Tappava yksinäisyys

Vierailija

Jäin leskeksi jokunen vuosi sitten, ja tämä kammottava yksinäisyys on riesanani, enkä tiedä mitä tehdä, sillä tuntuu, että kohta en enää edes kehtaa mennä ulos ihmisten ilmoille, tulen aina vain entistä mökkihöperömmäksi täällä...

Minulla on melko vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko, joten ystäviäkään ei ole, vain sisartani tapaan välillä ja tietysti lapsiani.

Mitä kummaa pitäisi tehdä, että täältä "suosta" voisi vielä nousta, onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Olisikohan seurakunnilla mitään apua tarjota tällaisessa tilanteessa?

Kyselee onneton Merja-Mari

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

Onneksi sinulla on lapsia ja sisaruksia. Jos olet eläinrakas, voisit hankkia vaikka koiran. Sitä pitää viedä ulos ja sitä kautta väkisin tutustuu muihin koiraihmisiin. Pienestä se alkaa. Itse olen vähän samassa tilanteessa, tosin minulla on puoliso, mutta muuton takia en tunne montakaan uutta ihmistä. Ystäväksi asti en ketään. Niin ja olen sosiaalinen, vähemmän nykyisin, ei enää kuka tahansa ns kelpaa ystäväksi. Tarkoitan ettei niitä sydänystäviä ole helppo löytää enää. Kaikki ystäväni ja sukulaisemme asuvat todella kaukana. Nykysin ei pidetä paljoa edes yhteyksiä, kuin ihan oman perheen kesken. 

Mutta koira on iloni ja sitä kautta juuri olen saanut noita hyvän päivän tuttuja, enkä tunne itseäni niin yksinäiseksi. 

Tsemppiä ja positiivista mieltä. Et ole takuulla yksin tuossa tilanteessa, ja näin olet jo aloituksen tehnyt juttelemalla täällä. 

Vierailija

Johonkin harrastukseen ehkä kannattaisi mennä, kansalaisopistoon? tai seurakunnan kerhoihin, tosin et kerro minkä ikäinen olet, ainakaan täällä seurakunnassa ei juuri ole muille kuin ihan ikä-ihmisille tai lapsille kokoontumisia. Entäpä eläkeläisten omat järjestöt, varmaan saat sieltä kavereita, niillä näyttää olevan monenlaista toimintaa.

Itsekin olen aika yksinäinen vaikka olen parisuhteessa, minua se ei haittaa kun harrastan sellaisia asioita joihin tarvitaan hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. mutta välillä tulee ikävä jotain nais-ystävää johon voisi luottaa ja jonka luona piipahtaa parantamassa maailmaa. Ei puolison kanssa aina jaksa yhdessä vain olla. kavereita minullakin on joille soitella, muttei kyläily tai lenkkeily ystävää.

Vierailija

Meidän kaupungissa on niin paljon harrastuspiirejä ja toimintaa, että ei millään kerkiä joka paikkaan minne haluaisi. Läheisellä seurakuntatalollakin on tuolijumppaa sekä pilatesta viikoittain. Kirjastossa kiinnostavia esitelmiä ja muuta, myös lehdet käyn siellä melkein päivittäin lukaisemassa, sekä kirjoja ja elokuvia lainaamassa. Silloin kun tulin virallisesti vanhaksi (voih!) eli täytin 65 viime vuonna, sain oikeuden ostaa seniorirannekkeen, jolla pääsen liikuntapaikkoihin ja määrättyihin kulttuuritilaisuuksiin.

Liikunta piristää minua paljon, antaa myös paremman unen illalla. Ei jaksa enää ajatella ikäviä asioita, kun on liikkunut itsensä hikeen, ja ehkä vielä hikoillut saunassakin.

Yhtään sisarusta ei minulla valitettavasti ole, mutta omia aikuisia lapsia onneksi kylläkin. Heidän kanssaan olen paljon yhteyksissä, tavataan kaupungilla ja soitellaan sekä viestitellään. Kerhoissa saan jutella tarpeekseni, ja on minulla muutama ystäväkin.  Nelijalkaiset ystävät eivät ole minun juttuni,

kun en jaksa hoitaa eikä olisi varaakaan pitää lemmikkejä. Allerginen olen eläinpölylle myös. Enkä viitsi orjuuttaa itseäni, koira jäisi aina ikävissään ulisemaan perääni, kun lähden kotoa. Pitäisi olla ainakin varamies, tai mieluummin oikea mies.

Toivottavasti löydät mieluisia harrastuksia. Netissäkin löytyy paljon menomestoja eri paikkakunnilta.

 

Vierailija

Meitä yksinäisiä riittää, täälläkin eräs. Koira olisi ihan kiva mutta puolisoni ei voi sietää koiria. Harrastuspiireihin en vaan jaksa mennä kun tunnen siellä ahdistusta ja ulkopuolelle jäämistä. Olen ollut koulukiusattu, ja kavereita ei ole ollut. Kuinka paljon itkinkään teinivuosina kun ei ollut kavereita joiden kanssa mennä "ulos".

Ajan kuluksi kuuntelen musiikkia, teen käsitöitä, luen ja hoidan puutarhaa. Mutta jotain puuttuu, se sosiaalinen kanssakäyminen. Tulee kait aina puuttumaan. Tämä on kohtaloni johon on tyytyminen. Lohdutukseksi ajattelen että huonomminkin voisi olla, olenhan sentään suhtkoht terve.

Vierailija

Aloittajan otsikko on oikein osuva.

Kyllä tämä yksinäisyys on sekä fyysistä, että psyykkistä terveyttä tuhoava.

Olen huomannut, että sosiaalisen elämän puuttuminen lamaannutta. Ei jaksa kuntoaan hoitaa, ruokailu on mitä sattuu, mielikin ihan alakuloinen, lamaantunut. Tunteet on jotenkin jäissä, en muista milloin olisin viimeksi itkenyt tai nauranut.

Sängystä vaan on ylös yritettävä, kun tuo koiruus on ulos vietävä. Ja täytyyhän sitä jonkinlainen päivärutiinikin säilyttää, kun yön jos valvoisi, niin silloin ne negatiiviset ajatukset jotenkin suurenee.

Ei täälläpäin koirantaluttajat ainakaan koeta tuttavuutta tehdä, taidan olla sen verran järkky näky itse, että pelkäävät?

Sosiaalisten tilanteiden peloista minäkin kärsin, -jossain määrin.

Kait se meillä useimmilla on alkanut jo lapsena/nuorena. Koulumaailma oli julma jo yli puoli vuosisataa sitten. Kasvuiässä saadut traumat, kun tahtoo kulkea mukana elin-iän.

Eipä tässä rohkene kaikkea kokemaansa kertoakaan. Hyvä kun aiheesta keskustelua syntyy. En olekaan ihan yksin syrjääntynyt.

Jotain vapaa-ehtoistyötä olen suunnitellut, kuten tukihenkilöksi jollekkin. Rohkeutta vaan puuttuu.

Vai pettymysten pelostako tuo saamattomuus juontaa juurensa?

 

 

Vierailija

Onpa hyvä aihe aloitettu, toivottavasti rohkenemme kirjoittaa kaikki jotka olemme kokeneet tai paraikaa koemme yksinäisyyttä.

Minun elämä on ollut aika vaihtelevaa, on ollut yksinäinen nuoruus, en käynyt missään nuorten paikoissa sen jälkeen kun kansalaiskoulu loppui, siihen asti oli koulukaverit joiden kanssa kuljin. Sitten kaikki häipyivät "maailmalle" ja jäin yksin. en tohtinut mihinkään mennä.

Mutta sitten löysin kapakat ja sieltähän kavereita löytyi, vuosikymmeniksi, mutta niinpä se kuitenkin kävi ettei se elämä antanut oikeaa elämisen makua. Raitistuin ja sen jälkeen on ollut kovaa kamppailua yksinäisyyden voittamiseksi, enkä tiedä miten käy.

Sen tosiaan minäkin huomasin, että tunteet häviää, ei naurata eikä oikein itketäkkään. Olen kuin puusta veistetty. Samoin on mieheni, totisia molemmat. Eikä juuri puhuta enää mistään.

Pitänee pakottaa itsensä liikkeelle täältä neljän seinän ympäriltä. Mutta en osaa enkä oikein tohdi jutella muille tuolla kerhoissa tms. Jään tuppisuuksi ja hiljaa seinustalle. Sitten en enää kehtaa mennä sinne kun en puhu. Mikä ihme on etten uskalla suuta aukaista. Yrittänyt olen jo vaikka kuinka monta kerhoa mutta aina sama tulos, en ala tutustumaan kehenkään.

Vierailija

Lakka vahtimasta ja kontrolloimasta itseäsi. Unohda itsesi ja anna mennä. Teeskentelet ja yrität manipuloida ihmisiä tekstilläsi.

Vierailija
Vierailija

Lakka vahtimasta ja kontrolloimasta itseäsi. Unohda itsesi ja anna mennä. Teeskentelet ja yrität manipuloida ihmisiä tekstilläsi.

Siinäpä yksi parempi joka ratkaisee yksinäisen ongelmat. Tuo viimeinen lause on tyypillistä, ettenkö sanoisi, kiusaajan tekstiä. Voi hyvää päivää!

 

Vierailija
Vierailija
Vierailija

Lakka vahtimasta ja kontrolloimasta itseäsi. Unohda itsesi ja anna mennä. Teeskentelet ja yrität manipuloida ihmisiä tekstilläsi.

Siinäpä yksi parempi joka ratkaisee yksinäisen ongelmat. Tuo viimeinen lause on tyypillistä, ettenkö sanoisi, kiusaajan tekstiä. Voi hyvää päivää!

 

Yksinäisyys on kiinni vain itsestäsi. Ei sinua kukaan kotoa tule hakemaan. 

Valittamine täällä itseriittoisesti on myös kiusaamista, jos niin pitkälle mennään syyttelyssä. Saamattomat ihmiset on aktiivisimpia toisten syyttäjiä ja syyllistäjiä. Kun ei itse viitsi nähdä vaivaa, on helppo saamattomuudestaan syyttää muita.

Tottahan tuo on. Huomaahan se asenteestasi.

Vierailija

Ei aina ole viitsimisestä kiinni, vaan psyykkisestä jaksamisesta. Etkö soisi että yksinäiset, edes täällä ja tässä muodossa, saisi hiukan lievennystä yksinäisyyteensä? Arvaapa kannustiko kirjoittelusi ketään yksinäistä. Suvaitsemattomuutesi takia tekisit edes yhden hyvän työn jos et jatkossa ottaisi kantaa näihin asioihin.

 

kirsikankukka55
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

On se yksinäisyys minullekin ollut tuttu. Rohkeutta puuttui lähteä.

Käsityöihmisille seurakunnan kerhoista ainakin lähetyksellä täällä meillä on käsityökerhoja. Tosin luulen, ettei siellä mitään tarvitse tehdä, ellei halua.

Jos ongelma on se, ettei uskalla puhua, kannattaa yrittää vain rohkaista mielensä ja sanoa vaikka muutamakin sana. Ja aina kannattaa muistaa katsoa ihmisiä hymyillen niin kohta joku sanoo jotain ja sitten vain vastaa.

Ei se tietenkään helppoa ole, jos sosiaaliset tilanteet pelottavat, mutta ehkä kannattaa kuitenkin ottaa riski ja lähteä. Saattaa hyvinkin olla, että muillekin on vaikeaa se keskustelu. Ja tietenkin ,jos muut jo tuntevat toisensa, on se vielä haasteellisenpaa. Itse olen aloittanut vaikka ihan ihailemalla jonkun työtä. Tai sanomalla vaikka jotain ilmasta. vaikka se onkin niin kulunut aihe, mutta pääasia on se, että sanoo jotain. Yrittää mennä toisten lähelle, ei sinne kauimmaiseen mahdolliseen penkkiin.

Aika yllättävää on sekin, jos sanoo jollekin, esim. ohjaajalle, jos siellä sellainen on, että vähän arastelee ja pelottaa tulla. Sitäkin kautta voi saada tukea. Ihmiset kyllä yleensä ymmärtävät sen, että toista pelottaa tulla ensi kertaa.

Kannattaa ottaa riski ja sanoa jotain. Hakeutua toisten pariin. Aina ei heti löydä oikeaa porukkaa, mutta rohkeasti vaan uutta etsimään, jos seuraa kaipaa.

Yllättävän monella meistä on pelkoa sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei näy päälle. Ja aina voi suhtautua huumorilla omaan pelokkuuteensa. Kun sen sanoo ääneen, se ei enää olekaan niin pelottavaa.

Näin ainakin minä olen kokenut ja haluan rohkaista jokaista yksinäistä menemään mukaan johonkin itseä kiinnostavaan tekemiseen.

Vierailija

Luin nuo edelliset viestit ja jotkut kirjoittivat olevansa yksinäisiä vaikka heillä on puoliso. Ihmetyttää. Miten ihmeessä puolison kanssa asuva voi kirjoittaa olevansa ihan oikeasti yksin? Kai sitä nyt sentään puolison kanssa on jonkinlaista kanssakäymistä ja jos hätä tulee niin apua löytyy siitä vierestä. Toista se on täysin yksin asuvalla henkilöllä varsinkin jos ei ole lapsia, sisaruksia tai ketään ystävää. Mielestäni silloin on kysymys todellisesta yksinäisyydestä.

Olen osallistunut moniin, erilaisiin työväenopiston + muiden kursseihin/tilaisuuksiin. Valitettavasti ei niillä luoda mitään syvällisiä, pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Kursseille kokoonnutaan tiettynä aikana "opiskelemaan" ja sitten mennään kotiin.Yksinäisyytensä voi unohtaa just siksi ajaksi kun on kurssilla, ei sen pidemmäksi aikaa. Ehkä moikataan muita kurssilaisia jos jossain satutaan törmäämään muttei sen enempää.

Seurakunnan touhut eivät kiinnosta. Jos ihminen on "vanha" niin ei hän sen takia ole automaattisesti uskovainen.

Parhaiten yksinäisyyden kanssa tulee toimeen kun sen hyväksyy ja siihen sopeutuu. Ja jos jostain kumman syystä eteen tömähtää samalla aaltopituudella oleva henkilö, ihan ystävyyteen asti muodostuva suhde, niin sehän on sitten vaan bonusta.

Vierailija
Vierailija
Vierailija

Lakka vahtimasta ja kontrolloimasta itseäsi. Unohda itsesi ja anna mennä. Teeskentelet ja yrität manipuloida ihmisiä tekstilläsi.

Siinäpä yksi parempi joka ratkaisee yksinäisen ongelmat. Tuo viimeinen lause on tyypillistä, ettenkö sanoisi, kiusaajan tekstiä. Voi hyvää päivää!

 Juuri näin! Mikä ihme saa jonkun jatkuvasti mollaamaan muita aiheetta? Se on asiatonta ja epäystävällistä. Kannattaa muuttaa käytöstään, ei ole myöhäistä varttuneessakaan iässä.

Vierailija

Vastaan hänelle joka ihmetteli miten voi olla yksinäinen vaikka on puoliso? Sepäs se onkin jännä juttu kun ei kaikki aina ole sitä miltä se päällepäin näyttää. Ja minä ainakin koen ettei minun saa sanoa että tunnen yksinäisyyttä kun on puoliso. Onneksi alkaa taas kerhot syksyllä niin saa olla ihmisten parissa, jutella ja nauraa, kun kotona ei ole sellaista mahdollisuutta.

On niin monenlaista yksinäisyyttä, monenlaista suruakin on, monenlaista rakkautta ja iloa, ei toisen kokemusta tai tunnetta voi verrata tai sanoa ettei noin saa tuntea. Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja koetaan asiat eri tavalla, toiset herkkinä kokevat vähäisenkin asian suurena ja toiset ei tunne yhtään mitään mistään, ei ole itkua ei naurua,tai ei ainakaan näytetä niitä.

Mutta ihminen kaipaa toisten ihmisten seuraan ellei ole syntynyt erakoksi. Mutta he eivät tunnekaan yksinäisyyttä, kait.

Vierailija

Tiedän, että ihminen voi olla ihmisten keskellä täydellisen yksinäisyyden vallassa. Onneksi tuskin se jää olemaan.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat