Suretko lapsenlapsettomuutta?

Seuraa 
Liittynyt19.5.2014

"Kyllä sinä vielä ehdit tulla isoäidiksi."

Oletko sinäkin kuullut joskus tämän lauseen? Millaisia tunteita se sinussa herättää?

Helsingin Sanomat kertoo tänään, millaista on elää ilman lapsenlapsia. Joillekin se voi olla suuri häpeä ja pettymys. Ilmiö on yhä yleisempi Suomessa, jossa on enemmän lapsettomia kuin ennen.

Millaisia kokemuksia sinulla on lapsenlapsettomuudesta?

Kadehditko muita mummoja ja pappoja? Vai miten tulet asian kanssa toimeen?

 

 

Kommentit (15)

Vierailija

Sain ensimmäisen ja ainoan lapsenlapsen 65-vuotiaana. En ollut mitenkään kärsinyt siitä, ettei heitä ollut. Nyt on tietysti ihan kiva, että on edes yksi, mutta jos ei olisi, en minä sitä surisi. Ei elämässä voi eikä tarvitsekaan kaikkea saada.

Vierailija

Itselläni ei ole lapsen lapsia, mutta olen suunnitellut, että sitten eläkkeellä alan varamummoksi, jos "mummotuttaa"

Vierailija

Kyllä sitä joskus kadehtii niitä, joilla on lapsenlapsia. Silloin tuntee itsensä aivan ulkopuoliseksi, kun mummot kilvan kertovat lapsenlapsistaan. Eikä oikeastaan tarvita muuta kuin maininta, että Ida sitä ja Elsa tätä. Jotenkin silloin tuntuu, että itseltä puuttuu kaikki.

Vierailija

Miten olematonta voi kaivata? On hyvä, että lapset elävät ensin nuoruutensa loppuun. Yksi ystävistäni sanoi, että nauti tuosta vaiheesta. Pieni hengähdystauko, kun lapseni lähtivät maailmoja syleilemään. Tietenkin olen ulkopuolinen näistä mummojen höpsötyksistä. Ei se minua ole haitannut eikä heitäkään. Olin oikein tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen.

Kunnes sitten tässä yhtenä päivänä nuorimmainen tulee luokseni aivan rikkinäisenä. Vanhempi nainen oli salakavalasti tehnyt hänestä tulevan "isän" lapselleen. Tässä nyt toivun uutisesta, yritän tottua. En voi juurikaan tilanteeseen puuttua, en antaa neuvoja. Ellei ei niitä tulla erikseen kysymään. Jos hiukseni olisivat mustat, olisivat ne yhdessä yössä muuttuneet harmaiksi. Näin tämän koen.

En tiedä onko tämä oikea ketju asialleni. Poikkeaahan tämä alkuperäisestä aiheesta sivupolulle. Neuvotomuuteni sai kuitenkin asiasta kirjoittamaan. Yleensä tulevat isovanhemmat kasvavat ihmisinä suuremmiksi, kun elämä saa ikään kuin täyttymyksen. Itse en tästä ole voinut kertoa kenellekään. Onkohan kellään vastaavanlaista kokemusta? (Ujo kysymys...)

T. Sivullinen

 

Vierailija

"Kerrottu murhe on jo puoli murhetta". On hyvä , että sait  kertoa asiasta vaikkapa näin nimettömänäkin. Todella törkeätä, jos nainen hankkiutuu tieten tahtoen raskaaksi kumppanin siitä tietämättä. Tietenkin vahinkoja sattuu. Mutta - kaikella on tarkoituksensa.  

Voimaa sinulle ja nuorimmaisellesi 

Vierailija

Maailmassa on paljon aviopareja, jotka eivät ole koskaan saaneet edes omia lapsia, lastenlapsista nyt puhumattakaan. Siksi minusta tuntuu todella ymmärtämättömältä aloittaa tällainen keskustelu, että suretko lapsenlapsettomuutta. Lapsettomuus on sen kokeneelle, kuten minulle,hyvin vaikea asia. Sitten kysellään, että oletko kade kun sinulla ei ole lapsenlapsia! Voi hyvänen aika sentään.

Vierailija

Mielestäni tästä aiheesta voisi keskustellakin, kun se on arka aihe ja aiheuttaa surua monellekkin. Jaettu suru...

Itselläni oli vuosia sitten tilanne että lapsen eron takia menetin yhteyden myös lapsenlapsiin, ja se se vasta koskeekin kun ei saa olla heidän lähellä. Ja uusi vaimo sitten vei tietenkin oman äitinsä luo koko porukan. Kovasti piti yrittää kätkeä katkeruutta, ennenkuin kykenin antamaan anteeksi. En kehdannut lisätä painetta vaatimalla oikeuksia saada tavata lapsenlapsia, sen kyllä sanoin että voisivat joskus tulla, mutta oli kuulemma jo niin paljon muutenkin paikasta toiseen menoa ettei enää jaksettu, minkä ymmärsin oikein hyvin.

Paljon on elämässä asioita mitkä ei mene niinkuin toivoo tai miten näkee muissa perheissä, ei niistä auta katkeroitua eikä olla vihainen, parasta vain elää omaa elämää mahdollisimman hyvin.

Vierailija

Miksi mummot ja vaarit ihastuksissaan paasaavat lapsenlapsistaan? Siksi että ne OVAT ihania. Yksinkertaisesti ja todesti. 

Vasta nyt isovanhemmilla, varsinkin jos ovat eläkkeellä, on aikaa ja ymmärrystä kohdata pienen lapsen kehittyminen omaksi omalaatuiseksi persoonakseen, joka jatkaa sukupolvien ketjua ja jossa voi nähdä erilaisia hauskoja tai harmittavia suvun jäsenten piirteitä. Jos omien lasten lapsuus on ruuhkavuosien hulinassa ja vastuussa mennyt vähän ohi, asiaa voi nyt paikata paneutumalla näihin pikkuihmisiin. Se on hieno mahdollisuus.

Ymmärrän (varsinkin) äitejä, jotka tuntevat hienoista katkeruutta siitä, että keski-ikäiset lapset itsekkyydessään ja mukavuudenhalussaan kieltäytyvät tekemästä lapsia omaksi ja vanhempiensa iloksi. Näin he  kieltävät itseltään ja vanhemmiltaan upean ja kasvattavan elämän peruskokemuksen. (en tietenkään tarkoita heitä, jotka eivät voi terveydellisistä syistä lapsia saada)

Mutta isovanhemmuutta janoaville ihmisille on mahdollisuus esim. ryhtyä koulumummoksi tai -vaariksi tai monilapsisen maahanmuttajaperheen äidille ystäväksi tms. Suomessa on paljon lapsiakin, joilta puuttuu rakastava mummo tai vaari, oli se sitten oma tai 'lainattu'. 

Vierailija

Meidän 4- ja 6-vuotiailla lapsillamme ei ole mummoa enää, eikä vaaria koskaan ollutkaan. Isovanhempien sylin ikävä on lapsilla kova. Se on erilainen syli kuin iskän ja äidin syli,; se on lämmin ja kiireetön, ja elämänviisautta täynnä. Äitinä tunnustan kaipaavani myös "varaäitiä" itselleni. Perheen isä tekee paljon töitä ja joutuu matkustelemaan ulkomailla. Mistä löytyisi sellainen rakastava lähimmäinen meille isovanhemmaksi, joka kokee tykönään lapsenlapsettomuutta ja ns. tyhjää syliä?? Kyllä hellisimme "ihan piloille" rakkaudella ja hyvällähoidolla tällaisen elämänkumppanin/perheystävän/pariskunnan. Kunpa vain jostain sellaiset löytäisimme, olisitte tervetulleita meille <3

Välimatkakaan ei este, mutta länsi-suomessa asumme. Päivi 0405432349. Ottakaa rohkeasti yhteyttä.

Vierailija
Vierailija

Miten olematonta voi kaivata? On hyvä, että lapset elävät ensin nuoruutensa loppuun. Yksi ystävistäni sanoi, että nauti tuosta vaiheesta. Pieni hengähdystauko, kun lapseni lähtivät maailmoja syleilemään. Tietenkin olen ulkopuolinen näistä mummojen höpsötyksistä. Ei se minua ole haitannut eikä heitäkään. Olin oikein tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen.

Kunnes sitten tässä yhtenä päivänä nuorimmainen tulee luokseni aivan rikkinäisenä. Vanhempi nainen oli salakavalasti tehnyt hänestä tulevan "isän" lapselleen. Tässä nyt toivun uutisesta, yritän tottua. En voi juurikaan tilanteeseen puuttua, en antaa neuvoja. Ellei ei niitä tulla erikseen kysymään. Jos hiukseni olisivat mustat, olisivat ne yhdessä yössä muuttuneet harmaiksi. Näin tämän koen.

En tiedä onko tämä oikea ketju asialleni. Poikkeaahan tämä alkuperäisestä aiheesta sivupolulle. Neuvotomuuteni sai kuitenkin asiasta kirjoittamaan. Yleensä tulevat isovanhemmat kasvavat ihmisinä suuremmiksi, kun elämä saa ikään kuin täyttymyksen. Itse en tästä ole voinut kertoa kenellekään. Onkohan kellään vastaavanlaista kokemusta? (Ujo kysymys...)

T. Sivullinen

 

Minä olisin vastaavassa tilanteessa riemusta kiljunut ja selittänyt lapselleni, että iloitsen tulevasta mummoudestani ja suvun jatkumisesta - uuden elämän ihmeestä.

Vierailija

Miksi lapsenlapsettomuutta pitäisi surra. Olen huomannut, että paineita haluaa asettaa lapsettomille appivanhemmat, omat vanhemmat, kateelliset tuttavat, jne. Olen iloinen ettei minulla ole lapsia eikä niinollen siis lapsenlapsiakaan, koska en jaksaisi yhtään lisää epävarmuutta elämässäni. Joten iloitkaa jälkeläisistänne ne jotka saavat loistaa suvun keskuudessa mutta antakaa jokaisen tehdä omat ratkaisunsa ilman typeriä kommenttejanne lapsettomuudesta.

kaksi onnellista yhdessä.

Vierailija

Surin aikanaan lapsettomuuttamme niin paljon, että en enää jaksa surra lapsenlapsettomuutta, vaan nautin ihanien "lainalasten" kanssa touhuamisesta.

Vierailija

Olisin kiitollinen, jos ei minulle puhuttaisiin enemmän muista aiheista. eikä leväytettäisi auki lompakkoa jossa lastenlasten kuvat komeilevat. Hienotunteisuutta kehiin (jos mummi tietää, että keskustelukumppanilla ei ole omia lapsenlapsia). Eikä, kiitos, ainaista kyselyä "Eikös teidän pojalla/tyttärellä jo ole kumppania?" tai "Milloinkas hän valmistuu, montako vuotta hän jo onkaan opiskellut?"

Vierailija

En tietenkään sure. Lasten hankkiminen on jokaisen oma asia. Voihan olla, että lapseni eivät edes saa lapsia vaikka haluaisivat ja on tökeröä alkaa minun tai kenenkään muunkaan tulevista lapsista udella.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat