Rauhaa vailla

Järvelle katson, myrsky lyö,

aallot raivoten pauhaa.

Rantapenkkaa ne voimalla syö,

tuulikin ulvoen laulaa.

Harmaa on maisema, vettä sataa,

ikkunaan helmiä heittää.

On synkännäköistä, aika mataa,

surumieli jo luonnon peittää.

Taivaskin itkee maailman yötä,

rauhaa ei löydy missään.

Sen puolesta ihmiset tekevät työtä,

on luodut nyt ikävissään.

Missä on rakkaus ihmisten kesken,

toinen toistaan kaikki vain syyttää?

Kukaan ei myönnä; aloitin kisman,

nyt ymmärrystä he pyytää.

Kuka ensimmäisenä kiven heittää,

kuka tuomitsee vääryyden vallan?

Oman tahdon jokainen tahtoo peittää,

keskellä sotaisan hallan.

On maailma tänään rauhaa vailla,

se odottaa toiselta hyvää.

Jos Luojaan luottaisi lapsen lailla,

sydän kantaisi kultajyvää.

Silloin rakkaus täyttäisi ihmisten mielen,

ei toiselle tahtoisi pahaa.

Rauhan puheet valtaisi jokaisen kielen,

ja ystävyys kukkisi kuin salaa.