Seuraa 

Pitkä juttu, mutta toivon, että joku jaksaa lukea ja kertoa mielipiteensä tilanteestani.

Olen 27v. Muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni v. 2003. Olin parisuhteessa n. 3 vuotta ja nyt sinkkuna olen ollut nyt lokakuusta lähtien ja tilanne on ollut koko ajan sama.

Ei ole kavereita. Hyvänpäiväntuttuja on kyllä tullut moniakin työn kautta.
Olen maatilalla töissä ollut reilut 4 vuotta ja teen "miehistä" työtä, kun käytän traktoreita, pyöräkuormaajia, kaivinkoneita, kuorma-autoja jne. Olenkin ajatellut, onko minussa liikaa miestä, kun kukaan ei uskalla lähestyä.
Sitä kautta kyllä olen tutustunut moniin ihmisiin, mutta ei ole ketään, ketä pyytää leffaan, kahville tms. Ei ketään, kenen luona voisi käydä, eikä kukaan käy minun luonani.

Tulen töistä kotiin, käyn koiran kanssa lenkillä, saunassa, katson telkkaria ja nukun. Mielelläni vietän kaikki juhlapyhät töissä, kun en halua olla yksin kotona. Siinä on elämäni. Harrastuksia ei ole, koska töiden jälkeen niin väsynyt, ettei pätkääkään kiinnosta lähteä mihinkään.
Pari kertaa olen baarissa käynyt, vaikka lähes raitis olen. En polta, enkä juo kuin korkeintaan sixpackin kuukaudessa. Miehet tulee kyllä ihan umpihumalassa juttelemaan, mutta niillä kun on vaan se yksi asia mielessä. Muuten kukaan ei uskalla lähestyä. Tiedän kyllä, että tällä paikkakunnalla aika iso osa minut jo tunnistaa, mutta kukaan ei tule edes juttelemaan.

Sukulaiset asuu 400km päässä ja yhteyttä kyllä pidetään, mutta ei se ole sama asia. Olis mukava viettää aikaa jonkun kanssa, mutta ei...
Paras kaveri minulla kyllä on, mutta hänkin asuu 300km päässä ja nähdään ehkä pari kertaa vuodessa.

Ex-puolisoni oli ystäväni ja hänen sisaruksensa ja kaverinsa siinä ohessa. Sitten kun ero tuli, minua kohdeltiin hylkiönä, kaikki heistä välttelevät minua.
Yksinäisyys oli ongelma jo ennenkuin tapasin exäni, viikoittain soittelin mummolle, tädille yms.

Eikä minulla ikinä kouluaikoinakaan ollut kavereita. Yläasteenkin olin ihan ypöyksin. Toiset polttivat tupakkaa ja kulkivat viikonloput diskoissa ja juomassa. Minä vietin kaiken vapaan kotona.

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa, ettei kavereita löydy, mikä minussa on vialla. :(

Itken illat välillä yksinäisyyttäni ja olisin varmaan jo hulluksi tullut ilman eläimiäni (5 kissaa ja koira)

Sivut

Kommentit (42)

Minä kuules luulen ,että maatalouslomittajat ovat senverran "oman henkistä" poruhkaa,että hakeudu oman ammatti ryhmän ihmisten seuraan.Meillä aikoinaan oli lomittajia ja heillä kyllä oli yhteinen piirre:ronskin elämän asenteen naisia.Hurtti huumori ja hyviä "jätkiä".Ehkäpä se naisellisuus hälvenee jotenkin..en tiedä?Kyllä olet senverran hyvän näköinen,että tärppää kyllä!!

Noista lomittajista: Mulla ei ole kun 3 parempaa tuttua noissa lomittajissa. 2 naista ja yks mies ja nää kaikki on minua yli 20v vanhempia. Pari kertaa joskus aikoinaan käynyt toisen naisen luona kylässä, mutta ei meillä ole muuta yhteistä kun työ, puheenaiheetkin koskee vain työtä. Sama juttu mieslomittajan kanssa, ei puhuta muusta kuin töistä, eikä oikein muutenkaan olla samalla aaltopituudella. Toinen naisista on lähes eläkeiässä ja hänen kanssaan taas ei voi puhua minun ikäisteni asioista. Eli, en jotenkin sovi heidänkään kanssa yhteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksinäisyytesi syy voi löytyä itsestäsi. Olet vetäytyvä tyyppi ja liian valikoiva. Sinun kannattaa ottaa reilusti kontaktia ihmisiin iästä riippumatta.

Olen eläkeläinen ja tiedän hyvin mitä on yksinäisyys. Leskeksi jäätyäni jättivät ns. ystävätkin, jotka olivatkin puolisoni ystäviä ja tuttavia. Asuinpaikallani ei kukaan halua tutustua, ainoastaan tervehditään. En kapakoi, en tanssi, olen hiljainen ja ujokin tavallaan, mitenkä sitä sitten menet minnekään tuppautumaan toisten seuraan kun näkee aivan selvästi ettei kukaan halua edes jutella. Joka puolella on omat seurapiirit joihin ei oteta muita mukaan. Aina olet sivullinen kaikkeen. Saat olla aivan rauhassa itsesi kanssa.

Aicci

Pitkä juttu, mutta toivon, että joku jaksaa lukea ja kertoa mielipiteensä tilanteestani.

Olen 27v. Muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni v. 2003. Olin parisuhteessa n. 3 vuotta ja nyt sinkkuna olen ollut nyt lokakuusta lähtien ja tilanne on ollut koko ajan sama.

Ei ole kavereita. Hyvänpäiväntuttuja on kyllä tullut moniakin työn kautta.
Olen maatilalla töissä ollut reilut 4 vuotta ja teen "miehistä" työtä, kun käytän traktoreita, pyöräkuormaajia, kaivinkoneita, kuorma-autoja jne. Olenkin ajatellut, onko minussa liikaa miestä, kun kukaan ei uskalla lähestyä.
Sitä kautta kyllä olen tutustunut moniin ihmisiin, mutta ei ole ketään, ketä pyytää leffaan, kahville tms. Ei ketään, kenen luona voisi käydä, eikä kukaan käy minun luonani.

Tulen töistä kotiin, käyn koiran kanssa lenkillä, saunassa, katson telkkaria ja nukun. Mielelläni vietän kaikki juhlapyhät töissä, kun en halua olla yksin kotona. Siinä on elämäni. Harrastuksia ei ole, koska töiden jälkeen niin väsynyt, ettei pätkääkään kiinnosta lähteä mihinkään.
Pari kertaa olen baarissa käynyt, vaikka lähes raitis olen. En polta, enkä juo kuin korkeintaan sixpackin kuukaudessa. Miehet tulee kyllä ihan umpihumalassa juttelemaan, mutta niillä kun on vaan se yksi asia mielessä. Muuten kukaan ei uskalla lähestyä. Tiedän kyllä, että tällä paikkakunnalla aika iso osa minut jo tunnistaa, mutta kukaan ei tule edes juttelemaan.

Sukulaiset asuu 400km päässä ja yhteyttä kyllä pidetään, mutta ei se ole sama asia. Olis mukava viettää aikaa jonkun kanssa, mutta ei...
Paras kaveri minulla kyllä on, mutta hänkin asuu 300km päässä ja nähdään ehkä pari kertaa vuodessa.

Ex-puolisoni oli ystäväni ja hänen sisaruksensa ja kaverinsa siinä ohessa. Sitten kun ero tuli, minua kohdeltiin hylkiönä, kaikki heistä välttelevät minua.
Yksinäisyys oli ongelma jo ennenkuin tapasin exäni, viikoittain soittelin mummolle, tädille yms.

Eikä minulla ikinä kouluaikoinakaan ollut kavereita. Yläasteenkin olin ihan ypöyksin. Toiset polttivat tupakkaa ja kulkivat viikonloput diskoissa ja juomassa. Minä vietin kaiken vapaan kotona.

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa, ettei kavereita löydy, mikä minussa on vialla. :(

Itken illat välillä yksinäisyyttäni ja olisin varmaan jo hulluksi tullut ilman eläimiäni (5 kissaa ja koira)


Noin mukavan näköisellä nuorella ihmisellä on kaikki "chanssit" ja rakkausjutut edessäpäin. Oletko ehtinyt hakeutua harrastuspiireihin? Työsikin puolesta uskoisin sinun tutustuvan isäntämiehiin. Nettideitti-palstoja löytyy myös, mutta kannattaa olla varovainen, jottei tuntemattomien kanssa lähde minne hyvänsä. Ihmisten ilmoilla kannattaa tehdä treffejä, ei heti tuntemattomien kanssa yksinäisiin paikkoihin.
Moni eläkeikäinenkin on löytänyt sydänystävän, oma tätini on tästä yksi esimerkki. Saati sitten nuori nainen kuten sinä. - Mukavaa kesää!

Reilusti kontaktia? Siis miten? Pitääkö jokasta tuntematonta vastaantulijaa tervehtiä vai mitä tarkotat. Ei kai täällä, ku porukka on niin sisäänpäinkääntynyttä, että samassa talossa asuvia ei tervehitä. Alkuun kokeilin sitäki, mutta en saanu vastakaikua, pöljänä kai pitivät. Tiiän kyllä, että vika voi olla minussaki, mutta mitä osaan tehdä asian eteen?

Ei voi muuta sanoa kuin kovin olet hukassa itsesi kanssa. Olet aikuinen ihminen, kyllä sinun pitäisi kyetä ongelmasi ratkaisemaan ihan itse tai aloittaa jokin terapia itsesi löytämiseksi ja saadaksesi työkaluja oman elämäsi hallintaan.

Hei,eihän tuo mitään uutta ole,jos vieraalle paikkakunnalle muutettua ei heti saakkaan kavereita,varsinkin pienemmällä paikkakunnalla,jossa ennestään kaikki tuttuja toisilleen,kahtovat hyvin tarkkaan keihin tutustuvat.
Varsinkin maaseudulla ja jopa kaupungissakin on samanlaista että työkaverit ovat työkavereita ja ystäviä heistä ei saa millään keinolla,tuttu tunne minullekkin ollut niin monet kerrat,ymmärrän mistä puhut.
Sinä olet vielä nuori ja olemalla vain oma itsesi voit voittaa vielä monet sydämmet puoleesi.
Sitä ei kuule vielä tiedä mitä elämä tuo tullessaan,kunhan jaksat vain ajatella asioita positiiviselta kannalta.

Tää ei kylläkään enää pitäis olla vieras paikkakunta ku oon asunu täällä jo 8 vuotta. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka on sanonu ihan samaa, että ainoa tapa, millä tällä paikkakunnalla sai kavereita, oli lasten harrastusten kautta. Ja eräskin näistä ihmisistä oli asunu täällä jo 14 vuotta. Että onkohan paikkakunnalla jotenki outoa väkeä, ku syrjivät muualta tulleita.

Kuule Aicci, kokeile tosiaan sitä netti-deitti-palstaa, tai siis jotain niistä! Laitat sinne vaan ystävähaku-ilmoituksen! Sitä mä en kyllä mene sanomaan, että saako sieltä kaveria, itte en ole oikein vielä löytänyt, mutta olenkin jo yli 50-vuotias!
Mutta on silloin ainakin edes joku toivo!
Mulla on sikäli myös toivoton tilanne, kun jäin leskeksi, ja pelottaa vähän, että löydänkö ollenkaan enää miestä... En ole niin kauniskaan, saatikka rohkea! Ja olen myös melko ronkeli... :)
Aina olen ollut melko ujo, mutta on mulla kyllä jo Sinun ikäisestä lähtien ollut muutama naispuolinen ns. etana-kirjeystävä, ja erästä heistä tapaan noin kerran vuodessa.
Kaikki muut, kouluaikaisetkin ystävät on jääneet, ja kun asun isossa kaupungissa, ei ole toivoakaan tutustua keneenkään ihmiseen tuolla "kauppareissun varrella".
Miehenikin oli ujon puoleinen, niin että sitäkään kautta ei ole ystäviä, ja sukukin on aika pieni.
Mutta rohkeutta Sinulle ja paljon tsemppiä, uskon, että vielä onnistut!!
Toivoen Surusilmä

Kiitos ehdotuksesta, mutta suhtaudun varauksella noihin nettijuttuihin.
Ensimmäisen mieheni löysin chatin kautta, oltiin 4 vuotta yhdessä ja toisen mieheni irc-gallerian kautta, hänen kanssaan olin 3 vuotta. Niistä ei seurannut muuta, kuin hukkaan heitettyä elämää. En jaksaisi kirjoitella sähköposteja, tekstareita yms.
Tuskin tästä läheltä ketään löytyy, joka ilmoitukseen edes vastaisi. Haluaisin ihan oikeita ihmisiä, joiden kanssa käydä vaikka harrastamassa. Minulla ei ole aikaa eikä edes rahaa lähteä mihinkään omalta paikkakunnalta.

Jos olet jo 27-vuotiaana olla kahdesti avoliitossa? niin nuorestahan
olet ainakin miesystäviä löytänyt :) Vai tulisiko tyttökaverikin kysymykseen?

Miten joku voi kirjoittaa juuri niinkuin omasta elämästäni. Itken myös iltaisin yksinäisyyttäni....vaikka olen mies.

Aicci

Kiitos ehdotuksesta, mutta suhtaudun varauksella noihin nettijuttuihin.
Ensimmäisen mieheni löysin chatin kautta, oltiin 4 vuotta yhdessä ja toisen mieheni irc-gallerian kautta, hänen kanssaan olin 3 vuotta. Niistä ei seurannut muuta, kuin hukkaan heitettyä elämää. En jaksaisi kirjoitella sähköposteja, tekstareita yms.
Tuskin tästä läheltä ketään löytyy, joka ilmoitukseen edes vastaisi. Haluaisin ihan oikeita ihmisiä, joiden kanssa käydä vaikka harrastamassa. Minulla ei ole aikaa eikä edes rahaa lähteä mihinkään omalta paikkakunnalta.

Kannattaisiko kirjoittaa tämän vuoden TV-maajusseille? Jotkut menneiden kausien jusseista ovat löytäneet kaverin sitä kautta, kun jotkut tytöt ovat heille kirjoittaneet (vaikkeivät ole olleet itse ohjelmassa).
Muistaakseni maaseudun sanomalehdissä on kirjeenvaihtopalstoja, joita isäntämiehet katselevat. Maallahan on emännistä pulaa, yrittänyttä ei laiteta, ja sinullahan on emännän taitoja.

Tämä n.s. sociaalinen pääoma on ihmiselle hyvin tärkeä asia, muitten ihmisten kanssa oleminen ja johonkin ryhmään kuuluminen. Voisin kompata tällaista väittämää: että vaikka menettäisit kaiken omaisuuden et vielä ole menettänyt kaikkea. Vaikka menettäisit terveytesikin, et silloinkaan ole menettänyt kaikkea. Mutta jos menetät kaikki ystäväsikin, silloin vasta olet menettänyt kaiken.
Minäkin tiedän mitä on yksinäisyys ja se on ollut elämäni suurin risti. Luulenpa että meitä on aika paljon, jos se nyt yhtään lohduttaa. Täytyy yrittää etsiä jonkinlaista korvausta muista asioista esim. mieluisista harrastuksista. Nettikin on aika hyvä tapa saada edes jonkinlaista kontaktia muihin, mutta tietenkään se ei korvaa aitoa ihmissuhdetta. Itsesääliin ei kannattaisi vajota, koska se masentaa ja passivoittaa.
Ei muuta kuin jaksamista ja tsemppiä kaikille muillekin yksinäisille!

Tässä vielä taustaa:
Ensimmäinen parisuhteeni oli luultavasti vain hukkuvan oljenkorsi pois kotoa alkoholistivanhempien luota. En edes seurustellut hänen kanssaan. Tekstailtiin ja soiteltiin, menin hänen luokseen pariksi viikoksi ja sen jälkeen muutin sinne. Se ei ollut rakkaussuhde, oltiin enemmänkin kavereita.
Toinen suhde taas oli ongelmallinen, kun miehen kanssa ei loppujen lopuksi pystynyt puhumaan mitään. Tekstareita osas kyllä kirjottaa, mutta ei puhua. Vastaus kaikkeen oli niin tai joo. Masennusta oon sairastanu pari kertaa lääkkeiden ja itsemurha-aikeiden kera, eikä tämä mies ollut pätkääkään tukena silloin kun olisin tarvinnut. Loppuaikoina meni monta viikkoa, ettei vaihdettu sanaakaan. Sitten vaan hankin asunnon ja muutin pois, kun hän niin käski.

En ymmärrä tuota, kun KAIKKI ehdottavat samaa, että pitää kirjoittaa maajusseille.
Vierestä oon seurannu maanviljelyä ja voin sanoa, että se ei mitään herkkua ole.
Minä haluan olla vain vieraalla töissä, pitää 2 vapaapäivää viikossa, enkä olla työssä kiinni 24/7.
Missään vaiheessa en oo edes haaveillu emännän osasta, se ei vaan oo mun juttu. Jos joskus se maajussi kohdalle osuu, se on kai kohtalon johdatusta, mutta en halua/ei kiinnosta lähteä hakemaan sellasta.

Ja kirjeenvaihdosta:
Perinteisiä etanaposti-kirjekavereita mulla oli joskus vuosia sitten monia kymmeniä, kun hain eläinystäviä ja tietyn artistin faneja. En kai osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti, koska kaikkien kanssa kirjeenvaihto jo loppui 2-5 kirjeen jälkeen.
Ja joidenkin ihmisten kirjeenvaihtoilmoituksiin joskus vastailin, ikinä en vastausta saanut?

Voisit Aicci soitta esim. Fuhrmanille, elikkä radioterapeutille joka vastaa kysymyksiin ja yrittää antaa neuvoja. Tämä lähetys tulee sunnuntai-iltaisin. Ainahan kannattaa yrittää, eihän sitä tiedä vaikka saisi häneltä varteenotettavia neuvoja.

Joo, ei nuo deitin kautta löydetyt kaverit välttämättä ole tosiaankaan niitä oikeita! Se on silkkaa hakuammuntaa, kuin etsisi "miestä heinäsuovasta", hah...! Kaikki miehetkin siellä ovat niin kranttuja, tai sitten ollaan heti vain sen yhden asian perässä, eikä sitten olekaan mitään muuta! :(
Eikä kaikille sovi tuo maatilan emännän elämäkään, minusta ainakin olisi kovasti raskasta, jos siellä olisi karjaakin hoidettavana ym. maatalon työt ovat raskaita.
Vaikea tuo tilanteesi todellakin on! Voisitko kenties yrittää jotakin harrastusta, joka toisi rohkeutta ja itsevarmuutta, ja josta olisit ihan oikeasti kiinnostunut?
Itse olen ajatellut mennä joskus johonkin tanssikursseille, ja sitä kautta sitten tanssipaikoille - tulee rohkeutta , jos tuntee osaavansa ainakintanssia hyvin! Esim. lavatansseissa voisi käydä; tosin en tiedä, onko se nuorten juttu. Mutta sellaisesta paikasta voisi todennäköisimmin löytyäkin joku mies!
Tervehtien Surusilmä jälleen

Aicci

Reilusti kontaktia? Siis miten? Pitääkö jokasta tuntematonta vastaantulijaa tervehtiä vai mitä tarkotat. Ei kai täällä, ku porukka on niin sisäänpäinkääntynyttä, että samassa talossa asuvia ei tervehitä. Alkuun kokeilin sitäki, mutta en saanu vastakaikua, pöljänä kai pitivät. Tiiän kyllä, että vika voi olla minussaki, mutta mitä osaan tehdä asian eteen?

Mitenkäs sitten ne maanviljelijä/karjankasvattajapojat, ne yksinäiset? Heitähän on pilvin pimein.

Jos ja kun kaverin saanti tuntuu olevan niin vaikeaa, kannattaisi lopettaa epätoivoisesti etsiminen ja sopeutua ajatukseen vanhanpiian elämästä?
- Ja kas, kun on jättänyt asian taakseen ja "höllännyt" aktiivista hakua, saattaa silloin myös se kaverikin löytyä ennalta arvaattomasti, yllättäen. -Kokeilepa :)

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat