Kommentit (10)

Vierailija

Haikea elämänmuutos toi kyyneleitä ja ahdistusta artikkelin pariskunnalle. Ihan itselläkin kouraisi mieltä ja silmänurkka kostui lukiessa, mutta jutun jatkuessa alkoi aina vaan paremmalta tuntua.

Oikein onnistunut kuvaus tosielämästä, ikääntymisen tuomista vastoinkäymisistä ja onnellisesta lopusta.

Vierailija

Miltäpä mahtoikaan tuntua niistä sadoistatuhansista suomalaisista ihmisistä jotka joutuivat toisenlaisen pakon edessä luopumaan omasta rakkaasta kodistaan??? Vieläpä kauhealla kiireellä. Vain 15 minuuttia aikaa kerätä kamppeesi ja ala mennä. Tuntematonta seutua kohti. Jossa vastaanotto saattoi olla hyvinkin tyly. Siis vuosina 1939 ja 1942 ja 1944.

Ei niistä ihmisten surullisista kohtaloista silloin montaakaan lehtijuttua kerrottu. Toimeen vain oli tultava ja elämää jatkettava. Vieraassa ympäristössä.

Vierailija

Kukaan ei varmastikkaan vähättele koskaan evakkoon lähteneiden kohtaloa. Miten moni ihminen onkaan mennyt hajalle ikipäivikseen sellaisen "muuton" takia. Mitättömän vähän tavaroita mukana eikä tietoa minne edes joutuu ja jaksaako sinne missä ensimmäinen majoituspaikka on.

En ole sota-ajan lapsi, mutta äitini on ollut silloin nuorena ja osallistunut kotikylänsä evakoiden alkumajoitukseen, ruokahuoltoon kylän kansakoululla. Olen monet tarinat kuullut siitä ajasta.

Menneiden aikojen tuska ei silti saa mitätöidä tämän ajan ihmisten tunteita ja tuntemuksia.

Nyt on mahdollista tehdä kirjoituksia ja laittaa kuvia ihmisten elämänvaiheista. Emme voi jättää omaa elämäämme elämättä tai vaieta kaikesta siksi että jotkut ovat kärsineet.

 Ei ole meidän nyt vanhenevien syytä että sotavuodet osuivat silloin toisten kohdalle. Annetaan tunteiden ja ilmaisun vapaus.

Vierailija

Niin, kovin monenlaisia kohtaloita meillä suomalaisillakin on ollut. Sotien jälkeen meillä nuoremmilla sukupolvilla on myös varmasti niin monta tarinaa, kuin ihmisiäkin on.

Minä esim. olen syntynyt ns. ruuhka-Suomeen, vaikka sydämestäni olen aina halunnut elää luonnon keskellä! Onneksi vanhempani hankkivat mökin ollessani vasta 5-vuotias, ja appivanhemmillanikin onneksi oli sellainen. Sen sittemmin perimmekin.

Tuo mökki on edelleen lasteni omistuksessa, ja minäkin saan siellä käydä aina kun haluan, ja lastenlapseni ovat myös siellä oleskelleet ihan syntymästään saakka.

Olen melko nuori leski, alle 60-kymppisenä jo puolisoni menettänyt, alle 28 yhteistä aviovuotta vain saimme... Asun edelleen "ruuhka-Suomessa" kuten lapsenikin. En ole koskaan saanut tilaisuutta asua yhdessä ja samassa asunnossa kuin enintään 10 vuotta, vähimmillään vähän yli vuoden!

Nykyinen kotini taitaakin olla jo 15. asunto, jossa olen elänyt. Aikuisena en ole milloinkaan asunut omakotitalossa, vaikka se oli suuri haaveeni.

Miten niin halusinkaan, että olisin saanut asua jossakin rauhallisella alueella, ehkä omakotitalossa maaseudulla!

Monenlaisia kohtaloita on.

Vierailija

Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään.

Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan.

Silti luin mielelläni tuon artikkelin pariskunnan tunnoista ja murheen kääntymisestä ilon päiviksi.

ksdv

Ainakin sai elämänkumppaninsa mukaan. Se helpottaa paljon sopeutumista uuteen asuntoon. Tutun talon ja samalla tutun kumppanin jättäminen se vasta rankkaa onkin. Aika mitäänsanomattomalta tuntuu oma elämä tuossa vaiheessa varsinkin jos ei ole hyviä ystäviä ja mielekästä työtä.

Vierailija

Tunnen  joitakin   evakkotien kulkijoita.  Jostakin ihmetouhusta johtuen  ihmisille ei annettu  aikaa  vaan ilmoitus lähdöstä  tuli liki yhtämatkaa kuin viholliset.  Siitä sitten pimenevään korpeen.  Lapset mukana, nyytit olkapäillä.  Kotitalo piti  tuikata tuleen.  En varmaan koskaan pysty  eläytymään siihen tunnemyrskyyn.  

Laatokan rannalta  oli  eräs  pomoni.  Tais mennä yli kolme vuotta  mikä alallani  on pitkä jakso.

Pari perhettä opin tuntemaan  kotikylässä.   Äärettömän  miellyttäviä  ihmisiä.  Hyvin oli kauhut  kestäneet.

kaiza

Hyvä juttu! Sitä vaan, että eikö noilla diagnooseilla ja vielä molemmilla ! saa vammaispalvelusta vapaa-ajan taksikortt(iej)a?  Maksu  3 ekee/suunta.

Vierailija

Olipa hyviä kommentteja kun itsekin olen usein muuttanut. Jo lapsuudessa siihen jouduin tottumaan. Aina olen elänyt maaseudulla tai pienessä kirkonkylässä, nyt vasta vanhempana kaupungissa. Edelleen mieli vetää maaseudulle, vaikka tiedänkin järjellä ajatellen etten taitaisi enää viihtyä kun olen tottunut valoisiin katuihin ja huolettomaan asumiseen.

Avioeron myötä jouduin luopumaan rakkaasta kodista, se on ollut raskain luopuminen, muut ei ole tuntunut missään, on vain ollut mukavaa odottaa uuden paikkakunnan uusia maisemia.

Sota-aika on varmaan sellaista aikaa ettei sitä voi verrata mihinkään. Rukoillaan ettei ikinä enää tarvitsisi sellaista aikaa tulla.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat