"kun aika on mun mennä pois..."

Vierailija

Voiko mielestänne läheisen poismenoa surra etukäteen? Käytännön asioita voi järjestellä
mutta varsinainen suru tulee kuitenkin. On varmaan hyvin yksilöllinen asia. Kyyneliä
riittää pitkäksi aikaa.
Tässä on eräs koskettava tapaus. Katsoin sen telkasta ja myöhemmin monta kertaa
elävästä arkistosta. Joka kerran se tuo kyyneleet silmiini.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=112&t=&a=7671

t.metsänpoika

Sivut

Kommentit (30)

Vierailija

En uskaltanut katsoa kyseistä ohjelmaa näin aamusta, koska tiesin että se saisi minut
itkemään loppupäivän.....
Itse olen surrut läheisen poismenoa etukäteen, että kun se sitten tapahtui, olin itkenyt
niin paljon, ettei hautajaisissa itkettänyt yhtään.
Omaiset supisivat että onpa kova ihminen kun ei itke.....onkohan täynnä rauhoittavia.....
Raamatussa kerrottu ylösnousemustoivo estää minua suremasta ihan "pohjattomasti" ,
olen varma että vielä tapaamme...
On kuin hän olisi vain pitkällä matkalla...ikävä on,tietenkin...

"Vielä kohdataan"

Vierailija

Kiitos metsänpoika hyvästä keskustelunavauksesta.

Katsoin aikanaan tuon tarinan ja kyllähän se oli koskettava.
Koskettavuutta lisäsi tietysti lasten jääminen ilman äitiä.

Henkilökohtaisesti minulla on ollut tämä vuosi erityisen surun täyttämä.
Minulle merkityksellisiä ja yksi erittäin läheinen on kuollut kesän aikana.
Tieto vakavasta sairaudesta ja vääjämättömästä kuolemasta laukaisi surun ja ikävän käyntiin.
Toivo ja epätoivo vuorotteli.
Elämän rajallisuus opetti olemaan läsnä, kuunnella, muistella ja olla vaan hiljaa.

Ihmisinä me olemme erilaisia ja koemme asioita hyvin eritavoin.
Joillekkin on luonnollista surra vasta kuoleman jälkeen.
Toisaalta vakava sairaus herättää niin monenlaisia tunteita, ettei surukaan ole siitä pois.

Vierailija

Kukan tavoin haluan kiittää hyvästä keskustelun avauksesta.
Katsoin kyllä aikanaan tuon ohjelman ja seurasin tilanteen edistymistä.
Monet kerrat olen itkenyt ja surrut Katjan ja hänen perheensä puolesta
ja rukoillutkin.

Käytännön asioita on varmaan hyvä koettaa järjestellä etukäteen, mutta
sitten poismenon jälkeen se varsinainen surutyö on edessä.
Viime vuosina on suru minua monesti koskettanut omakohtaisesti,
mutta ne ovat niin henkilökohtaisia asioita, etten niistä halua tänne palstoille
kirjoitella, eikä niin ole tarkoituskaan...

Nytkin eräs ystäväni taistelee elämästään, syöpä on saamassa voiton, mutta
vielä uskon, että ihme on mahdollinen, siis rukouksen kautta parantuminen,
vaikka lääkärit ovat sanoneet, että aikaa on jäljellä hyvin vähän.

- Grandmother -

Vierailija

Talvipäivää keskustelijoille! Kerrankin asiallista kirjoittelua vakavasta aiheesta joka kaikkia meitä koskee! Tännehän ei jäädä olemaan! Mielestäni kuolemastakin on ihan hyvä puhua luonnollisesti, surra kun surettaa! Olen työskennellyt kuolevien kanssa, leskeksi jäin kahden avioliittovuoden jälkeen! Veljeni 65v. kuoli nyt loppukesästä "saappaat jalassa".
Itken kun siltä tuntuu! Olenkin järjestänyt hoitotestamentin valmiiksi ja puhunut asiasta avoimesti ja toiveistani!
Mielestäni kuolemasta on tehty meillä "ongelma"ja laitostettu, aina täytyy olla syy miksi kuolee, vaikka olisi 100v. Eikö kuolema ole normaalia! Olen katsonut sen ao.ohjelman kaksikin kertaa, ja se on hyvin tehty. Perheelle raskas prosessi ja heille jaksamista elämän varrelle!

Vierailija

Aivan.

Kiitos,että löysin tämän keskustelun.
Kosketti.
Kypsä,syvällinen nuori äiti tuo Katja.Voimia hänen läheisilleen.
Lapsena pelkäsin kuolemaa,varsinkin,että jos äitini kuolee.Rukoilin itkien Jumalaa;"älä anna äidin koskaan kuolla".
Äiti sanoi nähdessään minun itkevän,että ei hän koskaan kuole.
On kolmekymmentä vuotta kun äitini kuoli ja vieläkään en en ole täysin selvinnyt hänen kuolemastaan.
Kolmekymmentä vuotta sitten kuoli neljän vuoden aikana kuoli myös molemmat isomummoni viiden päivän välein,isäni ja setäni sekä äitini serkku.Luonnollisesti.
Silloin kävin läpi kuoleman kivun ,raivon,tuskan ja ahdistuksen.
Koskaan eivät lapseni oppineet tuntemaan isoäitejä-ja isoisiään kummaltakaan puolelta.
Nyt minä koen,näen ja ymmärrän,että tämä on vain matka,joka ihmiselle on annettu,"lahjaksi"joko vaikea tai helpompi lahja,mutta matka kuitenkin.
Me elämme ennen tänne syntymäämme ja elämme tämän maallisen kuoleman jälkeen,"vielä arvoituksen tavoin",me emme näe,"koska emme kestäisi",siksi meiltä on näkeminen estetty- vielä.
Tämän voi kukin nähdä oman uskonsa mukaan,minulle tämä on lohtu,ilo ja totuus.
Ehkä kerroin liiaksi.Jos on niin.
Antakaa anteeksi.Nyt itkee kaipuu.

Vierailija

Kyllä tähänkin keskusteluun ajastaan varmasti tulee paljon kannanottoja.
Mietimme ensin asiat omalta kohdalta ja vastaamme sitten.
Onhan kyseessä asia jota moni ei omien arkihuoliensa keskellä ole edes ennättänyt pohtiakaan!

tmaria
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Heippa!

Metsänpojalla on hyvä keskustelunavaus. Täytyy ihan kunnolla ajatella, mitä tänne kirjoitan.
Niin, kyllä suru ja ikävä voi tulla etukäteen, ennenkuin läheinen on irronnut tästä maallisesta
tomumajastaan. Varsinkin silloin, kun läheinen on tosi sairas ja tietää, että hän kärsii koko ajan.
Ja haluaa jo itsekin lähteä. Vaikka sanotaankin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta joskus kuitenkin parantumattomasti sairaan kohdalla on luovutettava ja annettava hänen mennä.

Eeva Kilvellä on muistaakseni tällainen runo:
Kun suru häipyy,
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.

Näin ainakin mulle on käynyt. Tiedostan mielestäni hyvin kuoleman ja miten luonnollinen asia se on jokaiselle ja että jokaisen matkalla täällä on aikansa. Mutta silti tietyt muistot saattavat pulpahtaa mieleen vuosien, vuosikymmenten jälkeen. Muisto tulee tunnelmineen, tuoksuineen..ja se sattuu.
Läheiset ihmiset ovat omassa matkassani mukana elämäni ajan ja usein tulevat unissa tervehtimään.

Minä ajattelen kuten Usvalintunen, että tämä elämä on kuin matka; suuri opintomatka, jossa tietyt tehtävät on suoritettava ja ilot, surut, murheet, menettämiset elettävä ja kestettävä. Suuressa ilossakin voi olla surua ja suuressa menettämisessä iloa; ne asiat ovat hyvin lähellä toisiaan.
Pelkäänkö itse tuntematonta kuolemaa? En pelkää. Se tulee sitten, kun aika on, ja ajattelen niin,että sen jälkeen alkaa uudenlainen elämä ja tänne tullaan takaisin, jos vielä opittavaa jäi.
Tämä on vaan tämä opintomatka, seuraava saattaa olla jo korkeamman tason opintomatka tai sitten ei. Kuolema on vapautus tästä elämästä.

Usein on vaikea käsittää, jos lapsi tai nuori ihminen kuolee. Mutta silläkin on tarkoituksensa, uskon näin. Kuolema on aina läheisille kriisin paikka, mutta juuri kriisit meitä kasvattavat ja opettavat ajattelemaan, ettei täällä mennäkään kuten itse haluaisi. Yksi silmänräpäys ja toinen on poissa.
Mutta se oli tämän ihmisen opintomatkan pituus.

Mutta elämä jatkuu, aina vaan. Entiset sukupolvet vaipuvat aikanaan unholaan ja uudet tulevat
tilalle. Uusissa sukupolvissa elävät taas meidän muistomme ja opetuksemme.

-tmaria-

Vierailija

Todella ihania ajatuksia! Kiitos kaikille! Ja kyllä tässä paperia taitaa olla vielä jonkin verran
jos joku haluaa vielä kirjoittaa:).
Olen huomannut tuttavapiirissäni että vahvassa uskossa olevat suhtautuvat läheisen ja omaankin
kuolemaansa hyvin tyynesti. Joku kirjoittikin tästä aiemmin?
Keskustellaan kuin muutosta ikään."Minä lähden kohta.Tule sinä sinä sitten perässä kun on
sen aika.." Jälleennäkemisen toivo rauhoittaa mieltä surun hetkellä.

Kun tätä uskon tuomaa varmuutta ei ole niin läheisen vakava sairaus ja lähestyvä poismeno
herkistää monia erittäin paljon.Puolisoilla hellyyden osoitukset saattavat olla kuin olisi
kuherruskuukausi. Silloin pitäisi viimeistään kertoa kaikki mieltä painaneet asiat puolin ja
toisin.
Lainaan tähän 50-luvun lopulla Yli syksyn-esikoisteoksensa julkaisseen Tarmo Mannerin runon:

KALLIOLLA

Snä itket vuokseni,
käteni lepää voimatta sylissäsi

Sanat ovat kuluneet
kuin lehdet.
Sinä kuuntelet lehtien havinaa.
Ne satavat puista
ja minusta satavat puut
kuin maatuneet kuluneet lehdet.

Tällä kalliolla vaellan
palatakseni tänne.
Silloin olet lähtenyt
ja vain kostea maksaruoho
kertoo lähtösi hetken.

t.metsänpoika

Vierailija

Eräänä aamuna, iltana tai yönä on lähdettävä tästä maailmasta.
Emme tiedä missä, miten tai milloin ja miltä se tuntuu.
Se on elämän loppu, ei kokemus.

Vierailija

Ihana kirjoitus tmarialta aikaisemmin tänäpäivänä klo. 12.59
Tämä elämä on opintomatka ja mielestäni elämätarkoitus on henkinenkasvu seuraavaa tasoa varten.
Näin uskon, toivottavasti en ole väärässä.

Brinna

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat