3 lasta menettänyt Irja: ”Vaadin miestäni kaivamaan arkun maasta”
klo 20:29 | 11.1.2015
Irja Juntunen menetti kolme lapsistaan nuorina ja yllättäen. Vaikka äidin ikävä ei katoa, hän ei ole koskaan kysynyt, miksi näin tapahtui.Lue koko juttu
Kiitos tästä kirjoituksesta. Se oli niin aito ja rehellinen, ja lohduttaa minua isäni kuoleman jälkeen.
Suru on surullista, ilo iloista, molemmat ainutlaatuiset, usein ne kulkevat yhdessä.
Lämmin kiitos Irja!lle, kun luin kertomaasi ja selviytymistä, itkin ja lohdutuin. Erityisesti ymmärrys tyttäresi valintaa kohtaan lohdutti, armollinen rakkaus joka hyväksyy, että kaikkea ei jaksa. Elämän värit ovat runsaat, eivät mustavalkoiset, aina on enemmän mitä ihminen pystyy tässä hetkessä ymmärtämään. Saisinpa nähdä tänä aikana syntyneitä maalauksia, taiteilija minussa kiittää rohkeudesta ja sen jakamisesta.
Hyvä Luoja, että voi olla raskasta. Oma äitini sanoi, että mikään ei ole kauheampaa kuin oman lapsen menettäminen. Sisareni syntyi minua aiemmin ja kuoli samana päivänä, itse en häntä nähnyt, mutta haudalla käyn. Itse menetin vanhempani melkein samanaikaisesti, silloin tuntui, että Jumalaa ei ole, miksi minulle kävi näin. Olisin tarvinnut heitä, kun itselläni oli vuoden vanha lapsi ja toinen tulossa. Ei tätä elämää aina ymmärrä pieni ihminen. Olen joskus ajatellut, että ehkä kaikki on kuitenkin tarkoitettu. Voimia jaksamiseesi surun keskellä <3
Ei menetyksiä voi, eikä saa, eikä tarvitse vertailla. Isän menettäminen on sillä hetkellä ja sille ihmiselle se elämän suurin suru..
Kiitos Irja, että jaoit tämän. Lapsillasi on ja on ollut ihana äiti. Se on suuri lahja.
Näin se menee.vieraat ja tututkin tuomitsee sen miten suree.ei ole oikeeta eikä väärää tapaa.itselle t yö tyttären kuoltua ,oli terapiaa. Pakotin itseni siihen .olisinko selvinnyt,en tiedä.
Sen tiedän että ei siittä koskaan kokonaan selviä.
Ahdistus muuttaa muotoaan.mutta välillä.katkeruus iskee lujaa,mitä tein väärin,miksi minun tyttäreni.olenko ollut huono.valintahan ei ollut minun että riistää hengen.sitä vaan syyttää ihminen itseään...lainassako olemme vain.emme saa valita kohtaloamme.elän nyt päivän kerrallaan.ilman kalenteria.tänään ehkä paistaa aurinko ehkä ei.ilmaa voi kuitenkin hengittää .
Siis elän.
Hieno kirjoitus surusta, suuresta surusta ja monesta surusta!
Lapsen menettäneenä auttaa ajattelemaan asioita,
vaikka eihän se suru koskaan helpotu, häviä tai unohdu!
Voimia toivon kirjoituksen äidille ja koko perheelle!
Surun jakaminen auttaa työstämään asioita.
Nuorena menetetty äiti, lapsi... on niin kamalaa!
Ei suruja voi verrata vaikka oman lapsen kuolema on aina luonnottominta!
Lapsen kuuluisi hankkia hautakivi vanhemmilleen, eikä toisin päin!
Ikävä on suuri, ikävöin lastani ja äitiäni myös!
Kommentoija 2, 2.5.2015 klo 14.45, että kehtaat! Ensimmäinen kommentoija ei sanallakaan sanonut olevansa samassa tilanteessa. Hän kiitti kauniisti Irja Juntusta ja kertoi sen, että Irjan tarina on auttanut häntä omassa surussaan - ei yhtä suuri tragedia, mutta silti suuri suru! Ihminen ei sellaisen kohdatessaan tarvitse sinun syyttelyäsi ja vähättelyäsi.