Eläköön!

Seitsemän kirjainta peräkkäin

kalaputkan otsalaudassa.

Se on riemukas, hyvä nimi.

Elämän maksiimi.

Eläköön.

Aika oli toivossaan rikasta,

kun harmaahiuksinen mies

nimen työlleen antoi.

Kesän, toisenkin työssään kiinni.

Seiniin tervainen väri,

uusi vedenpitävä katto,

kivipaadesta porras,

jolla istua ja ajatella.

Miettiminen kun ei lopu

siihen vihkiytyneeltä.

Siltä, jolla on aikaa.

Ja uskallusta.

Sitten yhtenä keväänä,

harmaahiuksinen mies katosi.

Kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Hyvästelemättä lähti.

Sitä siinä kivipaadella mietin.

Sitäkin.

Eläköön jäi.

Ja veneensä kuivalle maalle.

Teki sitä yhtä monta vuotta,

kuin Raakel koetteli Jaakobia.

Merkiksi jäivät,

että on sitä täällä oltu.

Oltu ja eletty.