Kuka auttaa mielenterveyspotilaiden omaisia?
klo 13:54 | 10.9.2014
Mielenterveysongelmista kärsineen läheisensä menettäneet jäävät surunsa kanssa unohduksiin, sanoo tamperelainen Pirkko Haikola.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
apua ja tukea on saatavilla,mutta se on osattava/jaksettava itse etsiä ja hakea,Mielenterveydenkeskusliitolta saa oivaa apua,esim.vertaistukiryhmien kokoontumisista,sekä tuetuista lomista mielenterv.kuntoutujien omaisille/hoitajille sekä kuolemantapauksen sattuessa tukea omaisille tuettujen lomien muodossa,netistä löytyy potilasryhmätietoja paikkakunnittain ja muuta tarvittavaa tietoa+apua kannattaa tutustua!
Omaishoitaja Tarja-Liisa
Hei
Ettei mene puurot ja vellit sekaisin....Olen tehnyt empiiristä tutkimusta entisten mielenterveysomaisten keskuudessa ja tullut tulokseen, että on kaivattu ihan omia vertaisryhmiä keskusteluun, kokemusten ja tunteiden jakamiseen. Sururyhmät ovat ihan oma juttunsa, pidemmän päälle ei ole tarvetta sellaisesta. Mielenterveyden keskusliitolla on hyvinkin kuntoutujapainotteista toimintaa. Nythän ei ole kysymys potilasryhmästä. En löytänyt oman paikkakuntanikaan MTKL:n jäsenyhdistysten sivuilta varsinaista vertaistoimintaa yleensäkään omaisille. Esim. raha-automaattiyhdistyksen rahoittamia MtLh:n lomiahan voi hakea tietyin edellytyksin kuka tahansa.
Pirkko Haikola
Pirkko Haikola, elimme lasteni kanssa vuosikymmenen meitä terrorisoivan ihmisen kanssa. Hän ei tiedostanut sairauttaan, syytti minua milloin mistäkin omasta teostaan, löi ikkunoita säpäleiksi, hakkasi vesikelkan pihalla lasten nähden kiroillen ja huutaen palasiksi. Soitin hänen tyttärelleen, kun mieheni, lasten isä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Sisko totesi, että itsepä läksit, äitiä et hulluksi leimaa. Naapurit tulivat joskus apuun, kun meno yltyi mahdottomaksi. Heille anoppi huusi, että painukaa rosvot heti muualle. Lapset alkoivat oireilla, erityisesti kuopus, joka ei saanut öisin unta, hoki vain, että mitä, jos mummo polttaa meidän kodin. Elimme siinä helvetissä kymmenen vuotta. Joka yö herään painajaiinvieläkin. Kuopukseni kuoli äkillisesti kolme kuukautta sitten. Hän kantoi lapsuutensa tuskaa sisimmässään ja sydän lakkasi toimimasta. Sielun haavat vaikuttavat fyysiseen olemukseemme, olemme yhtä, sielu ja keho.
Kuinkahan moni, joka on menettänyt psyykkisesti sairastuneen omaisensa/läheisensä saa ihan oikeasti jostain vertaistukea, ettei jää elämään menneiden vaikeiden asioiden vankina. Omaisena/läheisenä oman elämän haltuunotto vaikeiden ja rankkojen tapahtumien jälkeen ei ole aina itsestään selvää ja helppoa ja tilanteen vaikeutta voi täysin ymmärtää vain toinen saman kokenut. Psyykkinen sairaus ja siihen liittyvä sairastuneen menehtyminen, joskus usein myös itsemurhan kautta, on niin iso juttu, että tukea ja ymmärrystä varmasti kaipaa. Vertaisryhmä tässäkin kohtaa on ehdottomasti verraton voimavara.
Koskettava tarina, kiitos, että jaoit sen avoimesti. Tällaisista vaietuista tuskista pitäisi puhua ja kuten sanoitkin, nimenomaan siksi, etteivät sielun arvet jää kehoa kuormittamaan.
Esim. Tampereelle toimii Omaiset mielenterveystyön tukena ry. Sinne kannattaa mennä mukaan toimintaan ja puhua tästä vertaistuesta ja sen tarpeesta.
http://www.finfami.fi/
Mielenterveyden Keskusliitto on potilasyhdistysten keskusliitto ja ehkä enemmän suuntautunut potilaisiin. Omaisyhdistyksiin kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan, koska myös omaiset tarvitsevat tietoa ja edunvalvontaa ja sitä vertaistukea, vaikka mielenterveyskuntoutujaomainen ei olisi elossakaan enää. Olkaa rohkeita ja lähtekää mukaan toimintaan
Henkisesti sairaan kanssa asuminen on varmasti pohjattoman rankkaa, epävarmaa ja pelottavaakin toisinaan. Kuinkahan moni kokee häpeääkin ?
Vertaistuki olisi hyvin tärkeää ja sen tulisi olla helposti saatavilla. Terveyskeskuksen ilmoitustaululla olen nähnyt tuki- ja yhteyshenkilöiden puh.numeroita, toivottavasti mahdollisimman moni on uskaltautunut ja rohkaistunut ottamaan yhteyttä, ettei yksin jää ahdistuksen kanssa.
Äitini kärsi mielenterveyden ongelmista vaihtelevasti kun olin lapsi ja nuori. Oli hyviä kausia mutta hyvin helposti mieli järkkyi milloin minkin tapauksen tiimoilta. Elimme maaseudulla, siellä pienissä ympyröissä oli myös häpeän tunne voimakkaasti läsnä. Tuntui usein että oli itsekin jotenkin huonompi ihminen, kun äiti oli epävakaa ja kaikki sen tiesivät.
Muutin sittemmin kauemmas toiselle paikkakunnalle. On ollut helpompi elää kun kukaan ei tiedä tarkemmin kotioloistani.
Niistä ajoista on jo kauan, eivät ne enää vaivaa mutta koskaan ne ei unohdu mielestä täysin.
Omaisyhdistyksissä ei ole ilmeisesti havahduttu huomioimaan entisiä mielenterveysomaisia. Tarjolla oleva tuki ja virkistys on omaisille, joilla on ns. 'olemassa oleva' psyykkkisesti sairastunut. Näin ainakin tiedotetaan. Kun omaisia jää pois yhdistyksen toiminnasta, todetaan vain, että heillä ei varmaan ole enää tarvetta. Kuitenkin läheisen sairaus on usein ollut myös omaisia erakoittava asia ja kun tilanne muuttuu ei olekaan itsestään selvästi uudessa tilanteessa sopivaa sosiaalista vertaistukea. Eri tahojen järjestämissä sururyhmissä käsitellään läheisen menehtymisen aiheuttamia tunteita ja on ihan hyvä näin. Mutta syvemmälle menevä vertaisuuden tunne ei näissä pääse viriämään, koska kunkin kohdalla menehtymisen taustat ovat erilaiset. On myös niitä entisiä omaisia, jotka haluavat etäisyyttä mielenterveysasioihin, mutta kuitenkin tarvitsevat vertaisuutta tueksi nimenomaan samankaltaisessa tilanteessa eli kun nimenomaan psyykkisesti sairastunutta omaista ei enää ole. Vertaisuushan tarkoittaa sitä, että pystyy ymmärtämään ja samaistumaan itse kokeneena toisen elämäntilanteisiin. Vertaisena voi jakaa mahdollisia omia selviytymiskeinojaan. Ei siis tarvitse 'vääntää rautalangasta' miltä tuntuu, vaan ymmärretään 'puolesta sanasta' mitä toinen tarkoittaa. Tiedän, että on omaisia, jotka ovat kantaneet häpeää menehtyneen läheisensä mielen sairastumisesta jopa vuosikymmeniä rohkenematta puhua missään asioista luottamuksellisesti. Miksi näin pitäisi olla? Kaikilla mielenterveysomaisilla nykyisillä ja entisillä on myös oikeus hyvään elämään.
Eikös näitä mielenterveysongelmia ole nykyään vähän yhdellä jos toisella, jos niihin lasketaan masennus, ahdistus, unettomuus, jokin häiriökäyttäytyminen jne.? Ei kai kukaan ole täysin terve päästään, vai?
Yhdistyksissä ei tiedetä tarpeesta, ellei kukaan kerro ja siksi rohkaisenkin menemään sinne yhdistykseen ja puhumaan ja tekemään sitä vertaistukitoimintaa. Toisaalta täytyy muistaa myös se, mikä tiedon määrä on omaisilla, vaikka se kuntoutuja ei enää olisikaan elossa ja tietenkin omassa mielessä voi olla paljonkin kysymyksiä ja tunteita, joita haluaa jakaa toisten kanssa.
Menkää omaisyhdistyksiin toimintaan mukaan. Sitä toimintaa todella tarvitaan.
Elin vuosikymmenen hyvin sairaan anoppini valtapiirissä. Hän sai minut lasteni kanssa pelkäämään öin ja päivin. Ehdottaessani lääkäriin lähtemistä hän raivostui ja väitti, että yritän tehdä hänestä "hukkua". Naapurimme tiesivät hänen olleen mielenterveysongelmainen vuosikymmeniä. He tulivat apuun, kun kuulivat kovaa karjumista pihaltamme tai ikkunoiden särkemistä ynnä muuta mäiskettä. Lapset olivat aina peloissaan, eivät voineet nukkua, säpsähtelivät pienimmästäkin äänestä ja halusivat usein pois kotoa. Mielen järkkyminen on vieläkin tabu syrjäkylillä, omaiset eivät uskalla hakea apua, vaikka eläisivät maanpäällisessä helvetissä. Meihin kaikkiin anopin käytös jätti jälkensä. Hoidin häntä vielä palvelutalossakin, mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi mitään aiheuttamaansa. Totesi vain, etteihän välillemme mitään jäänyt. Sanoin, että kyllä jäi. Hän totesi, että kuvittelet vain. Odotin vain sanaa anteeksi. Sitä hän ei lausunut.
Kuopukseni oireili vuosia, vuosikymmeniä mummon takia. Hän oli kuitenkin hyvin kiintynyt isoäitiinsä, hoiti häntä päivittäin oman työnsä ohella. Mummon jouduttua palvelutaloon hän ei kuitenkaan uskaltanut lähteä mummon luo, sanoi näkevänsä painajaisia joka yö ja pelänneensä, että mummo toteuttaa uhkauksensa polttaa meidän kotimme. Kuopukseni menehtyi nuorena, pelko söi häntä päivin ja öin. Terapiat, psykiatrien tapaamiset ja lääkkeet eivät häntä auttaneet. Sydän petti. Lohduton tarina, mutta täyttä totta.