Omien vanhempien arvostus/ arvojen siirtyminen

Vierailija

Teimme tänään äitini kanssa " kevätretken " kävimme kaksistaan Humppilan lasitehtaalla ihastelemassa uusia tavaroita. Miten hauraalta hän näyttikään, voimat olivat aika loppu. Autoin häntä, se oli luontevaa. Mutta silti tuntui
hullulta että tavallaan roolit menivät sekaisin.Silti meillä oli hauskaa yhdessä, samanlainen tilannehuumorikin yhdistää.
Vanhemmillani on syksyllä tulossa 60-v. hääpäivä , toivottavasti.Ajattelin pitää heille puheen niinkuin pidin kymmen vuotta sittenkin. olen osin jo kertaalleen kirjoittanut sitä. Puheen tarkoitus on että he ymmärtäisivät sen miten paljon arvostan heitä, ja sitä mitä ovat tehneet. Arjessa kannustaminen ja eläminen on suurinta rakkautta mielestäni mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa. Turvallisuutta. Jokainen ikäkausi ottaa edellisen sukupolven
arvoista jotain ja muokkaa ne omiksensa. Minusta on väärin ettei pystytä vanhempien eläessä sanomaan heille
kiitosta tai sitä mitä he merkitsevät. Tai jos käydään vain ohimennen jouluna tai juhannuksena ja unohdetaan lopuksi vuotta. Kärjistetysti sanottuna.
janttukatriina

Kommentit (3)

Vierailija

Hmm... Miettinyt samanlaista... Kummallista ettei tähän ketjuun ole kukaan vsatannut, ei kukaan taida enää arvostaa!? :(

Vierailija

Hyvin kaunis keskustelun aihe ja oikeata asiaa.
Omalla kohdallani vain on nyt niin,että ei ole enää vanhempia,
Elin silloin ruuhka vuosia,työ ja pienet lapset kun he kuolivat,
mutta varmasti ajattelisin nyt toisin.

Tähän tietysti vaikuttaa vanhempien omakin suhtautuminen,
miten läheiset välit on olleet,mutta aika kuultaa muistot.
Ja jälkeenpäin ajatellen,hyvää vanhemmat tarkoittavat lapsilleen,
sitä on ollut vain vaikea sanoa heille.

Nyt olen vaan miettinyt omien aikuisten lasten kohdalla,
olenko ollut riittävästi tukena ja apuna heidän arjessaan,
kun on pienet lapset ja työ.
Kanssa käyminen on ollut tiivistä,puhelin yhteydet ja käynnit
ja olen huomannut,että neuvovat lapsiaan kohtelemaan isovanhempia hyvin.

Vierailija

Hyvä aihe, kaunis ja syvällinen.

Kävin vanhempieni haudalla pyhäinpäivänä miettimässä yhteistä aikaamme.

Lapsuuskotini oli ulkoisesti köyhä mutta sisältä rikas. Meillä harrastettiin kulttuuria, lähinnä kirjallisuutta ja musiikkia.
Pienessä kyläyhteisössä ei oikein hyväksytty nenä kirjassa istujia. Aina täytyi tehdä "oikeita" töitä, ansaita ihmisarvonsa siten. Vanhempamme kuitenkin kannustivat meitä, heidän nelikkoaan lukemaan ja tutustumaan kaikkiin taiteen lajeihin. Olen heille siitä kiitollinen, koska sain taiteesta ammatin.

Äitini ei arvostanut hautamuistomerkkejä. Jo pieniä ollessamme hän kertoi meille, että ihmiselle tulee kertoa jo hänen eläessään kertoa rakkautensa ja kiintymyksensä. Turhaa on palvoa hautoja, näin hän totesi.
Toteutimme hänen toiveensa, pystytimme luonnonkiven kaiverruksineen haudalle vasta isämme kuoltua 16 vuotta myöhemmin.

Huomaan olevani arvoiltani hyvin vanhempieni kaltainen ja siirtäväni jatkuvasti niitä lapsilleni ja lapsenlapsilleni.
Nautin kuullessani, kun poikani teitittelee ikäihmisiä. Olenkohan liian vanhanaikainen?

- mustikkasuu -

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat