Vierailija

Hei, miksi on niin kovin vaikeaa ymmärtää ihmistä, joka on jäänyt leskeksi? Miksi lesken pitäisi jo muutaman kuukauden päästä "päästä yli" tuon suruvaiheensa?
Itse olen sitä mieltä, että mikään muu maailmassa, paitsi toki oman lapsen menettäminen, ei ole yhtä karmeaa ja rankkaa kuin leskeys.
MIKSI tätä ei ymmärretä???

Sivut

Kommentit (69)

Minulla on aivan toisenlaisia kokemuksia.
Leskestä pidetään huolta, muistetaan yksinäisyyttään, eikä kukaan vaadi yhtään mitään, vaan kuunnellaan ja myötäeletään.

Kyllä leskiä paapotaan, mutta kuka ymmärtää eronnutta ja lasten kanssa yksin jäänyttä naista. Ei kukaan. Ero on kuitenkin tasan yhtä rankkaa kuin leskeytyminen, ehkä jopa rankemapaa.
Leski voi avoimesti surra ja kaikki ovat tukemassa jne., mutta voiko eronnut - ei, monet ajattelevat jopa syylliseksi eroon, kevytkenkäiseksi jne ja se tuska ei lopu koskaan niin kauan kuin on isättömyydestä oireilevia ja kärsiviä lapsia ja lapsilta isän tekemiset eivät unohdu koko elinaikana, eli eronnut ei koskaa pääse eroon entisestä miehestään. leski voi tehdä surutyön loppuun ja jatkaa elämäänsä.
Ja siten leskeneläkkeet ym. yhteiskunnan tuet, joita vaille eronnut aina jää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lainaus:

Kyllä leskiä paapotaan, mutta kuka ymmärtää eronnutta ja lasten kanssa yksin jäänyttä naista. Ei kukaan. Ero on kuitenkin tasan yhtä rankkaa kuin leskeytyminen, ehkä jopa rankemapaa.
Leski voi avoimesti surra ja kaikki ovat tukemassa jne., mutta voiko eronnut - ei, monet ajattelevat jopa syylliseksi eroon, kevytkenkäiseksi jne ja se tuska ei lopu koskaan niin kauan kuin on isättömyydestä oireilevia ja kärsiviä lapsia ja lapsilta isän tekemiset eivät unohdu koko elinaikana, eli eronnut ei koskaa pääse eroon entisestä miehestään. leski voi tehdä surutyön loppuun ja jatkaa elämäänsä.
Ja siten leskeneläkkeet ym. yhteiskunnan tuet, joita vaille eronnut aina jää.

Voi höpö, höpö. Elatusmaksut ovat olemassa. Isättömyydestä ne leskenkin lapset oireilevat. Eronneiden lapsilla on kuitenkin olemassa molemmat vanhemmat.

Lainaus:

Lainaus:

Kyllä leskiä paapotaan, mutta kuka ymmärtää eronnutta ja lasten kanssa yksin jäänyttä naista. Ei kukaan. Ero on kuitenkin tasan yhtä rankkaa kuin leskeytyminen, ehkä jopa rankemapaa.
Leski voi avoimesti surra ja kaikki ovat tukemassa jne., mutta voiko eronnut - ei, monet ajattelevat jopa syylliseksi eroon, kevytkenkäiseksi jne ja se tuska ei lopu koskaan niin kauan kuin on isättömyydestä oireilevia ja kärsiviä lapsia ja lapsilta isän tekemiset eivät unohdu koko elinaikana, eli eronnut ei koskaa pääse eroon entisestä miehestään. leski voi tehdä surutyön loppuun ja jatkaa elämäänsä.
Ja siten leskeneläkkeet ym. yhteiskunnan tuet, joita vaille eronnut aina jää.

Voi höpö, höpö. Elatusmaksut ovat olemassa. Isättömyydestä ne leskenkin lapset oireilevat. Eronneiden lapsilla on kuitenkin olemassa molemmat vanhemmat.


Hyvät lapsilisät, asumistuet, tukia on vaikka kuinka paljon, ei kukaan ihminen joudu "hunnigolle" muuta kuin ihan itse tekemästä syystään. Pitäisi ihmisen omata harkintakykyä hiukkasen enemmän, että ei kenen tahansa kanssa aleta lapsia rustaamaan vaan sentähden, että tekotapa on niin mukavaa. Harkintaa! Ei olisi niin paljon kärsiviä ja onnettomia lapsia.

Lainaus:

Lainaus:

Lainaus:

Kyllä leskiä paapotaan, mutta kuka ymmärtää eronnutta ja lasten kanssa yksin jäänyttä naista. Ei kukaan. Ero on kuitenkin tasan yhtä rankkaa kuin leskeytyminen, ehkä jopa rankemapaa.
Leski voi avoimesti surra ja kaikki ovat tukemassa jne., mutta voiko eronnut - ei, monet ajattelevat jopa syylliseksi eroon, kevytkenkäiseksi jne ja se tuska ei lopu koskaan niin kauan kuin on isättömyydestä oireilevia ja kärsiviä lapsia ja lapsilta isän tekemiset eivät unohdu koko elinaikana, eli eronnut ei koskaa pääse eroon entisestä miehestään. leski voi tehdä surutyön loppuun ja jatkaa elämäänsä.
Ja siten leskeneläkkeet ym. yhteiskunnan tuet, joita vaille eronnut aina jää.

Voi höpö, höpö. Elatusmaksut ovat olemassa. Isättömyydestä ne leskenkin lapset oireilevat. Eronneiden lapsilla on kuitenkin olemassa molemmat vanhemmat.


Hyvät lapsilisät, asumistuet, tukia on vaikka kuinka paljon, ei kukaan ihminen joudu "hunnigolle" muuta kuin ihan itse tekemästä syystään. Pitäisi ihmisen omata harkintakykyä hiukkasen enemmän, että ei kenen tahansa kanssa aleta lapsia rustaamaan vaan sentähden, että tekotapa on niin mukavaa. Harkintaa! Ei olisi niin paljon kärsiviä ja onnettomia lapsia.

No mutta ! Itse olen leski ja kyllä meitä paapotaan, mutta eronneen kohdalla vaietaan ja katsotaan vain, kuinka hän selviytyy/mitä oikein puuhastelee. Tuosta höpö, höpö-kirjoituksesta ilmeni selkeästi, kuinka ala-arvoisesti voidaan eronneesta ajatella. Onneksi kaikki eivät ajattele näin.

Ei kaikkia leskiä paapota, sanotaan että nythän sinulla on helppoa kun ei ole miestä passattavana. Pahinta on kun oma sukukaan ei välitä. Ei ole tullut myötätuntoa mistään.

Lainaus:

Ei kaikkia leskiä paapota, sanotaan että nythän sinulla on helppoa kun ei ole miestä passattavana. Pahinta on kun oma sukukaan ei välitä. Ei ole tullut myötätuntoa mistään.

Ettekö ymmärrä että leskeys on luonnollista?
Jompikumpi kuolee ensin, ei se tule yllättäen puun takaa.
Vai oletteko ripustautujia ja sellaisia joilla ei ole ollut koskaan omaa elämää, ei harrasteita.
Mieskö määrää mitä vaimo tekee? Se ei ole oikeata elämää.

Lainaus:

Lainaus:

Ei kaikkia leskiä paapota, sanotaan että nythän sinulla on helppoa kun ei ole miestä passattavana. Pahinta on kun oma sukukaan ei välitä. Ei ole tullut myötätuntoa mistään.

Ettekö ymmärrä että leskeys on luonnollista?
Jompikumpi kuolee ensin, ei se tule yllättäen puun takaa.
Vai oletteko ripustautujia ja sellaisia joilla ei ole ollut koskaan omaa elämää, ei harrasteita.
Mieskö määrää mitä vaimo tekee? Se ei ole oikeata elämää.

Minä katsoin läheltä tuonlaista leskeyttä. Mies oli järjestänyt ja tehnyt kaiken. Kuolemansa jälkeen selvisi, että leski ei osannut edes käydä pankissa ei maksaa laskuja, kaikki "langat" oli ollut miehen käsissä. Osasi vaimo laittaa ruokaa, että olivat lopulta todella lihavia. Onneksi löytyi omaisia jotka auttoivat, takivät nuo jokapäiväiset maksuasiat ja pankin käytön hänelle tutuiksi, kuljetuksia myöten ja lopulta oppi itsekin jotakin, mitä ei halunnut sen hoiti perheellinen poika.
Minusta ei koskaan toiselle saisi antaa tuollaista valtaa. Kummankin täytyy tietää missä yhteiselämässä mennään ja hoitaa asiat yhteistuumin.

Tässä ketjussa esitetyt tapaukset ovat kaikki yksittäisiä tapauksia. Niistä ei voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä puoleen eikä toiseen. Kaikki avioliitot ovat erilaisia, ihmiset myös. Surun tai murheen määrää ei voi mitata. Jäin leskeksi nuorena, oli kaksi alaikäistä lasta, en kokenut saaneeni mitään erityiskohtelua tai apua mistään. Kukkia tuli ensin paljon ja adresseja, mutta hautajaisten jälkeen kaikki hiljeni ja oli enemmänkin sellainen olo, että ihmiset vältteli, ehkä siksi, etteivät tienneet mitä olisi pitänyt puhua kanssani.

Olen tuo klo 7.57 kirjoittaja. Meillä oli niinpäin asioiden hoito että minä hoidin laskut, opin hoitamaan vuosien aikaan asiat ja itseni, en ollut riippuvainen miehestä, mutta kodista pidin kiinni.

Koen, että me suomalaiset, härmäläiset olemme kovin tunneköyhiä, tai emme halua ja uskalla näyttää välittämistä edes kotoa pois jo lähteneille lapsille. Että emme vain häiritse elämäänsä. Näin ainakin minulla. Tunnenkin yksin elämisen taakkana, mutta jokaiseen päivään kuitenkin herään positiivisella ja iloisella mielellä. Olenhan itse valinnut osani ja elämä on lahja jota tulee vaalia.

Tuttavani totesi, kun hänen miehensä muutti toisen naisen luokse asumaan,jättäen vaimonsa ja kolme pientä lastaan
keskenään pärjäilemään:Tämä ero on pahempi kuin kuolema. Jäi siis elävän leskeksi.
Oli vähän aiemmin saattanut isänsä hautaan.

Kyllä se leskeys tuli "puun takaa".Ensin oli suru kun mies sairasti ja toinen suru kun hän kuoli.
Vaikka sen tietää että tiet eroaa,toinen ilmeisesti kuolee ensin,mutta rankkaa on elämä ollut.
Tasavertaisia olimme,kumpikaan ei alistanut toistaan.
Ei tule lesken eläkettä ja miehen suku onhylännyt-eivät käy kylässä ,hyvin harvoin joku soittaa.
Siitä olen kiitollinen että olimme yhdessä niin kauan kun kuolema meidät erotti.
Yksi leski

Leskeydyttyäni(huh olipa vaikea) olen ihmetellyt olenko muuttunut näkymättömäksi.No empä kyllä kaikkien tuttujen kanssa jaksaisikaan,että oikeastaan hyvä niin.Kohtalotovereilta sentään saa myötätuntoa ym.

Jokaisen oma asia "miten on puolisonsa valinnut", kunnia kaikille leskille kun ovat pysyneet yhdessä rakkaansa kanssa. Suru on kuitenkin aina olemassa, ja lopullista. Mutta onneksi ihanat muistot elää.

Minun tyttöni jäi parikymppisenä pienen vauvan äitinä leskeksi juuri kun yhteisen elämän ja avioliiton piti kunnolla vasta alkaa Ihan liian usein kyllä tuputetaan että tee sitä ja mene sinne sun tänne Kukin suree oman aikansa ja hyvä surrakkin ei se tuska muuten ohi mene Kuitenkin tärkeää on että on ystäviä /lapsia/lapsenlapsia/tukiverkostoa jotka ymmärtävät ja ovat tarvittaessa läsnä Arjen pienistä asioista on hyvä iloa itselleen loihtia Kannattaa joka päivälle etsiä yksikin hyvä syy ja ajatus elää Ei myäskään tarvitse koko päivää ajatella vaan ottaa tunti tai hetki kerrallaan Tytöllä vaikka suuri suru ja murhe saatettiin joskus jollekkin jutulle nauraa ihan kippurassa ja muutenkin "hölmöillä" sekin on parantavaa terapiaa

Leskeys on vaikeaa, ja jostakin kumman syystä muut ihmiset luulevat, että suru loppuu aikanaan, eikä sitten enää lesken tarvitse surra. Mutta eihän se niin mene - jokainen leski tietää, että loppuikänsä tuota surua joutuu kantamaan, vaikka olisi uusi puolisokin olemassa. Kukaan kun ei korvaa toista ihmistä!

Taas kerran mietin otsikkoa, Leskeä ei kukaan ymmärrä. Olen ollut viisitoista vuotta leskenä, eikä mielestäni ole tullut kertaakaan vastaan tunnetta, etteikö minua ymmärretä. Mieheni kuoltua suurin suruni oli se haikea mieli, että mieheni piti kuolla niin nuorena. Juuri hän oli se, joka rakasti elämää. Jo hänen eläessään sanoimme lasten kanssa, että isällä pitäisi olla kolme elämää, yksi työlle, yksi harrastuksille ja yksi perheelle. Vuosien varrella en ole jäänyt odottamaan apua, ei se mielestäni kuulu itsestään selvyytenä leslellekään. Jos olen tarvinnut apua, ja olenkin tarvinnut, silloin olen pyytänyt sitä veljiltäni tai jonkin työn ammattiosaajalta. Elämän kohtaloita on monenlaisia, on sairautta, köyhyyttä, vaikeita avioliittoja, on niin monia tilanteita, jolloin ihminen  ehkä tarvitsee apua. Mutta meidän itsemme pitää tuoda avunpyyntömme esiin. Ei kaikki huomaa tarjota apuaan, eikä tiedetä sitäkään, miten kukin avun tarjontaan suhtautuu.

Olipa pahasti sanottu tuo edellinen. Sattuu se jättäminen, vaikka ei olisi lapsiakaan. Jämähtää tosi kovaa. Nyt tiedän vuosien päästä, että siitä selviää, mutta ns. julkinen sureminen on eron jälkeen kiellettyä. Hyvät ystävät on silloin tarpeen, mutta jossain vaiheessa heitäkään ei halua rasittaa ainaisilla samoilla jutuilla. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa!

Vierailija

Itse miesleskenä olen kokenut tämän yksinjäämisen tragedian. Suhteellisen nuorena, kahden teini-ikäisen lapsen isänä, vielä silloin velkaisen asunnon asukkaana. Ensimmäisenä oli suuri suru, sitten huoli lasten ja omasta toimeentulosta.

Minun selviytymiseni ja jaksamiseni takana oli toinen työ. Oikeastaan se oli pakon sanelemaa,asuntovelkaa on yksinhuoltajankin lyhennettävä.Taxirengin lisätyö oli pelastus henkisesti ja taloudellisesti.

Kyllä siitä leskeydestäkin pääsee ylitse. Nyt uudessa parisuhteessa kaipaus on muuttunut kiitollisuudeksi entistä elämää kohtaan.

Elämä ja vuodet auttaa ja armahtaa.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat