Karjalan kaipuu

Jo  lapsuudessani  kuulla  sain

kunnaista  kauniin  Karjalan,

sen  kukkamaista  vehmaista

ja  sinilaineista  Laatokan.

Niistä  äitini  mulle  kertoili

silmin  kirkkain, kaipaavin.

Oli  rakas  hälle  niin  Karjala,

sen  silloin  jo  ymmärsin.

Siitä  tuolloin  minäkin  uneksin,

se  oli  mulle  kuin  satumaa,

sinihohteisine  rinteineen

se  oli  jotain  aivan  ihanaa.

Siksikö  sisälläin  on  kaipaus,

jota  en  saata  ymmärtää.

Enhän  Karjalaa  ole  nähnytkään,

sinne  tunnen  silti  ikävää.

Josko  äidinmaidossa  imenyt

tään  kaipuun  sieluuni  oon,

kaipuun  luokse  kukkakenttien

sinne  Karjalan  koivikkoon!