miten suhtaudutte raihnaistuvaan kehoonne

Vierailija

On varmaan hiukan hassua tuntea itsensä ihan perusterveeksi samalla kun nivelrikko nakertaa liikuntakykyä ja kaventaa pikkuhiljaa elämän ulottuvuuksia. Ehkä juuri siksi että rapistuminen tapahtuu vähitellen, sitä alkaa pitää enemmän itseensä kuuluvana ominaisuutena kuin etenevänä sairautena? Sekö on sitä vaivansa kanssa elämään oppimista? Sopeutumista? Suostumista sen edessä mille ei mahda muuta?

Alkaa miettiä etukäteen kävelymatkojen pituutta, reittejään ja kantamisiaan, asetella vaativampia tekemisiään joka toiseen päivään tai harvempaankin, varautua kaikkeen raskaaksi tietämäänsä jo hyvissä ajoin ja ennakoiden, kuten vaikkapa sukulaisten pidempiin vierailuihin, jotta selviäisi majoittamisesta ja tarjoiluista ja jaksaisi olla seurallinen. Alkaa toivoa vierailtaan enemmän omatoimisuutta ja ihan taloustöihin osallistumistakin, alkaa huokaista helpotuksesta silloinkin kun kaikkein rakkaimmat ihmiset vilkuttavat jäähyväisiään. Alkaa hyväksyä ilman suurempaa tunnonvaivaa senkin että kokonainen päivä voi kulua ilman aikaansaannoksia.

Alkaa tulla araksi lähtemään, tarjoamaan seuraansa, ottamaan vastaan kutsua tulla mukaan. Alkaa unelmoida enemmän ja toteuttaa vähemmän, siitäkin iloa saaden, melkein kokien että on jo jossakin ollutkin, jotakin jo tehnytkin! Alkaa kadottaa uskoaan siihen, että kaikki on vain väliaikaista ja ohimenevää ja autettavissa kunhan vaan teen näin ja noin, syön, liikun, elän paremmin. Alkaa kokea olevansa aina hitain, aina viimeinen, aina hiukan huonompi kuin muut. Ja silti kokee olevansa ihan terve, kunhan vain nuo nivelet... Niin hullu ihminen on?

Alkaa miettiä nimeään: olenko ihminen ja nainen vaiko nivelrikkoinen ihminen joka joskus oli nainen? Päällepäin ei näy paljoakaan, mutta paukkuvat polvet, naksuva ruoto, kitisevät nilkat...kuulevatkohan kaikki, kaikuuko se seinistä kun kävelen niin notkeasti kuin mahdollista toisten ihmisten piiriin, kivun kurtistus huolellisesti otsatukkaan kammattuna.

Millaisten tunteitten kanssa te muut elätte?

Kommentit (15)

Vierailija

Tätä täytyy nyt oikei miettiä ajan kanssa, ja sitten kirjoittaa tuntemuksia. hyvää päivän jatkoa.

Vierailija

Aloittaja anonyymi, juuri noin ja totta joka sana. Näin yli 70vuotiaan ajatukset ja tuntemukset kulkevat juuri tuota rataa vaikka ei ole edes sitä nivelrikkoa. Vai enkö ole edes sitä vielä itsessäni huomannut.

Vierailija

Ei 70v. vaan jopa 50 vuotiaana noin voi kokea ,jos on nivelrikko iskenyt.Nainen parhaassa iässä ja kun kävelykepit alkoivat olla kainaloisena ,muut vielä tiiviisti työelämässä ,niin se söi naista.Siinä oma minuus oli niin suurennuslasin alla,kun olla voi.Vei aikaa sopeutua ,että työelämä jäi ,liikunta rajoitteinen elämä alkoi ja elämänpiiri supistui omaan perheeseen.Tätä pureskellessa meni ainakin 1-2 vuotta.Liikunta kyvyn sain tekonivelen avulla (väliaikaisesti).Kunnes toiset nivelet ilmoittivat sopimuksen irti.Nyt tätä elämää on jatkunut yli 10v.
Siksi olen jo tottunutkin tähän rapistuvaan ruumiiseen.Joka päivä kolottaa jotain paikkaa.Harvemmin enää jaksaa lähteä mihinkään ,harvemmin nautin ulkonäon kohentamisesta ym..kuitenkin ne pienet ilon aiheet löytyvät aivan muualta.Pienen lapsenlapsen hymy,särkemätön ruumis,auringonpaiste,ystävän käynti..näitähän on loputtomia.
Tämä on sitä luopumisen prosessia,luovutaan ystävistä,isästä,äidistä,työstä.Myös ruumiin kunnosta.
Tiedän,että nyt "älähtää" himo kuntoilijat,naiset jotka harrastaa,kuntoilee,sumbaa ja rumbaa...
Onnea teille,että saatte pitää hyvän kunnon ja sairaudet eivät ole nakertaneet vielä.Nauttikaa ja kuntoilkaa.Mutta meidän on pelattava niillä korteilla jotka olemme saaneet ja tehkäämme elämästämme ainut kertaisen seikkailun juuri niillä korteilla:):)

Vierailija

Lainaus:

Ei 70v. vaan jopa 50 vuotiaana noin voi kokea ,jos on nivelrikko iskenyt.Nainen parhaassa iässä ja kun kävelykepit alkoivat olla kainaloisena ,muut vielä tiiviisti työelämässä ,niin se söi naista.Siinä oma minuus oli niin suurennuslasin alla,kun olla voi.Vei aikaa sopeutua ,että työelämä jäi ,liikunta rajoitteinen elämä alkoi ja elämänpiiri supistui omaan perheeseen.Tätä pureskellessa meni ainakin 1-2 vuotta.Liikunta kyvyn sain tekonivelen avulla (väliaikaisesti).Kunnes toiset nivelet ilmoittivat sopimuksen irti.Nyt tätä elämää on jatkunut yli 10v.
Siksi olen jo tottunutkin tähän rapistuvaan ruumiiseen.Joka päivä kolottaa jotain paikkaa.Harvemmin enää jaksaa lähteä mihinkään ,harvemmin nautin ulkonäon kohentamisesta ym..kuitenkin ne pienet ilon aiheet löytyvät aivan muualta.Pienen lapsenlapsen hymy,särkemätön ruumis,auringonpaiste,ystävän käynti..näitähän on loputtomia.
Tämä on sitä luopumisen prosessia,luovutaan ystävistä,isästä,äidistä,työstä.Myös ruumiin kunnosta.
Tiedän,että nyt "älähtää" himo kuntoilijat,naiset jotka harrastaa,kuntoilee,sumbaa ja rumbaa...
Onnea teille,että saatte pitää hyvän kunnon ja sairaudet eivät ole nakertaneet vielä.Nauttikaa ja kuntoilkaa.Mutta meidän on pelattava niillä korteilla jotka olemme saaneet ja tehkäämme elämästämme ainut kertaisen seikkailun juuri niillä korteilla:):)

Ei välttämättä älähdä kuntoilijakaan. Olen aina kuntoillut silti nuo samat vaivat. Olemme yksilöjä ja toiset vaan välttyvät nivelvaivoilt jostain syystä vaikka elintavat olisivatkin kunnossa vaivaisellakin. Annetaan niiden rumbailla jotka vielä pystyvät ja älähtäjät jätettäköön omaan arvoonsa.

Vierailija

NUKKUMAAN KÄYDESSÄ AJATTELEN – Eeva Kilpi

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Vierailija

Kuulin joskus aikanaan jonkun sanoneen, että jos olet yli 50 ja sinulla ei ole mitään vaivoja, olet kuollut. Ja kun oikein ajattelee, niin aika hyvin tuo on minuunkin osunut. Ei mitään isoa kremppaa, toinen polvi välillä hieman antaa merkkejä itsestään, liekö joku tulehdus tai muu sellainen ja nivelet niissä paukkuu.

Ei minua pelota kehon raihnaantuminen, tulkoon mitä tulee, jos tulee hiljaa ja hitaasti, eikä kertarysäyksellä jonkun kaatumisen tai muun onnettumuuden mukana. Se voi olla sitten jo oma juttunsa, menettää vaikka halvauksessa liikuntakykynsä. Tuokin Mikkosen tapaus on ikävä, kerralla elämä menee uusiksi.

Vanhemmiten olen huomannut muuttuvani mummoni kaltaiseksi. Vietin paljon hänen huostassaan lapsena aikaa, kun oma äitini kuoli. Ikäeroa meillä oli 65 vuotta eli hän oli jo ikänsäkin puolesta mummo kun synnyin. hänellä oli iso leikkausarpi vatsassa ja pelotteli ja hauskuutti sillä niin minua kuin naapurin kakaroita piruuttaankin. Minulla on samanlainen arpi ollut jo 10 vuotta. Niin vaan tässä eilen huomasin hyräileväni samaa laulua kuin hän, mistä lie alitajunnasta sekin kumpusi! Seuraavaksi odottelen, että omat lapsenlapseni toteavat minulle, että "miksi sinulla mummo on noin isot korvat", niin uskon hänen muuttaneen minuun asumaan ;-). Toivon, että saan vanheta kuin hän, hitaasti ja arvokkaasti, krempoista huolimatta - ja valittamatta niistä sen enempää.

Vierailija

Minulle oma lapsenlapseni sanoi kun olin jotain 55- vuotias, oltiin ulkomailla tilattiin ruokaa ja laitoin silmälasit nenälleni. Tyttö sanoi, mummo sinä olet paljon paremman näköinen kun sinulla on nuo lasit kun sinun mustat silmänaluksesi eivät erotu niin hyvin.
T. Silmäpussi

Vierailija

Olen 59-vuotias suht perusterve hoitajatäti. Samanlaisia ajatuksia on, minulla on polvissa kulumaa, joten jalat on vähän jäykät ja askel matala. Kyllä sitä arvioi menopaikkoja sillä silmällä, että onko rappusia kiivettävänä, ei kai tarvitse kävellä pitkiä matkoja. En jaksa seisoskella pitkiä aikoja, joten mihinkään sen tyyppisiin tapahtumiin en osallistu. Mutta kaikkea kivaa pystyy vielä tekemään, pitää vaan pikkuisen miettiä mihin lupautuu. Hyvää joulun odotusta sinulle. Mennään niillä eväillä mitkä meille on annettu Terveisin Kristiina

Vierailija

lapsen lapsi venytteli poski nahkojani ja arveli,,, sinun mummu pitäisi mennä kainousleikkaukseen. sitten jo naurattikin niin että meinasi tulla pissit housuu.

Vierailija

Enää ei taivu joka asentoon sänkyleikeissä tai muissakaan askareissa. Lihaksia saa lämmitellä pidempään ennen suoritusta. Ei tässä muuta eroa juurikaan ole huomattu. Kai sitä ihmisen keho normaalin elämän kestää hyvin ellei sitä riko tai pilaa omaehtoisesti.

Vierailija

62 v ja suht perusterve vielä. Olen yrittänyt pitää kunnostani huolta, mutta kyllä sen huomaa että kankeaksi tulee. Jumpassa (2 krt/vkk) ei enää taivu kuin aiemmin. Saan kuitenkin iloa liikunnasta ja tänäänkin lähdin urhoollisesti kl. 9.00 jumppaan. Sitten vielä kävelin kauppa-asiat. Liikenteessä kl. 8.30 - 11.30. Oli kyllä kotiin tullessa tarpeekseen saanut-tila päällä.
Ihosta näkee, että ryppyjä tulee lisää ja piirteet "laskeutuu" mutta sillä ei nyt ole enää merkitystä, kun ei ole työssäkään enää. Mielestäni hormoonikorvaushoidon loputtua "mummous" tulee vähitellen olemukseen.
Tärkeää, ettei ole särkyjä ja pääsee lenkille ja luontoon vielä.

Vierailija

Tämä itseäni lohduttava runo on kopsattu Positiivareiden sivulta:

Kohota, nosta, hinkkaa ja hankaa:
kyllä on naisen elämä rankkaa.

Veltostuu vatsa ja roikkuu rinta,
eikä sileä ole enää reidenkään pinta.

Alkaa vaivata tanttatauti,
- unohda se - ja elämästä nauti!

Höyrytä, haudo ja itseäs helli,
kylvetä, kuori ja yrteissä kelli.

Pääsee näin valloilleen kehon kieli,
hohtavat silmät ja virkistyy mieli.

Katsoo pian peilistä uusi nainen:
lähes täydellinen, - siis SINUNLAINEN!

Tytöt, ei oteta turhia paineita ikääntymisestämme ... näin eiruli 62 vee, ajattelee ;)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat