Vierailija

Miten selvitä lapsuuden traumoista? Olo on todella vaikea välillä. Takaumia tulee ja kaikki tuntuu kehossa.
En tiedä onko tämä sopiva palsta, en ole ennen täällä ollut.
Vielä en ole löytänyt täysin toimivaa hoitoa.
Pelkkä puhuminen ei aina auta, asiat ovat syvemmällä.
Onko kellään ollut vastaavaa?

Sivut

Kommentit (47)

Minä en ole päässyt terapiaan, mutta sain viisaalta ammattilaiselta ohjeen pitää päiväkirjaa,
sekä vielä erikseen kirjoittaa mieleeni nousevista asioista,kun ne alkavat tuntua pahalta.
Kirjoitin suorastaan raivon vallassa juttuja kohtaamistani kauheista asioista.
Säilytin paperit jonkin aikaa, luin ne-ja nyt olen polttanut ne .
Kait sillä "kirjoitusterapialla" on ihan jonkunlainen virallisempikin nimi ja ohjeistus.
Minua on auttanut.

Olen käynyt juttelemassa ja olen muistanut lähes kaiken kauhean ja nyt ne tapahtumat tunteineen olisivat
tulossa pinnalle, olo on kuin kuolemaa tekevällä.
Tuo kirjoitusterapia on jäänyt vaikka sitä yksi ihminen suositteli.
Nuorempana kyllä kirjoitin päiväkirjaa ja se on vielä tallella.
Jospa uskaltaisin aloittaa taas kirjoittamisen.
T. alkuperäinen kirjoittaja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla oli traumatisoiva lapsuus ja nuoruus sekä samanlainen avioliitto. Vasta erottuani 37 vuotiaana, alkoi eheytymiseni nimenomaan kirjoittamisen ja lukemisen kautta. Ensin syntyi sata terapiarunoa ja sen jälkeen jatkoin päiväkirjoilla ,joiden kirjoittaminen jatkuu vieläkin, mutta ei enää aikoihin terapiamielessä. Kirjastosta luin kaiken mahdollisen itsetuntoa vahvistavan kirjallisuuden. Kokeile, miltä sinusta tuntuu Martti Paloheimon Suomalaisen lapsuuden haavat, jos vaikka siitä löytäisit tukea tai edes oljenkortta. Mielenterveystoimistosta löytyy kognitiivista terapiaa jne. sillä ei ole hyvä yrittää selviytyä yksin, jos ei tunne siihen kykenevänsä.

Lainaus:

Minulla oli traumatisoiva lapsuus ja nuoruus sekä samanlainen avioliitto. Vasta erottuani 37 vuotiaana, alkoi eheytymiseni nimenomaan kirjoittamisen ja lukemisen kautta. Ensin syntyi sata terapiarunoa ja sen jälkeen jatkoin päiväkirjoilla ,joiden kirjoittaminen jatkuu vieläkin, mutta ei enää aikoihin terapiamielessä. Kirjastosta luin kaiken mahdollisen itsetuntoa vahvistavan kirjallisuuden. Kokeile, miltä sinusta tuntuu Martti Paloheimon Suomalaisen lapsuuden haavat, jos vaikka siitä löytäisit tukea tai edes oljenkortta. Mielenterveystoimistosta löytyy kognitiivista terapiaa jne. sillä ei ole hyvä yrittää selviytyä yksin, jos ei tunne siihen kykenevänsä.

Olen tutustunut Paloheimon kirjoihin ja hyvin tuttua on. Olen käsitellyt asioitani, mutta se lopullinen läpimurto
on kokematta koska kaikki on kehossa patoutuneena. Vähän olen jo saanut kosketusta asioihini tunnetasollakin.
Nimenomaan kehooni kohdistettiin väkivaltaa ja lapsena käytin puolustusmenetelminä täydellistä unohtamista.
Ehkä tässä vielä edetään, joskus.

Ap

Heips!
.En minäkään tiedä onko tämä sopiva paikka vai ei,mutta traumoista on kokemusta.
Oletko saanut diagnoosin ahdistuksestasi?
Netistä löytää googlettamalla paljon tietoa näistä psyyken asioista.
Sanon ihan varmalla* rinta-äänellä,*että taatusti lötyy vertaiskokeneita,ihmiset vaikenevat,koska on pelko tulla leimatuksi,omituiseksi tai hulluksi tms.
Olen sitä mieltä,mitä enemmän olen nähnyt ja kokenut,kun tarpeksi kauaksi mennään kenen tahansa suvussa,eteen tulee vastaavia kokemuksia,joten ei ainakaan pelätä pidä ,että olisi ainut *outoja*kin takaumia kokeva.
Se vain,että mistä lähtee etsimään.Oletko koettanut googlettaa esim.Tuki.net ,Taimi ry tai ihan pelkkä trauma.Terapia ja toiminta tiettyjen lääkkeitten kanssa varmaan voi alkuun auttaa pääsemään ...en ole ammattilainen,auttajan roolissa kuitenkin ja vamasti jotain kokenut.Laita vaikka viestiä yksityisesti jos haluat.

Kelläpä meillä ei olisi kurjia lapsuuden kokemuksia. Moni on niellyt ne kohdatessaan äidin marttyyriuden: "Äitihän se kaikkeen on syypää!"

Ammattiterapeutit panevat rahoiksi lapsuutemme traumat. Terapeuttiriippuvuutta torjutaan periaatteessa, mutta auktoriteettiasemasta ei luovuta, kun on kysymys metodin luotettavuudesta. Myös psykiatrisessa avussa törmätään siihen, että psykoanalyytikotkin ovat ihmisiä, joilla on ratkaisemattomia ongelmia.

Vertaistukea vähätellään, mutta ryhmä on hyvä miljöö sen tutkimiseen, missä omakuva on saanut kolhuja ja minkälaisena itsensä voi hyväksyä, kun toisetkin hyväksyvät. Mielikuvasta, että kaikki on korjattavissa on terveellistä luopua mahdollisimman varhain. Elävässä ihmisessä on traumoineenkin enemmän ihmistä, kuin elämässään pystyy hyödyntämään. - kokemuksen rintaääni -

Aikoinani kävin masennuksen takia muutaman kerran psykologin juttusilla mt-toimistossa..
Hän kuunteli, nyökytteli ja suositteli itämaista tansia ;D
Elikä meidän "kemiat" ei oikein kohdanneet ja kun asia tuli reseptiä uusiessa psykiatrin kanssa puheeksi, hän töksäytti ettei ole pakko käydä jos siltä tuntuu.
Tämä psykiatri on mt-toimistomme johtava lääkäri ja aika erikoinen persoonallisuus...

Masennuslääkkeet hieman auttoivat pääsemään arkeen kiinni, mutta sitten jäin koukkuun alkoholiin...
Vasta siitä irti päästyäni olen alkanut päästä selville, mitä kaikkea minun"sieluni syövereissä " liikkuukaan,
miksi olin ensin masentunut ja miksi se masennus piti itsetuhoisesti alkoholilla vaimentaa...

Muistiin putkahdellut asioita/muistoja, joihin syyllistyneet ovat jo mullan alla...
Tänä päivänä päätyisivät teoistaan vankilaan...

Ilmeisesti "unohdin" ne asiat vuosikausiksi, liian vaikeita käsitellä silloisella henkisellä tasolla....

Nykyisin kirjoitan"aamusivuja", aamulla heti herättyäni.
Mieluiten käsin , paperille, ja luen ne noin viikon kuluttua...
Yleensä arjen asioita mutta välillä vihanpurkauksia ja koettujen pahojen asioiden muistelua...

Olen tuhonnut pahimmat jutut, en välitä sitä pahaa enää jälkeenjääville..
Kamala ajatus että he lukisivat, mitä kauheaa olen kokenut...

Riittää se että sanoin , vastoin tapojani, kahvipöydässä:
-Minulla oli tosi paskamaisia kokemuksia lapsena..

Pöydässä olleet teinit tirskuivat ihastuneena,
kun Mummo käytti kieltä jota eivät häneltä ennen kuulleet..mutta aikuiset katsoivat pitkään,
ja
mielessään varmaan yhdistelivät asioita....

Tytär kysyi kahdenkesken:
-Haluaisitko puhua lapsuudestasi ?
-En, en ainakaan vielä....
Nyt siis "työstän" kirjottamalla kipeitä asioita, ei välttämättä enää lapsuusasioita....

Ilokseni olen huomannut että "itkupotkuhuutoraivo"-kirjoituksia tulee harvemmin ja olo on seesteisempi....
Jätän ne huonot muistot kirjoitushetkiin,
muulloin en niitä ajattele.
Katselen filmejä jotka saavat mieleni hyväksi,
sotafilmejä en katso.
Ja taatusti en katso sosiaalipornoa enkä filmejä joissa mässäillään pedofiilialla, insestillä, lapsien orjatyövoimalla ..
millään ihmisten kaltoinkohtelulla...
Minun maiilmaani en tahraa sellaisilla, yritänhän purkaa sitä saastaa pois sisältäni,
enkä kerätä sitä lisää katselemalla niitä käsitteleviä juttuja.

"Olet, mitä ajattelet"

"25. Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?
26. Jos siis ette voi sitäkään, mikä vähintä on, mitä te murehditte muusta?

27. Katselkaa kukkia, kuinka ne kasvavat: eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille:
ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.
28. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, kuinka paljoa ennemmin teidät, te vähäuskoiset!

29. Älkää siis tekään etsikö, mitä söisitte ja mitä joisitte, älkääkä korkeita tavoitelko.
30. Sillä näitä kaikkia maailman pakanakansat tavoittelevat; mutta teidän Isänne kyllä tietää teidän näitä tarvitsevan.
31. Vaan etsikää Jumalan valtakuntaa, niin myös nämä teille annetaan sen ohessa. "
http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Luuk.12.html
Usko Jumalan, Taivaan Isän huolenpitoon kantaa Maailman kenkkuillessa...
Hän ei hylkää koskaan , vaikka ihmiset niin tekisivät...

http://youtu.be/uRgi5UiSNvk

Vaikeasta lapsuudesta toipuminen voi viedä koko elämän.Välillä on helpompaa,välillä taas asiat palautuu mieleen. Mikä on ollut se on ollut. Jokaisella on omat taakkansa,toisilla raskaampia kuin toisilla.

En ole kokenut niin kovia kuin te, mutta minä olen miettimällä kurjia asioita pitkittänyt toipumistani niistä.

Aina nykyisin kun tulee mieleeni minua kohtaan huonosti käyttäytyneet, alan tietoisesti rukoilla niiden "kurjien" ihmisten puolesta.
Se ei tosiaankaan tunnu kivalta,katkeruus häviää pikkuhiljaa kuitenkin. Tämä on ainoa keino joka toimii minulla.
En halua että katkeruus pilaa elämäni.

Kukapa kenenkin taustoja tietäisi tai millä mittarilla kärsimyksen määrä voitaisiin mitata?
Häpeä kulkee mukana hautaan saakka.
Ei siinä katkeruutta tarvita, elämätön elämä vaan.
Onneksi emme elä ikuisesti!

Minä haluaisin muistaa lapsuudestani vain ne hyvät asiat; kyllä niitäkin oli paljon. Tiedän että vanhempani tekivät parhaansa,
niissä olosuhteissa jotka silloin vallitsivat. Isä sodan käynyt mies, lievästi rintamalla invalidisoitunut. Heidän avioliittonsa ei ollut
kaikilla tavoilla onnellinen, vanhemmiten tosin sopuisa kaveriavioliitto. Näin minä ainakin olen ymmärtänyt.
Aina kun minulle tulee mieleen ikävät tapahtumat, tunnen omantunnon pistoksia. Vanhempani ovat kuolleet jo kauan sitten,
eikähän kuolleista pidä puhua pahaa. Edesmenneet eivät ole enää puhumassa puolestaan.
Vaikeina nuoruusvuosinani sain pitkään käydä psykoterapiassa. Ehkä siitä oli apua, ainakin sen verran että tässä on taaplattu
eläkeikään asti joutumatta hullujenhuoneelle. Onneksi lapset ovat jo omillaan, enää ei tarvitse jännittää kestääkö mielenterveyteni
horjumatta niin kauan.
Parasta itsehoitoa on minulle se, että harrastan kuntoilua niin paljon kuin mahdollista, ja hemmottelen itseäni kaikin tavoin, katselen
hauskoja elokuvia ja teen kaikkea mikä kiinnostaa.

Tuntuu siltä että on vaikea löytää niitä asioita mistä nauttii ja pitää. Sitten vielä oppia toteuttamaan niitä. Lapsuuden muistojen ja haavojen käsittely tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta, haluaisi että ne olisi käsitelty ja suljettu pois niin voisi jatkaa elämää sitä arvostaen ja kunnioittaen. Sitä ei auta ympärillä ja maailmalla tapahtuvat ikävyydet ja pahuudet, ei enää tiedä mihin voi luottaa ja turvautua.

Niin, en tiedä onko sekään kovin puhdistavaa kuten henkilöt, jotka ovat tottuneet "roikkumaan" julkisuudessa asioidensa kanssa, ryhtyvät elon ehtoossa viimeksi puimaan vanhempiaan ja heidän virheitään. Näitä on useita tapauksia medioissa (tv, lehdet..). Sanoisin sosiaalipornoa.Toisella ei ole mahdollista lausua sanaansa (joko kuollut tai heikossa tilassa). Sitä on loppujen lopuksi hyvä arvostella toista, kun ei tule feedbackia.
Meidän sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien vanhemmat ovat eläneet toisen "maailman" ja vaikeudet.
Jos niissä ahdingoissa (taloudelliset, sota-aika, ihmissuhde) kovettuu, onko se ihme. He joutuivat kestämään tämän päivän ihmisiin nähden paljon enemmän. Ei ollut juuri yhteiskunnan tukea vanhemmille eikä lapsille.
Meitä on monia tuon ajan lapsia, jotka eivät ole koskaan esim. istuneet isänsä sylissä eli elettiin sotatraumaa myös. Avioliitot saattoivat olla monella tapaa rakkaudettomia, yritettiin vain pärjätä arjessa. Puhumattomuus, alko-ongelmat jopa fyysinen väkivalta. Avioerot eivät olleet sen ajan naisille juuri mahdollisia (ei toimeentuloa, ammattia, "häpeät hattuun"-tilanne) ja kuitenkin useimmat yrittivät parhaansa, mm. saada lapset kouluun ja itseään paremman elämän alkuun.
Mielestäni tässä vaiheessa katkeruus ja arvostelu ei auta vaan armahtaminen. Lopulta tässä ollaan kaikki vaillinaisia ihmisiä.
T. elämästään kiitollinen, ei katkera

Niinpä niin - vaillinaisia ollaan, vaikka parhaansa tekee jok`ikinen.
Jos en samoja virheitä tehnyt kuin vanhempani, niin sitten muita
virheitä, joita nyt saan katua. Turhaa sekin, kun mennyt on mennyttä.
Kannattaa katsoa vain eteenpäin ja yrittää NYT tehdä parempia ratkaisuja.
Jos on lapsilleen kerran tehnyt vääryyttä, voi sitä vieläkin heille pahoitella, ja
selittää miksi tuli tämän tai tuon virheen tehneeksi.
- Kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, ihan
kauhistun sitä murhetta ja huolta jota varmasti vanhemmilleni
aiheutin. Omat lapseni sentään ovat olleet tasaisempia ja
helpompia.

Armollinen voi olla, mutta kyllä monet vaikeat asiat kalvaa mieltä vielä tänäkin päivänä. Varsinkin isäni sodan käyneenä oli menettänyt hermonsa ja oli kova viinamies, pahapäinen humalassa. Heilui puukkojen kanssa, äiti joutui aina lähtemään pakoon naapureihin kun henki oli vaarassa. Jätti se meihin lapsiin sellaiset traumat, ettei ne vieläkin pulpahtavat pintaan vaikkei niitä haluaisi muistella. Selvinpäinkin isä oli täysi tyranni. Koskaan ei voinut sanoa omaa mielipidettään asioista, hän kävi käsiksi ja retuutti meitä lapsia, joten opimme olemaan kuin kusi sukassa. Alaikäisiä tyttäriään haukkui huoriksi ilman syytä. Tuon traumaattisen lapsuuden jäljet on meillä lapsilla näkyvissä vielä tänäkin päivänä.

Niin, ei hirveyksiä voi unohtaa vaikka aikaa on kulunut monta vuosikymmentä.
Muistan miten isä valmensi minua oppikoulun päästytutkintoa varten. Kun en
tarpeeksi nopeasti oppinut kertomatauluja, hän raivon vallassa huusi: - Minä
heitän sinut tuosta ikkunasta ulos!, tai: - Minä viskaan sinut tuonne uuninpesään!
Isän ja äidin perheriitoja jouduin myös todistamaan. Vanhemmat istuivat ruokapäydän
vastakkaisilla puolilla, minä siinä välissä. Isä ja äiti kysyivät kumpikin minulta, kumman
mukaan lähtisin kun he eroavaisivat. Tuli kauhea olo, eihän lapsi sellaista halua päättää.
Juoksin pihalle pakoon. - Myöhemmin kuulin, että isä oli joskus uhannut äitiä virka-
aseellaankin.
Oloani olisi ehkä helpottanut, jos joku aikuinen olisi minulle selittänyt, että isäni on
psyykkisesti sairas tai ainakin poissa tasapainosta. Mutta ei noista asioista jälkeenpäin
puhuttu, oltiin vain kuin ei niitä olisi tapahtunutkaan. Isä oli sellaisessa työssä,
että hänen olisi pitänyt olla esimerkillinen. Jos aseella uhkaaminen olisi tullut tietoon,
potkut siitä olisi ollut seurauksena, ja kauhea häpeä. Siispä oltiin vaan suu supussa.
Vanhana, parantumattomasti sairaana isä minulle sitten pahoitteli ankaruuttaan. En
ollut sellaista muistavinani, isä oli silloin niin heikko ja säälittävä jo, oli jäähyväisten
aika.

Minä en juurikaan muistele lapsuuden traumaattisia asioita, joudun vaan kantamaan itsessäni sitä miten ne muokkasivat persoonallisuuttani.
En löydä tietä vapauteen!

Kunpa Jumala auttaisi minua.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat