"Pahinta on, ettei Pave ole enää vastassa"
klo 11:00 | 4.10.2014
Pave Maijanen, kuten kääpiömäyräkoiraa kutsuttiin, oli Eeva Kontiolle maailman rakkain. Tänään vietetään Kansainvälistä eläintenpäivää.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joulukuussa 12 vuotta sitten saavuimme Hämeenlinnalaisen rivitalon pihaan. Siellä keittiön nurkassa pentulaatikossa veteli päiväuniaan kaksi ranskanpullapoikaa. Isokokoisempi nousi heti tervehtimään aseenteella kiva kun tulitte. Pienempi vilkaisi meitä, haukotteli ja käänsi kylkeään.Selvästi tuli ilmi jotta ettekö te näe että minä nukun, tulkaa myöhemmin uudestaan. Silloin löi kohtalon gongi, tässä on meidän pentumme, siinähän on persoonallisuutta.
Ulkona oli paukkupakkanen joten olimme ottaneet filtin mukaan häntä varten. Mies kävi lämmittämässä auton ja minä kiedoin pennun filttiin niin että vain pieni naama näkyi. Moottoritiellä pentu hoksasi että nyt taisikin olla tosi kyseessä ja pissasi hätäpissat syliini. Kotona pentua odotti kaksi mopsiveljestä ja ensi hetkestä pentu solahti joukkoon kuten olisi koko ikänsä mopsina elänyt.
Monta ystävää menettäneenä voin hyvin samaistua Eevan ikävään. Raskasta, jopa traumaattista oli silloin kun muutama vuosi sitten kaksivuotias ranskanbullani menehtyi syöpään. Meillä jokainen päivä on eläintenpäivä, mutta eläimet ovat ansainneet kansainvälisen päivänsä, niin paljon iloa ja lohtua ne ovat maailmaan tuoneet. Toivottavasti meillä Eeron kanssa on vielä monta yhteistä vuotta edessämme.
Ymmärrän oikein hyvin tämän koiran omistajan tuskan ,kun kaveri lähtee autuaille niityille pilvien taa.. Äitini kertoi että kun meni miniäksi aikoinaan tuonne Savon korpeen niin talossa oli vanha koira joka mieltyi äitiini.. Se tepsutteli mukana navettaan ja saunalle ja kaivolle ja joka paikkaan. Anoppi ei siitä pitänyt kuten ei kovin miniästäänkään kun ainoan pojan vei mokoma.. Äitini oli onnessaan ja kun sitten alkoi odottaa minua niin koirakaveri oli todella kiva. Anoppi alkoi puhua isälleni että tuo koira pitäisi tappaa kun on jo vanha ja lie sairaskin ja muutenkin kun on nuorempia koiria talossa. Äitini kielsi sen mutta eräänä päivänä hänen hakiessaan postia naapurista kuului laukaus ja äitini kertoi heti tietäneensä että nyt oli anoppi saanut tahtonsa perille ja koiralta päättynyt elämä.. Äidillä oli iso maha ja jo hankala liikkua mutta hän kääntyi takaisin kotia kohti itku silmissä.. Sitten tapahtui jotain sydäntä riipaisevaa. Isäni yrittäessä tappaa koiraa oli laukaus mennyt vähän ohi ja koiralta oli revennyt vatsaa ,mutta henki ei ollut heti lähtenyt. Koira juoksi äitiäni vastaan osa suolista roikkuen perässä. Oli raukka itkenyt koiran itkua ja tuskaa ja tullut äitini luo turvaa etsimään.. Siihen sitten äitini syliin heitti henkensä. Vieläkin nyt yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen äiti ei voinut tarinaa kertoa silmien kostumatta.
Voi hyvä Luoja sentään. Kaikkiaan hyvin ahdistava tarina 16.20 kirjoittajalla.
Kun kuulee ja lukee näitä eläimiin kohdistuvia julmia tarinoita niin tunnen suurta kiitollisuutta äitiäni kohtaan sillä joku viisas on sanonut että eläinrakkauskin on perinnöllistä. Se onkin mielestäni arvokkaampi kuin mikään rahallinen perintö.
Koskettava kertomus Pavesta, joka toi paljon iloa omistajansa elämään. Ja varmasti koki itsekin olevansa lauman jäsen ja nautti elämästään niinkuin vain koira voi.
Lemmikeillä on oma tärkeä merkitys meidän elämässämme. Ja suru on syvä, kun lemmikistä aika jättää. Kuinka muuten voisi ollakaan, jos arkea on jaettu yhdessä.
Minulla oli akvaariokaloja ja kun minulta kysyttiin : miksi pidän niitä, vastasin, että on niin hiljaista muuten.
Voi kamala, miten surullinen tarina Vierailijalla eilen klo 16:20! Ymmärrän myös täysin, mikä suru ja ikävä tuollaisessa tilanteessa on, kun se suru ja ikävä on muutenkin, kun lemmikistään joutuu luopumaan. Olen samaa mieltä Mökin Muorin kanssa, että joka päivä pitäisi kunnioittaa ja arvostaa myös eläimiä.
Kirsukka kertoi noista akvaariokaloista;=). Yhdellä minun ystävistäni oli pari isoa etanaa omassa akvaariossaan. Hän jutteli ja "kävelytti" heitä ja etanat olivat hänelle yhtä tärkeitä kuin mikä tahansa lemmikki. Kerran etanat olivat mulla yön yli hoidossa ja aamulla kun vaihdoin heille salaatinlehden niin huomasin, että toinen etana oli hävinnyt. Mulla tuli kauhea hätä häntä etsiessä ja kiirekin oli, kun olin lähdössä sinä aamuna Ranskaan ja tapani mukaan vasta pakkasinkin samana aamuna. Minä hain pöydän aluset ja kirjahyllyn päälliset, kunnes lopulta tajusin katsoa roskapussiin. Siellähän se etana oli vanhan salatinlehden mutkassa. Huh.
-tmaria-
Voisinko saada Eeva Kotion yhteystiedot? Olemme olleet työtovereita joskus kauan sitten Vantaalla!
Terveisin Marjatta Jokinen