klo 0:01 | 3.9.2014
Sille jota kiinnostaa talonpoikaishistoria on Myllykselässä oleva Tupalan talomuseo oiva paikka.Tupalan sukutila on vuodelta 1539, päärakennus on vuodelta 1841. Pihapiirin rakennukset ovat 1800 luvun alkupuoliskolta paitsi riihi joka on rakennettu vuonna 1730.
Piha on umpipiha eli n.s. susipiha jossa talo ja rakennukset muodostavat suljetun piirin.Umpipiha suojasi asukkaita susilta ja muilta pedoilta. Sisääntulo pihaan tapahtuu läpiajettavan luhtiaitan kautta.
Vanhaa talonpoikaisesineistöä on esillä runsaasti. Tämän tiinun pohjassa on vuosiluku 1868 ja kaikkihan me toki muistamme että silloin olivat nuo suuret nälkävuodet. Ehkä tuolloin kuitenkin talonväen mielessä eli toivo paremmasta, ehkä uudelle tiinullekin vielä löytyisi käyttöä...
Minä sain soittaa rämpyttää vellikelloakin, sen ääni kuultiin varmasti Hollolassa asti.
Ladoissa oli paljon entisaikojen maanviljelykseen liittyvää työkalua ja konetta mitkä kiinnostivat miestä. Minä taas haaveilin reellä tehdystä kirkkomatkasta Asikkalan kirkkoon.
Kuinka ollakaan meillä oli koira matkassa mukana. Iloinen yllätys oli kun sekin toivotettiin tervetulleeksi museoon. Monikos koira on museossa käynyt ja monikos mummo voi mainita omistavansa kulttuuria harrastavan koiran? Jostakin syystä koiraa kiinnostivat eniten nämä uunin nurkassa olleet vaarin vanhat varsikengät.
Lapsena olessani mummoni usein kertoili meille äidiltään kuulemiaan tarinoita noista isoista nälkävuosista. Miten kerjäläisiä kulki suurina joukkoina anelemassa ruokaa ja miten kulkutaudit raivosivat.Taudit niittivät paitsi ihmisiä niin myös eläimiä. Meidänkin sukutalostamme kuolivat kaikki hevoset huonon ravinnon mukaansa tuomaan sairauteen. Ihmisistä tuli myös itsekkäitä. kun ruokaa oli vähän niin sitä piiloteltiin ja siitä pidettiin viimeiseen asti kiinni, ei sitä mielellään jaettu ventovieraille.
Tarinoita kuulin paljon mutta olin niin nuori että suurin osa on haihtunut mielestä mikä on suuri harmi.
Suullinen perimätieto on tärkeää se tekee menneisyyden eläväksi.
Hyvä muisti on ehkä etu ? Mutta vanhemmat puhui varoen kansalaissodasta ja -40-45-sota vuosista. Läheisiä kuoli mutta kokonaisuus huomioiden moni perhe maksoi kovemman hinnan.
Turhaa, kun seuraa nykymenoa.
Vapaussota oli eräille vaikea asia eli on edelleenkin
Vallanvaihto ei sentään onnistunut.
Ihana kohde! Kiitos, Mökin muori.
Niin tutulta näytti tuo pihapiiri ja esineistö museossa. Meillä on paljon vanhoja tarvekaluja myös museoaitassamme ja ennen tämä piha on myös ollut ns. susipiha. Nykyisin rakennukset ovat vain ympyrässä ja pihatie on leveämpi autojen kulkea. Tuosta pula-ajasta olen kuullut kerrottavan, kuinka kerjäläiset kulkivat talosta taloon nyytti olallaan ja saivat, jos saivat leivänkannikan tai jauhonrippeitä nyyttiinsä täytteeksi. Tämän tilan vanha isäntä kertoi mummonsa muistelleen, miten hän sujautti kerran ison leivän ja kymmeniä piiraita tutun kerjääjän nyyttiin. Tämä oli purskahtanut itkuun ja sanonut ruokkivansa kymmenhenkistä perhettään viikon niillä eväillä. Tästä heltyneenä emäntä oli vielä kauhonut ruisjauhoja pyyhkeen sisään ja sanonut, että tule vaan meille aina kun tarvitset. Sen mökkeröisen tytöt olivat olleet uskollisia piikoja, renkejä sekä talkoolaisia tällä tilalla vuosikymmeniä.
Aina ei muistakkaan kuinka mielenkiintoista ja kaunista on luonto kotimaassa ainakin näin syksyllä. Se on vaan lähtemisestä kiinni.
Jälleen kerran lähdin matkailu-autolla, hyvän ystävän kanssa, kohti pohjoista.
Ensimmäinen etappi oli Kuusamo, sää näytti parhaimmat puolensa.
Tiellä kun liikutaan niin kohtaa myös luonnon eläviä, niinpä väistelimme poroja ja ihailimme Rukanhuippuja.
Saariselän, Ivalon, Inarin kautta matka jatkui Lemmenjoelle, Leville ja Ylläkselle ja kohti etelää. Noin 3000 km kertyi auton mittariin kotipihaan tultaessa. Tähän vuodenaikaan tunturissa tapaa myös muita luonnassaliikkuja ja kohtaamiset ovat välittömiä ja uusia ystävyyssuhteita syntyy vaikkapä petankki kisassa on rohkesti heittaydyttävä mukaan. Ensi syksy jo siintää haaveissa.