Episodi elämästä

Tukkasi lumi tuuheana nietoksena,

barbie-kasvojesi ympärystuntureilla

pyryt ilakoivat, häilähtivät hymynä,

huuliesi karpalot hehkuivat kypsinä.

Ei niiden poiminta lie boheemille onnena.

Minä mieleltä herkkä, naistani isoava,

riitejäälle pakenin, kuuntelin kalvakkaana

sydämeni kerjäämistä kurjaa, tauotonta,

en enää kadehtinut jumaltenkaan eloa.

Onko pelko aina oikea rakkaistaan luopua?

Kulmakarvojesi jängällä oli ihmetys empivä,

silmissäsi vuonojen jäiden välke, ikävä,

levon, lemmen lehto ripsiesi siimeksessä,

kehto kulkijan nukkua, levätä kotasi hämyssä.

Kaamosajan ensirakkautemme aina muistanemme.

Surujen rakeiset sateet alati vihmoen,

öisten painajaisten jäljiltä tyystin uupuen

minä rintakarvojani revin ja kynsinkin,

jotta edes hetken yhä eläväni tuntisin.

Vartalosi varjossa viipyen chansoneita kuuntelen.