, ei tarvitse ottaa vieraita vastaan, saan elää vain ydinperheen kesken.
Klassinen musiikki on lähempänä sydäntä kuin koskaan, yhdistää edesmenneeseen puolisooni.
Odotan matkailun avautumista ja mahdollisuutta konserteissa käynteihin.
Elämä on kuin vaaka, toisella puolella ilot ja toisella puolella surut. Tasapaino huojuu.
Voimia läheisensä menettäneille.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat