Sivut

Kommentit (68)

Olipa mukavaa lukea Kirsi Lihr-Koistisen asiallinen kertomus aiheesta leskeksi jääminen! :) Paljolti samaa on ollut minunkin elämässäni leskeksi jäätyäni. Tosin en ollut omaishoitaja, ja olen luonteeltani niin arka, että ystäviä ei juurikaan ole.

Vierailija

Hei,en tätä kumppania etsinytkään,hän vaan tuli elämääni-en viitsi kertoa minkä asian yhteydessä.

Olen sitä mieltä ettei kumppani juurikaan etsimällä löydy.

Kai jokin "kohtalo"puuttuu asiaan.

Niin - mitenkä lienee. Toisaalta sanotaan, että sieltä kotoa ei tule kukaan muu etsimään kuin mormonit ja pölynimurikauppiaat. Näinä aikoina valitettavasti myös murtovarkaat ja muut huijarit.

Ehkä kuitenkin kannattaa lähteä kotoa liikenteeseen ja "tehdä itseänsä tykö".

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ehkä kanattaisi mennä mieluisiin harrastuksiin  mukaan ja niistä voisi löytyä juttuseuraa miehistäkin  Tai vaikka tanssimaan Seurakunnassikin on paljon toimintaa. Mites ois ihan etsiä  kirjekaveri Minun hyvä 44v leskiystävä tapasi uuden miehensä kirjoitti että uskova on oltava ja hyväksyttävä lapset

Kyllä ihmiset ymmärtävät leskiä Ehkäpä eniten saavat moitetta  jos  liian nopeasti" alkavat seurustelemaan tai avioituvat uudestaan. Monesti unohdetaan että jos kumppanilla pitenpiaikainen sairaus / syöpä on jo hyvästien jättöä ollut vuosiakin  Toisaalta ei anneta lesken surra ajatellaaan että kun vuosi mennyr on jo omllaan tai toipunut, joillakin voi suruaika kestää useanpia vuosia, joku ei ehkä koskaan pääse asia yli. Suru toki muuttaa muotoaan ei ehkä helpotu mutta ei jokapäivä mielessä. Merkkipäivät,joulu.juhannus ja omat yhteiset henkilökohtaiset päivät ovat vaikeinpia. On leski ja surutyö ryhmiä ainakin seurakunnissa  ja aina voi mennä keskustelemaan esim.diakonin kanssa /ammattiauttajien . Omaiset. läheiset, ystävät tukevat Omat harrastukset ja kerhotoiminta, jos on  mahdollisuus tai halua niin aina on huutava pula vapaaehtoistyön tekiöistä rittää vaikka kerran kuussakin jatoki  itsekkin voi pyytää apua tai kaveriksi. Punainenristi/ kaupunki /kunna /seurakunnat  niistä varmaan saa tietoa joissakin kaupungeissa on vapaaehtoistyälle ihan oma yksikkö   Oikein hyvää helmikuun loppua teille kaiklle ja lämpimät kiitokset kaikille Et.netin lukioille

Monet, jotka eivät ole vielä leskiä, kuten esim. minun sisareni, päästävät todella usein "sammakoita" suustaan minulle - he eivät sitten millään voi tajuta, miten kamalaa on menettää läheinen ja pitkäaikainen elämänkumppani... :(

Toinen kamala asia leskeyteen liittyen on ylipäätänsä se yksin jääminen, yksin eläminen päivästä toiseen. Sitä ei kukaan tunnu tajuavan, että miltä se tuntuu!

Ei leskeä täysin ymmärrä kun leskekesi jäänyt henkilö.

Siinäkin henkilökohtaiset asiat ovat erilaiset.Jokainen kokee sen eritavalla-mikä on suhde ollut kumppaniin.

Minulle asia on ollut erittäin RASKASTA.On helppoa sanoa että suru muuttaa muotoaan-varsinkaan jos ei itse ole kokenut SURUA.

Onhan se totta että se surun muoto muuttuu-voi jo ajatelle KIITOLLISUUDELLA että on saanut elää ne vuodet tämän RAKKAAN ihmisen kanssa.Mutta.....IKÄVÄ ON

Niinpä, kun leskeyttä ei voi oikein ymmärtää kukaan muu kuin toinen leski, niin miksi muut ihmiset kuitenkin yrittävät neuvoa, tuomitsevat tai päästävät "sammakkoja" suustaan? Mikä kumma siinä on? Jotkut jopa sanovat, että "tiedän miltä sinusta tuntuu", vaikka eivät olisi mitään vastaavaa koskaan kokeneet! :(

Ehkä vähän huonosti ilmaisi itseän sanoessani, etä surun muoto muuttuu. Tarkoitin että ajan kuluessa ei aina jokahetki ole  niin mielessä ja tosiaankin voi kiitollisin mielin muistella menneitä yhteisiä aikoja

Surun määrä ja synkkyyden laatu riippuu täysin surijan luonteesta. Ei ole kahta samanlaista surijaa eikä surua. Koskaan toinen ihminen ei voi täysin ymmärtää mitenkä surija surunsa kokee ja kuinka siihen haluaa uppoutua. Vaikka kaikki elämän ihanuudet ovat edelleen saatavilla. Ei päästäminen surusta ole synti! 

Vierailija

En tiedä, miten muut ovat selvinnet puolison kuolemasta?  Itselleni se on ollut " liian " suuri muutos, ja ikävä on niin iso, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Nämä viisi kuukautta rakkaan kuolemasta ja sitä ennen 8 kuukautta taistelua syövän kanssa ovat vieneet voimani ihan tyystin. Kaiken keskellä olen  vielä lasten ja lastenlasten ikävää käymään läpi. Liian nuorena puoliso nukkui pois.

Vierailija

Kun pahin suru on ohi ja sopeutuminen alkaa, tulee valtava väsymys ja sitten vielä saattaa olla masentunut. Voi viedä kaksikin vuotta kun toipuu, ei koskaan ennalleen, mutta iloa alkaa erottua ja mielihyväkin palata, jaksaa jo nauttia jostakin.

Vierailija

Kyllä leskeä ymmärretään, mielestäni ihan hyvin.

Mutta leskenä on vaikeampi, tai ainakin vähän mutkikkaampi , lyöttäytyä avioparien mukaan esimerkiksi matkalle. Siinä on vain joku este, ei välttämättä ei-toivottutapaus, vaan joku ulkopuolisuus-kummajainen. Paras kun yrittää olla hiiren hiljaa, eikä ilakoi, eikä puhu mitään, nyökyttelee vain päätään. Viisautta tarvitaan, sillä pärjää ja on helppoa.

sielun kyyneleet

Yksittäisen ihmisen omine asennoitumisineen on rakkaansa menetys suuri  taakka.

Kaikki me suhtaudumme omiin menetyksiin eri tavalla kuin toisten menetyksiin. Jotenkin on niin, että sen suurimmman taakan kantaja ei välttämättä huomaa samasta menetyksestä yhtäpaljon surua kantavaa kun hän ei surustaan avaudu vaan tavallaan suree sisään päin, sulkeutuneena ja siten aiheuttaa tietämättään ja ilman syyllisyyttä  suurimman taakan avomiesyydellä surevalle.

Olen itse sisäänpäin surija ja otti aikaa saada avomielisesti menetystä sureva ymmärtämään, että surua se on vaijenneen sisäinen surukin... tunnen surua heistä molemmista, menetetystä ja menetystä suurinta surua tuntevaa kohtaan...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miten muut ovat selvinnet puolison kuolemasta?  Itselleni se on ollut " liian " suuri muutos, ja ikävä on niin iso, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Nämä viisi kuukautta rakkaan kuolemasta ja sitä ennen 8 kuukautta taistelua syövän kanssa ovat vieneet voimani ihan tyystin. Kaiken keskellä olen  vielä lasten ja lastenlasten ikävää käymään läpi. Liian nuorena puoliso nukkui pois.

Puolisoni kuolemasta on 3kk,sitä ennen taistelu syöpää vastaan muutama kuukausi...aivan hirvittävää aikaa,se tuska ja ahdistus,pelko,odotus,ja taas toivo vietiin....tätä tällästä ei tajua kukaan muu kuin saman kokenut.Vaimona minun piti olla vahva,luoda uskoa ja toivoa,pitää yllä sitä mieheni ja lasteni keskuudessa,ja mitä mahtoikaan tuntea mieheni,mitä hän kävi läpi,varmaan aivan käsittämätöntä ahdistusta ja tuskaa tästä kaikesta....Nyt on iso ikävä.

Mene ja tiedä...

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miten muut ovat selvinnet puolison kuolemasta?  Itselleni se on ollut " liian " suuri muutos, ja ikävä on niin iso, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Nämä viisi kuukautta rakkaan kuolemasta ja sitä ennen 8 kuukautta taistelua syövän kanssa ovat vieneet voimani ihan tyystin. Kaiken keskellä olen  vielä lasten ja lastenlasten ikävää käymään läpi. Liian nuorena puoliso nukkui pois.

Puolisoni kuolemasta on 3kk,sitä ennen taistelu syöpää vastaan muutama kuukausi...aivan hirvittävää aikaa,se tuska ja ahdistus,pelko,odotus,ja taas toivo vietiin....tätä tällästä ei tajua kukaan muu kuin saman kokenut.Vaimona minun piti olla vahva,luoda uskoa ja toivoa,pitää yllä sitä mieheni ja lasteni keskuudessa,ja mitä mahtoikaan tuntea mieheni,mitä hän kävi läpi,varmaan aivan käsittämätöntä ahdistusta ja tuskaa tästä kaikesta....Nyt on iso ikävä.

Oletko koskaan yrittänyt asettaa ajatusmaailmaasi positiiviseen suuntaan. Tunnen sellaisia muutamia jotka rakensi "jälleen näkemisen" toivon varaan uuden elämänsä, ja onnistuivat, elävät kauniiden muistojen kanssa hymyillen.

ja

tunnen sellaisiakin parisuhteita joista asioista ovat parit keskustelleen jo eläissään, sopineet miten elämään jääneen tulee jatkaa vaikka itseäänkin ajatellen unohtamatta lapsia, lastenlapsia jne...

Usein manitaan että "toivoa on niin kauan kuin on elämää" joten toivon unohtaminen tai jopa sen tietoisesti hylkääminen lisää murheellisen taakkaa sillä menetetty ei välttämättä ole menetetty vaan uusi toivo tulevaisuudesa... mene ja tiedä...

Vierailija

Edellä kerroin,miten raskasta on olla syöpäsairaan omainen,ei se poissulje sitä,ettenkö voisi ajatella positivisesti elämästä tai muistella hyviä aikoja elämässä,rakkainmastani.Tai ajatella itseäni,lapsiani.

Jokaisella on oma elämänsä,ei toinen voi tietää,millasta kelläkin on.Eikä varsinkaan sellainen,joka ei ole itse näitä läpi käynyt.

Vierailija

Mieheni työkaverin vaimo jäi leskeksi ja huomasi että hän olikin ulkopuolinen entisten ystäväpariskuntien seurassa. Ei tullut enää kutsuja juhliin eikä muutenkaan pidetty yhteyttä.  Meille sellainen jaottelu on täysin vierasta ja olemme kutsuneet hänet monesti kotiimme illanviettoon ja kolmistaan käymme lounaalla aika-ajoin. Ilo on meidän puolellamme koska hän kertoi miten iloinen hän on ystävyydestämme.

HyväOlo

Vierailija

Se on erotessa aivan sama, ystävät valitsevat puolensa, eikä koskaan tukeakseen eronnutta naista, vaan kaikki ystävät jos heitä nyt onkaan, säälittelevät eronnutta miestä jolla on kotitöissä peukalo keskellä kämmentä.

Tulla hylätyksi moninkertaisesti on rankka kokemus, eikä siitäkään niin vaan tervehdytä ja unohdeta, pitkällinen surutyö täytyy käydä, ja kuluu aikaa, että hylätty saa rakennettua uuden elämän.

Minä ajattelen koska olen saattanut monta omaista hautaan, että kuoleman kokee monin verroin normaalimpana asiana, koska elämän laki on, että jokainen joskus  kuolee. Kun menee avioliittoon sillä mielellä, että uskollisena kunnioitetaan ja rakastetaan toisiaan loppuun asti, ja kun se ei toteudu ja tulee petetyksi, tuntuu, että itse kuolee, koska  pettymys ja vihankin tunteet nousevat voimakkaina.

Ja siitä seuraa masennus ja kaikenlainen sairastelu, kun ei jaksa itseään hoitaa. Mutta toivo elää.

alati sureva

Suru on aina siellä jossain taka-alalla. Ystäväni puhuu elinkautisesta kun jäi leskeksi monen aviovuoden jälkeen. Niin minäkin sanoisin, monissa kymmenissä vuosissa, yhdessä kulkiessa- tuntui siltä että toinen on aina ja iäti läsnä, hamaan ikuisuuteen.  Syvin suru laantui noin kolmessa vuodessa, mutta siellä se on- koko loppuelämäni. 

Muuntaa ehkä muotoaan, vaimenee vähitellen- mutta pysyy silti. Elinkautinen, kuten ystäväni sanoo.

Mk

Olen jäänyt leskeksi, vaimo menehtynyt jo jonkin aikaa sitten,kaipaus ja ikävä on lohduton, nyt ei tunnu siltä,että toista ihmistä löytyisi, vaikka sitä toivoo, että niin kävisi.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat