Suru lemmikistä

Vierailija

Hei lemmikkieläinten ystävät jotka olette menettäneet oman lemmikkinne, haluaisin kuulla tuntemuksistanne miten olette kokeneet lemmikkinne menettämisen aiheuttaman surun, siitä aiheutuvat oireet ja kuinka kauan aikaa on mennyt siitä kun olette selvinneet pahimman ahdistuksen jälkeen.

Itse jouduin vajaa kaksi kuukautta sitten luopumaan vanhasta, monista vaivoista kärsineestä koirastani joka oli minulle äärettömän rakas. Vaikka jo edeltä tiesin, että se päivä tulee olemaan vaikea, olen kuitenkin yllättynyt, että suru ja kaipuu on niin voimakas, suorastaan ahdistava, itku ja pahamieli ovat päivittäin vierainani. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, etten ole aiemmin tuntenut vastaavaa surua ketään ihmistä kohtaan, en edes omien vanhempieni jälkeen.

 

-Sureva mamuli

Kommentit (8)

Vanha elli
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Onhan se kova paikka aina kun pitää erota lopullisesti rakkaasta "perheenjäsenestä".

Itse olen koiran kohdalla kokenut sen kahdesti. Ensimmäisellä kerralla en ollut kovin surullinen, koska toinen koira jäi. Se ei surrut lähtijän perään, koska oli lähes kymmenen vuotta elänyt vähän kuin tassun alla. Sitä on sanottu, että koira ei kuoltuaan sure eikä kärsi. Kun se on saanut elää hyvässä hoidossa, ei omistajallakaan pitäisi olla kauhean ahdistunut olo.

Tietenkin me koemme surun kukin eri tavalla. Maalla kasvaneena ja eläinten elinkaaria nähneenä sain varmasti jonkinlaista valmentautumista.

Ikävähän ystäviä on. Kuitenkin aika pian olen alkanut puhua poistuneista koirista. Vähän myöhemmin on ollut valokuvien ja videoiden aika. Nyt kun aikaa on mennyt jo viitisen vuotta toisenkin koiran lähdöstä, muistot ovat hauskoja, eivät surullisia.

Toisen koiran jälkeen olimme vuoden ilman koiraa ja se ei kyllä ollut paljon minkään moista. Nykyinen tuli 10-vuotiaana ja on nyt yli 13 v, joten ei mene kauan, kun ero on edessä, mutta tiesimme sen jo kodinvaihdokkaan ottaessamme.

Tiedän kuitenkin ihmisiä, joiden on pitänyt turvautua lääkäreihin ja lääkkeisiin lemmikin kuoltua.  Eli jos kovin kauan ahdistaa, ammattiapuakin on saatavilla.

Vierailija

Itsekin olen menettänyt oman koirani joitakin vuosia sitten ja täytyy myöntää, että se oli todella kova paikka, etukäteen en olisi uskonut sen olevan niin vaikeaa mutta niin se vaan oli. Vei monia kuukausia etten voinut itkemättä katsoa hänen kuvaa tai puhua asiasta toisten kanssa, silloin ikävä ryöpsähti aina niin voimakkaaksi ettei sitä itkua voinut pidätellä. Kyllä se ottaa jokaisella saman kokeneella oman aikansa ennenkuin helpottaa, ja uskonkin että mitä eläinrakkaampi ihminen on sitä vaikeampaa hänelle on luopumisen aiheuttama suru ja ikävä.

-kultainen noutaja

Vierailija

Hei kultainen noutaja, niin se koirarotu on ihan omansa, josta ei voi olla pitämättä. Kultainen noutaja, joka oli hoidossamme paljon omistajansa töitten takia, sairastui ihan inhimillisiin vaivoihin ennen aikaisesti ja niin oli päättyvä elämä. Myönnän, että itkin muutaman päivän salaa ja tiesin että niin muutkin meillä tekivät, mutta toisaalta, uusia koiria on tullut , onneksi. eppu

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Lemmikin poismeno on harvalle pelkkä läpihuutojuttu. Suru on usein hyvinkin syvä eikä sitä sovi väheksyä.

Kun elää vanhan eläimen kanssa niin eläintä tarkkailee päivittäin, etsii merkkejä tulevasta, yrittää valmistaa itseään tulevaan. Kuitenkin jokaisen kerran se sattuu samalla lailla, siihen ei totu koskaan.

Minun lohtuni on aina ollut se ettei poismennyt ole ollut ainokainen. Kun joutuu huolehtimaan jäljellä olevista lemmikeistä ei ole voinut vajota yksinomaan murheeseen. Minun neuvoni lemmikin menetteneelle onkin hankkia mahdollisimman nopeasti uusi pentu. Tällä  hetkellä elän vain yhden vanhan koiran kanssa, millainen mahtaakaan olla se päivä kun kukaan ei tule ovella vastaan ja seinät kaikuvat tyhjyyttään....

Aina kun olen pitänyt sitä lähtevää sylissäni viimeisen kerran ennen elämänliekin sammumista olen kuiskannut sille hyvän matkan toivotukset ja pyytänyt sitä odottamaan minua. Minä kun uskon kerran rakkaitteni lisäksi kohtaavani myöskin edesmenneet lemmikini.

Vierailija

Itse en vielä ole harkinnut uuden koiran ottamista. Jotenkin tuntuu etten jaksaisi toista samanlaista surua kantaa jos jostakin syystä menettäisin liian pian uudenkin koiran. Uuden koiran hankkiminen myös tuntuisi siltä kuin mitätöisin entisen koirani muiston enkä saattaisi surutyötä loppuun saakka.- Niin, tällainen höpsö minä olen

-Sureva mamuli

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Ethän sinä suinkaan mikään höpsö ole, niinhän se on toimittava miten parhaalta ja oikealta tuntuu. Tunnen monta ihmistä jotka eivät ole koiran menetyksen jälkeen koskaan uutta ottaneet ja syy on ollut juurikin tuo että eivät halua kokea uudestaan menetyksen tuskaa.

Erään ystäväni suru oli niin voimakasta että hän masentui ja erakoitui kotiinsa, kadotti täysin elämänilonsa.Silloin me mummot laitoimme keskuudessamme pystyyn keräyksen ja ostimme hänelle uuden pennun joka vähitellen nosti ystäväni ylös sieltä murheen suonsilmästä. Olen aina ajatellut että suru on se hinta jonka joudumme maksamaan lemmikkimme rakkaudesta ja vaikka olen toistakymmentä kertaa sen joutunut maksamaan niin aina se riipaisee.

 

Vierailija

Kiitos Mökinmuorille

ymmärtävistä ja lohduttavista mielipiteistä. Olet hyväsydäminen ja ymmärtävä ihminen, sellainen, jonka jokainen toivoisi lähelleen vaikeina aikoinaan, tukemaan ja lohduttamaan. Viestisi lohduttavat minua ja uskon, että aikaa myöten olo helpottuu ja jäljelle jää rakkat muistot. -Kaikkea hyvää Sinulle elämääsi toivoen

Sureva mamuli

Vierailija

Koimme reilu vuosi sitten meille hyvin rakkaan koiran menetyksen. Itkin perheenjäsenemme menehtymistä viikkokaudet, se oli minulle enemmän kuin ystävä. Kutsun nyt tätä perheenjäsentämme nimeltä Best. Se eli yli 11 vuotta, toimi mainiona vahtina, turvana ja sohvakoiranakin. Sairastuttuani syöpään Best nuoli kasvaimen paikkaa ennen kuin diagnoosi tehtiin.

Sytostaattihoidoissa käydessäni se vetäytyi, ei tullut kutsusta kuin minun luokseni. Bestin selkään ilmestyi karvattomia alueita, joissa näkyi ruskeaa karstaa. Eläinlääkäri otti näytteet läikistä, ei mitään loisiin eikä muihin vaivoihin viittaavaa löytynyt. Hän oli sitä mieltä, että Bestin oireet johtuivat stressistä. Otimme sen kopin talomme ulko-oven tuntumaan, se vietti pitkiä aikoja vieressäni, kun voin huonosti rankoista hoidoistani johtuen. Muutamassa kuukaudessa, hoitojeni päätyttyä sillä oli taas yhtä komea turkki kuin ennenkin. 

Eläinlääkäri totesi, että Best on "puhetta vaille ihminen". Otimme sen silloin, kun lapseni lähtivät opiskelemaan ja olin hyvin yksinäinen, kun mieheni kuoli vuosikymmen sitten. Best oli ystäväni, marjastuskaverini, lenkittäjäni ja suuri ilon tuottaja. Suuri, tosiaankin, se painoi n. viisikymmentä kiloa.

Sillä todettiin sydämen vajaatoiminta, johon annettiin lääkitys. Myös toisen lonkan kipeyttä lääkittiin. Tuskat häipyivät. Se kuoli rauhallisesti omaan koppiinsa aamutakkini ympärillään. Nykyinen aviomieheni osti minulle pienen pennun, ihan "kääppärin" toista rotua. Nyt alan tottua ajatukseen, ettei Bestiä enää ole.

Kerttu

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat