Onko muita mummoikäisiä jotka eivät pidä toisten lapsista?
Onko muita mummoikäisiä jotka eivät pidä toisten lapsista?
Ajattelin kirjoittaa fiiliksistäni, rajoittunut lapsirakkauteni kun on aina herättänyt närää ystävä- ja perhepiirissä.
En ole koskaan saanut mitään ihastus tuntemuksia vauvoista. Nuorena ystäväpiirissä kaverit tekivät esikoisiaan jo 19-vuotiaina ja kovasti kyseltiin että koskas se minäkin alan lapsentekoon. Kovasti kyselivät minua lapsenlikaksi mutta ajatuskin puistatti.
Esikoiseni sain 27- vuotiaana ja kuopus syntyi pari vuotta myöhemmin. Harkittuja ja toivottuja olivat, hoitelin heitä kotiäitinä kouluikään saakka. Tuolloinkin ystävät ja sukulaiset olivat hanakasti tunkemassa lapsiaan minulle, kun kotona olin ja pakkohan heidän on joskus lomalle päästä. No ei tämä nyt minun ongelma ollut ollenkaan, ottakaa lapset mukaan, niin meilläkin tehdään. Välillä meillä majaili miehen dementoitunut äiti ja lievästi kehitysvamainen sisko, hoideltavia ja perään katsottavia oli. Mies oli sitä vanhan ajan sorttia ettei osallistunut mitenkään lasten tai kodin hoitoon. Jäin sitten leskeksi nelikymppisenä ja luotsasin lapset ihan yksin aikuisuuteen.
Nykyään kuvioissa on uusi miesystävä jonka pojan naisystävällä on lapsi aiemmasta suhteestaan sekä yhteinen vauva. Miesystäväni on siis tuore ukki. Taas ollaan tilanteessa että pitäisi hoitaa toisten lapsia. Näitä kahta yritetään tunkea alvariinsa minun luokse hoitoon, ilman että miesystäväkään välttämättä olisi paikalla, oletetaan että olen itsestään selvä heidän mummojen jatke. Paras veruke on, että "saan harjoitella mummon roolia". Enköhän minä saa olla ihan oikeasti mummo joskus, mutta sen aika ei liene ole vielä vuosiin ja lastenhoitoa minun ei tarvitse harjoitella, nämä vänhemmat sen sijaan voisivat harjoitella itse hoitamista niin ei tarvisi muilla hoidattaa. En vain kertakaikkiaan tunne mitään vetoa edelleenkään toisten lapsiin, en misään nimessä voisi kuvitella olevani jumissa toisten ihmisten lasten kanssa vapaapäiviäni tai lomiani. Myös pakolliset tämän lapsikatraan vierailut ovat minullle tuskaa.
Onko täällä muita jotka tuntevat samoin, että muiden lapset eivät herätä riemastunutta hoivaviettiä vaan päinvastoin?
Sivut
Nousi mieleeni kysymys kuinka suhtaudut ihmisiin yleensä?
Sinun ei tarvitse hoitaa muitten lapsia, jollet itse halua. Kieltäydy ystävällisesti, äläkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Ajattele omaa elämääsi, muut eivät sitä tee. Ei ole lapsellekaan eduksi jos hoitaja kokee tehtävänsä enemmän tai vähemmän vastenmieliseksi. Kehtaavatkin käyttää toista hyväkseen!
Täällä on toinen samanmielinen, ei vielä mummo. Omista lapsistani olen ollut haltioissani ja heidän kaverinsa olleet meille tervetulleita aina. Nyt kun lapseni ovat maailmalla, nautin omasta ajasta ja vapaudesta, en ole muiden lapsia vaivoikseni ottanut hoitoon, en enää vain jaksa. Eikä lsten kanssa värkkääminen kertakaikkiaan kiinnosta, aikansa kutakin.
En koskaan tarvinut itse kenenkään apua lasteni hoitamisessa, kyllä ne lapset pitää itse pystyä huolehtimaan ja sellaiset menot joihin lapsia ei voi mukaan ottaa, voi kyllä unohtaa niin kauan kun ovat pieniä. Kyllä sitä ehtii sitten myöhemmin mennä ja tulla mielinmäärin.
Kysyjä kyllä on varmasti hoito osansa antanut jos siinä on ollut anoppia ja miehen siskoakin vahdittavana, leskeksikin jäänyt.
Hyvällä syyllä voi kieltäytyä toisten hoitoon tunkemisista, siitä ei pitäisi kenenkään nokkaantua varsinkaan jos eivät mitään sukua ole.
Ystävällisesti voi kieltäytyä. Jos ei muuten kehtaa, niin voi keksiä syyksi jonkin sovitun menon tai matkan, tai oman krempan/väsymyksen.
Olen minäkin tuota mieltä, kun on omat lapset js lapsenlapset hoivaillut, ei tarvitse enää muuta kuin nauttia tulevasta vanhuudesta vapaana tuollaisista velvotteista.
Tuollainen lasten jättäminen vieraan hoitoon minua arveluttaisi. Olin onnekas kun sain hoivata lapseni kotona kouluikään. Kun oli loma-aika lapset olivat aina mukana, siis perhe yhdessä matkasimme. Ovat hyvin menestyneitä. Silloin tällöin vielä hoivailen heidän koululaisiaan.
Kannattaa sanoa ystävällisesti, että et halua hoitaa toisten lapsia. Ei ole hyvä väkisin ottaa, jos et itse halua. Olet omat lapsesi aikanaan hoitanut, ei kukaan voi ketään pakottaa hoitamaan.
Kyllä niitä ihmisiä löytyy, jotka haluavat auttaa, että varmasti hoitoapua löytyy niille, jotka tarvitsevat. Itse olen ainakin löytänyt ja suurimman osan ajasta kuitenkin hoidan lapsiani itse.
Olen erilainen mummi.
Olen tasan kerran hoitanut lapseni poikaa ja sekin uuvutti.
Jo lapsena päätin, etten koskaan hanki lapsia kun ne ovat niin rasittavia.
Tuli kuitenkin yksi, jonka oikeastaan suku hoiti aikuiseksi.
Lapset ova ihastuttuvimpia 2-5-vuotiaina kun alkavat tajuta asioita. Sita ennen ja jälkeen...riiviöitä!
Onhan niitä maailmassa kaikenlaisia kummajaisia, säälin lastasi.
Täällä yksi tunnevammainen kummajainen. Tunnevammaisuus on kodin perintöä. Sieltä puuttui syli ja rakkaus.
Sain lapseni rakkausavioliitossa. Parhaani mukaan rakastin, opetin ja suojelin sekä opettelin keskustelu taitoa.Hänen lapsiaan rakastin ja jumaloin, leikin ja hoidin tarvittaessa niin että sydän oli pakahtua. he pitävät minua maailman parhaan mummuna.
Vieraat lapset eivät ota minuun edes kontaktia joka varmasti johtuu vain minusta. En osaisi edes olla vieraitten lasten kanssa.
Kun omat lapset olivat pieniä ja kouluikäisiä, tykkäsin kyllä heidän saman ikäisistä kavereistaan ja meille sai aina tulla kylään. Joukossa oli kuitenkin pari sellaista joilla ei ollut hajuakaan siitä, miten kylässä ollaan ja käyttäydytään. Oltiin sata linssissä välittömästi ja tehtiin kaikki temput mitä osattiin ja kieltoa ei uskottu alkuunkaan. Näille tuli porttikielto ja omatkin lapset hyvin ymmärsivät.
Myös tuttavapiirissä oli sellainen perhe joiden lapset pompottivat vanhempiaan, täysin vapaan kasvatuksen hedelmiä siis. Kylään tullessa saivat sotkua ja hävitystä aikaan ja ainoa joka kielsi riehumasta ja rikkomasta paikkoja, olin minä. Pikkuhiljaa välit etääntyivät koko perheeseen, ei heidän vierailuistaan nauttinut, tuli vain julmetun vihaiseksi. Saman perheen äitiliini ehdotteli usien etät keventäisi minun lastenhoitotaakkaa niin, että toisi omat kultapilttinsä minulle hoitoon niin minä voisin joskus tuoda omani heille, joo ei kiitos.
Tältä pohjalta en hoitele kenenkään lapsia enkä välitä lapsista kovinkaan paljon.
Taas kerran ketju, joka on otsikoitu täysin väärin. Otsikko on: Onko muita mummoikäisiä jotka eivät pidä toisten lapsista?
Ketjussa kuitenkin valitetaan siitä, että kun joutuu "pakosta" hoitamaan toisten lapsia.
Huom! Aivan kaksi eri asiaa.
Rakastan kaikkia lapsia riippumatta siitä kenen lapsia he ovat. En kuitenkaan ala hoitamaan muiden lapsia. Mielestäni lapsien hoitaminen kuuluu ensisijaisesti lapsien vanhemmille. Jos isovanhemmat tarjoutuvat hoitamaan lapsenlapsiaan vapaaehtoisesti, omasta aloitteestaan, niin mikäs siinä.
Onpa outo ketju. Onko maalaisjärjen käyttö jättänyt kaikki tyynni?!
Ompa hyvä että joku pitää täällä huolta siitä että ei kirjoiteta asian vierestä eikä mitä sattuu. Loistavaa asioihin puuttumista, täällä tiedetään sitten jatkossa olla varovaisempia.
Hienoa että poikkesit kertomaan myös itsestäsi. Kerroit samalla tavalla asian vierestä, että rakastat lapsia mutta et hoida muiden jälkikasvua, nämähän ovat kaksi eri asiaa eikö totta?
Niin - ruotuun palauttajia täällä tosiaan riittää. Varoa saa sanojaan, ja sittenkin tulee helposti kritiikkiä ja alapeukkuja.
En istu enää kansakoulun penkillä, ei siis tarvinne oikaista joka käänteessä.
Hyvä se vaan on, että joku pitää yllä kuria ja järjestystä - mummoillekin.
Tästä saisi hyvän keskustelun jos jätetään turhat nälvimis kommentit pois.
Lienee aloittaja tarkoittanut että ei pidä lapsista yleensäkään. Ja varmaan joutuu siitä kuulemaan ja ihmetelläänkö sitä?
Mutta itse en kertoisi näin henk.koht.asiaa kelleen ainakaan työpaikalla tai muualla missä on näitä juoruajia. Ellei sitten halua pientä kiusaa tehdä joillekkin että saavat taas puheenaihetta, vettä myllyynsä.
Eilen pyöräilin asioilla ja oli ihmeen hyvä olo, katselin ihmisiäkin ihankuin uusin silmin. Oli niin monelaista kulkijaa. Mutta eräs kulkija hieman hätkäytti, nuori poika pyöräili vastaan ja kun pyörä hieman vikurteli ilmeisesti, kun meinas kaatua, niin hän kiroili ääneen hyvin vihaisesti ja oli muutenkin hermostuneen oloinen.
Onhan niitä kiva hoitaa kun ovat ns.normaaleja, mutta kuka rakastaisi näitä kiukkuisia ärräpäitä latelevia kapinoitsijoita?
Toisten lapset? Kuka tai mikä on lapsi nykyaikana? Mihin ikäraja vedetään? Tuntuu kuin nykyisin yli 10 vuotiaat eivät olisi enää lapsia. Jotkut aloittelevat meikkaamista ja röökin polttoa ja sitä rataa. Vanhemmat eivät valvo yhtään. Itse leikin vielä 12 vuotiaana paperinukeilla ja olin muutenkin ihan oikea lapsi. Mutta nyt, lapsi on niin venyvä käsite.
Nykyinen lapsi on tulevaisuuden aikuinen. Jos ei pidä toisten lapsista nyt, muuttuuko suhtautuminen sitten kun he ovat aikuisia? Vai jatkuuko ei-tykkääminen aina vaan? Aika vaikea yhtälö kun kenestäkään vieraasta ei tykkää. Vai miten on?
On varmaan vaikeaa jos ei kenestäkään vieraasta tykkää ;)
Samaa mieltä siitä, että kannattaisi välinpitämättömyytensä pitää omana tietonaan. Tunteillemme me emme mitään voi, vaikka kohteliaisuus ne joskus pakottaa peittämään. Arvostan aloittajan rehellisyyttä!
En itsekään ihan kaikkia lapsia ihastele, tosin ei minua ole pitkään aikaan lapsenpiiaksi pyydettykään. Lapsenlapset on minulla vasta tilauksessa. Helpompi on pitää kauniista ja iloisista lapsista kuin kiukkuisista ja epäkohteliaista. Mutta "huonollekin" käytökselle on syynsä. Joskus se on paha olo, joskus jokin synnynnäinen tarkkaavaisuushäiriö. Aina ei ole syy vanhemmissakaan, vaikka äitiä yleensä kiukkuisesti mulkoillaan ja häntä moititaan, kun lapsi vaikkapa bussissa tai kaupassa elämöi.
Ajattelin että tähän kirjoitan kokemukseni mummona olosta. Olisin kyllä rakastanut omiakin lapsenlapsia mutta lapsen eron myötä ja uusperheen tulon lisäksi menetin heidät. En jaksanut kysellä milloin tulisivat ja milloin saisin tulla, oli kuulemma aina kiirettä ja menoa kahden perheen välissä, sanoi lapseni. Oletin mielessäni monta vuotta että minussa on joku vika kun minua ei haluta mummoksi. Niin sitä ihmisparka syyllistää ensin itsensä. Sitten olin mielessäni katkera lapselle, ettei heillä ollut aikaa, kuin synt.päivänä ja jouluna.
Mutta niinpä vain ajan myötä tajusin, että on ihan turhaa miettiä, onko kukaan syyllinen. Elämä vain nakkasi näin asiat. Eipä sille mahda enää mitään. En ole onneksi käpertnyt tähän asiaan vaan elänyt ihan onnellista elämää, tuo asia vain on kaihertanut mieltä kun muut hehkuttelee mummona olosta ja itse jäi paitsi. Tuntui että kuuluu naisen elämään olla tärkeä lapsenlapselle, ihanan mummonsyli. En edes muista lapsenlapsiani juuri koskaan, kun en ole heitä nähnyt kuin harvoin, niin ei sitä enää osaa kaivata. ja hävettää kun ei ole tunteita tämän enempää.
Vierailija 3.4. klo 10:12 :
Ikävää kun on yhteydenpitonne vähäistä, vaikka toisin olisit toivonut. Älä kuitenkaan heitä kirvestä kiveen ja luovu toivosta. Jos sinnikkäästi muistat lapsenlapsiasi vaikka viesteillä, korteilla, sähköpostilla ja merkkipäivän tervehdyksillä, niin he tietävät että ovat mummolleen tärkeitä. Kun heille tulee ikää lisää, ehkä ajattelevat toisin kuin nyt.
Lohduttaudu sillä ajatuksella, että lapsenlapsissasi suku jatkuu. Heillä on elämä edessä, me vanhat aikanaan väistymme.
Sivut