Miten selvitä puolison kuolemasta?

Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Taakse on jäänyt melkein 48 avioliittovuotta. Ympärillä on lapsia ja lasten lapsia, mutta sisällä yksinäisyys. Haluaisitteko jakaa omia selviytymistarinoitanne ja voimaantumiskeinojanne?

Sivut

Kommentit (31)

Vierailija
Mamari

Taakse on jäänyt melkein 48 avioliittovuotta. Ympärillä on lapsia ja lasten lapsia, mutta sisällä yksinäisyys. Haluaisitteko jakaa omia selviytymistarinoitanne ja voimaantumiskeinojanne?

Satuitpa kirjoittamaan sitten juuri mieheni yksivuotis-kuolinpäivänä! Me olimme vielä "nuoria", olimme yhdessä jo 18-vuotiaasta lähtien, kunnes rakkaani menehtyi vaikeaan sairauteen. Minä olen vasta 51-vuotias, ja hän kuollessaan 52-vuotias! Tilanne oli todella järkyttävä, sillä kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen piti jo lähteä enkelten kotiin...

Minulla on onneksi myös kaksi aivan suurenmoista aikuista lasta, jotka ovat surussaan pystyneet silti minuakin lohduttamaan, lisäksi on kaksi ihanaa pientä lastenlasta!

Olen silti potenut melkoista yksinäisyyttä, kun vierellä ei enää ole sitä miestä, joka siinä on AINA ollut tähän asti...! Hän oli todellakin myös hieno ihminen, vaikka omat vikansa on kaikissa tietysti. Nyt ne tuntuvat ihan joutavilta, haluaisin mieheni takaisin, vikoineen kaikkineen... :(

Alku menikin kuin sumussa, sitten aloin käydä deitti-palstoilla ja juoda ja syödä suruuni... Se ei ole oikein, tulee vain vielä pahempi olo!!!! Kannattaa varmaan syksyllä jatkaa tuota sururyhmässä käyntiä.

Yritä Sinäkin löytää saman kokeneita kohtalotovereita, joita voit tavata, ja aloita vaikkapa jokin uusi harrastus ihmisten parissa! Älä jää yksin, ehkä osaat tanssia, ja voisit käydä tanssipaikoilla? Tällainen sitten toki vasta, kun se tuntuu "oikealta", heti tuskin kannattaa yrittää mitään uutta tehdä, eikä silloin kyllä oikein jaksakaan!
Paljon voimia ja roppakaupalla myötätuntoa Sinulle, kohtalotoverini!
Toivottelee Surusilmä

Vierailija

"Täällä on ollut monia keskusteluja aloittamastasi aiheesta, toivottavasti Sinä,
tämän keskustelun aloittaja löydät jotain lohdutusta tai vertaistukea näistä."

Monet kiitokset näistä linkeistä!

Vierailija

Niinpä niin. Suru on aina suru ja puolison menetys varmasti kova paikka, mutta meitä on paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet esim. eron, alkoholismin, tms. vuoksi selviytymään yksin. Sitä ei vaan tajua, miten helpolla on päässyt kun toinen on jakanut arjen.
Kyllä Sinäkin pärjäät!
Mutta minua pöyristyttää tuo, että kehoitetaan nettiin tai tanssipaikoille tms. Olisikohan ensin syytä opetella se itsenäinen/itsellinen elämä eikä etsiä korviketta edesmenneelle puolisolle.
Ihmisiä kuolee aina ja aina joku jää suremaan. Vähättelemättä Sinun suruasi, itseäsihän Sinä suret, et miestäsi, aina niistä on vain selvittävä.

Vierailija

Niin, minä olen se, joka kirjoitti netistä ja tanssipaikoista, mutta en toki tarkoittanutkaan, että heti pitää rynnätä "uuteen suhteeseen", kyllä sitä suruaikaa ensin täytyisi viettää tietysti! Mutta sururyhmään voi osallistua muutaman kuukauden, ehkä puolen vuoden kuluttua puolison menetyksestä.
Jos siis kaipaa kohtalotoverien seuraa, tai haluaa kuulla, miten muut selviytyvät, mistä saavat voimavaroja yms.
Leskeksi jääminen ei ole oma valinta, kuten ero usein on, siksi tuntuu kauhealta ajatella itsenäisyyden "opettelemista"... Toki luulen, että erokin on kovasti raskas ja kivulias prosessi, sitä en tietenkään kiellä, vaikka minulla ei siitä kokemuksia olekaan. Hyvää kesän jatkoa kaikille! T: Surusilmä

Vierailija

Ero ei ole välttämättä oma valinta! Joskus se on pakko. Toivoin aikoinaan ja toivon edelleen että mieheni olisi kuollut eikä ollut alkoholisti, joka oli tuhota sekä minun että lasteni elämän. Leski voi surra ja siihen saa tuke, mutta eronnutta hyljeksitään ja pidetään huonona ihmisenä varsinkin kun se alkoholistipuoliso sattui vielä olemaan narsisti. Ympäristö piti häntä ihanneisänä. Eron jälkeen on asioita joista ei koskaan pääse eroon mutta leskeksi jäämisen jälkeen asiat voi hoitaa ja ne ikäänkuin loppuvat ja piste.

Vierailija

Lainaus:

Ero ei ole välttämättä oma valinta! Joskus se on pakko. Toivoin aikoinaan ja toivon edelleen että mieheni olisi kuollut eikä ollut alkoholisti, joka oli tuhota sekä minun että lasteni elämän. Leski voi surra ja siihen saa tuke, mutta eronnutta hyljeksitään ja pidetään huonona ihmisenä varsinkin kun se alkoholistipuoliso sattui vielä olemaan narsisti. Ympäristö piti häntä ihanneisänä. Eron jälkeen on asioita joista ei koskaan pääse eroon mutta leskeksi jäämisen jälkeen asiat voi hoitaa ja ne ikäänkuin loppuvat ja piste.

Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää antaa tukea ja lohdutusta aiheen aloittaneelle kirjoittajalle "Mamarille".
Suru on niin omakohtainen ja ainutkertainen, eikä lainatun tekstin kirjoittajalla ole näköjään empatiakykyä ja lohduttajan lahjoja ollenkaan.
Eronneet ja karanneet voisivat kirjoittaa omassa osiossaan omasta tuskastaan.

Omasta puolestani otan osaa suruusi Mamari ja lähetän enkeleitä suojelemaan sinua.

Eräs vierelläkulkija.

Vierailija

Lainaus:

Ero ei ole välttämättä oma valinta! Joskus se on pakko. Toivoin aikoinaan ja toivon edelleen että mieheni olisi kuollut eikä ollut alkoholisti, joka oli tuhota sekä minun että lasteni elämän. Leski voi surra ja siihen saa tuke, mutta eronnutta hyljeksitään ja pidetään huonona ihmisenä varsinkin kun se alkoholistipuoliso sattui vielä olemaan narsisti. Ympäristö piti häntä ihanneisänä. Eron jälkeen on asioita joista ei koskaan pääse eroon mutta leskeksi jäämisen jälkeen asiat voi hoitaa ja ne ikäänkuin loppuvat ja piste.


Mikä muka loppuu leskeksi jäämisen jälkeen????
Käytännön järjestelyt ehkä, mutta se SURU on ja pysyy vierellä KOKO LOPPUIÄN, joskin muuttuu ehkä vähin erin kaipaukseksi ja muistelemiseksi.
Ei se puolison menetyksen suru lopu edes siihen, että on uusi suhde, sillä jokainen suhde on ainutlaatuinen, kuten jokainen surukin muuten.
Ja onhan tämä kuollut puolisokin voinut olla alkoholisti tai muuten hyvin sairas, tai sitten ilkeä ihminen, ei se aina ole niin mustavalkoista...! Silti häntä jää kaipaamaan, jos ei ole ihan kivisydän itse...

Vierailija

Ihan miten vain.
Leskeytymisen jälkeen asiat voi hoitaa ja käytännön elämä jatkuu ilman sitä ihmistä. Eron jälkeen se toinen ihminen voi kiusata/häiritä/häiriköidä/vaikeuttaa elämää/ yms. hyvin monin eri tavoin.
En todellakaan ole kivisydän - liiankin pehmyt.
Tiedän, ettei tätä voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.
Turhaa selittää.

Vierailija

Lainaus:

Ihan miten vain.
Leskeytymisen jälkeen asiat voi hoitaa ja käytännön elämä jatkuu ilman sitä ihmistä. Eron jälkeen se toinen ihminen voi kiusata/häiritä/häiriköidä/vaikeuttaa elämää/ yms. hyvin monin eri tavoin.
En todellakaan ole kivisydän - liiankin pehmyt.
Tiedän, ettei tätä voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.
Turhaa selittää.

Niin, onhan se totta varmaan, että eron jälkeen ilkeä puoliso voi vielä kiusata ja häntä voi muutenkin joutua näkemään esim. lasten takia, sukujuhlissa yms. Mutta vaikka minä, LESKI, en täysin ymmärrä ehkä miltä tuntuu eroaminen, etpä Sinäkään voi ymmärtää millaista on jäädä leskeks, jos et ole sitä kokenut itse!
Turha siis selittää Sinullekaan tätä tilannetta.
Mamarille toivon PALJON VOIMIA ja ymmärtäväisiä ihmisiä ympärile!
Itse olen ihan seota tähän kärsimykseeni...

Vierailija

Hei,
30 vuoden ajan rakas mieheni oli rinnallani, puolet minusta, ja nyt hän menehtyi 3 kk sairastettuaan
keuhkosyöpään.
Ikävä on ahdistavaa, ja kivi on sydämessä.
Yritän ja saankin voimia siitä, kun näin miten onnellinen hymy hänellä oli kasvoillaan
päästessään Taivaan kotiin läheisten luokse.
Rakkaastani en ole huolissani, hänellä on hyvä olla.
Itse en vaan tiedä miten jaksan tämän ikävän kun hän oli ja on kaikkeni.
Pari kertaa hän on tullut uniini, niin todellisena, ja niistä myös olen saanut voimaa.
Joka ilta käydessäni nukkumaan pyydän että hän tulisi uneeni..
Tunnen että hän on lähelläni, ja kun on sen aika hän on minua vastassa!
Ja rukoilen että hän auttaa minua jaksamaan tästä eteenpäin.

Vierailija

Lainaus:

Hei,
30 vuoden ajan rakas mieheni oli rinnallani, puolet minusta, ja nyt hän menehtyi 3 kk sairastettuaan
keuhkosyöpään.
Ikävä on ahdistavaa, ja kivi on sydämessä.
Yritän ja saankin voimia siitä, kun näin miten onnellinen hymy hänellä oli kasvoillaan
päästessään Taivaan kotiin läheisten luokse.
Rakkaastani en ole huolissani, hänellä on hyvä olla.
Itse en vaan tiedä miten jaksan tämän ikävän kun hän oli ja on kaikkeni.
Pari kertaa hän on tullut uniini, niin todellisena, ja niistä myös olen saanut voimaa.
Joka ilta käydessäni nukkumaan pyydän että hän tulisi uneeni..
Tunnen että hän on lähelläni, ja kun on sen aika hän on minua vastassa!
Ja rukoilen että hän auttaa minua jaksamaan tästä eteenpäin.

Hei vaan! Olipa kauniisti kirjoitettu tuo Sinun tarinasi! Minäkin odotan, että vielä joskus näen rakkaani, vaan sitä ennen voi olla hyvinkin pitkä elämä edessä - tai sitten lyhyt, jos itsekin sattuu sairastumaan vakavasti. Elämä on suuri kysymysmerkki...

Vierailija

Hei,kohtalotoveri!Minun mieheni sairasti vajaat kaksi vuotta mahasyöpää kun hän kuoli 6kk sitten.Hän ei ole selkeästi tullut uniini,vaan on unia jossa hän on jotenkin mukana.Minulla alkoi nyt "uusi elämä",olen muuttanut rivitaloon yksin.Ikävä on kova.Ajattelen myös että hän joskus odottaa minua hymy kasvoillaan..Toivon että itse saisi olla terveenä,mutta sitä kauheaa syöpää kun on niin paljon.Sen näin kun kävin mieheni mukana hoidoissa.Kaikesta huolimatta Kaunista Syksyä teille kaikille!T.mummi62

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat