Uuteen kotiin eläkepäivillä: "Itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut"
klo 11:11 | 21.4.2015
Kun on asunut kodissaan 47 vuotta, on sitä vaikea jättää. Millainen on uusi alku, miten sujuu uuteen kotiin muuttaminen?Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haikea elämänmuutos toi kyyneleitä ja ahdistusta artikkelin pariskunnalle. Ihan itselläkin kouraisi mieltä ja silmänurkka kostui lukiessa, mutta jutun jatkuessa alkoi aina vaan paremmalta tuntua.
Oikein onnistunut kuvaus tosielämästä, ikääntymisen tuomista vastoinkäymisistä ja onnellisesta lopusta.
Miltäpä mahtoikaan tuntua niistä sadoistatuhansista suomalaisista ihmisistä jotka joutuivat toisenlaisen pakon edessä luopumaan omasta rakkaasta kodistaan??? Vieläpä kauhealla kiireellä. Vain 15 minuuttia aikaa kerätä kamppeesi ja ala mennä. Tuntematonta seutua kohti. Jossa vastaanotto saattoi olla hyvinkin tyly. Siis vuosina 1939 ja 1942 ja 1944.
Ei niistä ihmisten surullisista kohtaloista silloin montaakaan lehtijuttua kerrottu. Toimeen vain oli tultava ja elämää jatkettava. Vieraassa ympäristössä.
Kukaan ei varmastikkaan vähättele koskaan evakkoon lähteneiden kohtaloa. Miten moni ihminen onkaan mennyt hajalle ikipäivikseen sellaisen "muuton" takia. Mitättömän vähän tavaroita mukana eikä tietoa minne edes joutuu ja jaksaako sinne missä ensimmäinen majoituspaikka on.
En ole sota-ajan lapsi, mutta äitini on ollut silloin nuorena ja osallistunut kotikylänsä evakoiden alkumajoitukseen, ruokahuoltoon kylän kansakoululla. Olen monet tarinat kuullut siitä ajasta.
Menneiden aikojen tuska ei silti saa mitätöidä tämän ajan ihmisten tunteita ja tuntemuksia.
Nyt on mahdollista tehdä kirjoituksia ja laittaa kuvia ihmisten elämänvaiheista. Emme voi jättää omaa elämäämme elämättä tai vaieta kaikesta siksi että jotkut ovat kärsineet.
Ei ole meidän nyt vanhenevien syytä että sotavuodet osuivat silloin toisten kohdalle. Annetaan tunteiden ja ilmaisun vapaus.
Niin, kovin monenlaisia kohtaloita meillä suomalaisillakin on ollut. Sotien jälkeen meillä nuoremmilla sukupolvilla on myös varmasti niin monta tarinaa, kuin ihmisiäkin on.
Minä esim. olen syntynyt ns. ruuhka-Suomeen, vaikka sydämestäni olen aina halunnut elää luonnon keskellä! Onneksi vanhempani hankkivat mökin ollessani vasta 5-vuotias, ja appivanhemmillanikin onneksi oli sellainen. Sen sittemmin perimmekin.
Tuo mökki on edelleen lasteni omistuksessa, ja minäkin saan siellä käydä aina kun haluan, ja lastenlapseni ovat myös siellä oleskelleet ihan syntymästään saakka.
Olen melko nuori leski, alle 60-kymppisenä jo puolisoni menettänyt, alle 28 yhteistä aviovuotta vain saimme... Asun edelleen "ruuhka-Suomessa" kuten lapsenikin. En ole koskaan saanut tilaisuutta asua yhdessä ja samassa asunnossa kuin enintään 10 vuotta, vähimmillään vähän yli vuoden!
Nykyinen kotini taitaakin olla jo 15. asunto, jossa olen elänyt. Aikuisena en ole milloinkaan asunut omakotitalossa, vaikka se oli suuri haaveeni.
Miten niin halusinkaan, että olisin saanut asua jossakin rauhallisella alueella, ehkä omakotitalossa maaseudulla!
Monenlaisia kohtaloita on.
Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään.
Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan.
Silti luin mielelläni tuon artikkelin pariskunnan tunnoista ja murheen kääntymisestä ilon päiviksi.
21.4.2015 klo 21:31 Ei kukaan ole mitätöimässä.
Tulipa vain mieleen sekin, hyvin raskas asia.
Ainakin sai elämänkumppaninsa mukaan. Se helpottaa paljon sopeutumista uuteen asuntoon. Tutun talon ja samalla tutun kumppanin jättäminen se vasta rankkaa onkin. Aika mitäänsanomattomalta tuntuu oma elämä tuossa vaiheessa varsinkin jos ei ole hyviä ystäviä ja mielekästä työtä.
Tunnen joitakin evakkotien kulkijoita. Jostakin ihmetouhusta johtuen ihmisille ei annettu aikaa vaan ilmoitus lähdöstä tuli liki yhtämatkaa kuin viholliset. Siitä sitten pimenevään korpeen. Lapset mukana, nyytit olkapäillä. Kotitalo piti tuikata tuleen. En varmaan koskaan pysty eläytymään siihen tunnemyrskyyn.
Laatokan rannalta oli eräs pomoni. Tais mennä yli kolme vuotta mikä alallani on pitkä jakso.
Pari perhettä opin tuntemaan kotikylässä. Äärettömän miellyttäviä ihmisiä. Hyvin oli kauhut kestäneet.
Hyvä juttu! Sitä vaan, että eikö noilla diagnooseilla ja vielä molemmilla ! saa vammaispalvelusta vapaa-ajan taksikortt(iej)a? Maksu 3 ekee/suunta.
Olipa hyviä kommentteja kun itsekin olen usein muuttanut. Jo lapsuudessa siihen jouduin tottumaan. Aina olen elänyt maaseudulla tai pienessä kirkonkylässä, nyt vasta vanhempana kaupungissa. Edelleen mieli vetää maaseudulle, vaikka tiedänkin järjellä ajatellen etten taitaisi enää viihtyä kun olen tottunut valoisiin katuihin ja huolettomaan asumiseen.
Avioeron myötä jouduin luopumaan rakkaasta kodista, se on ollut raskain luopuminen, muut ei ole tuntunut missään, on vain ollut mukavaa odottaa uuden paikkakunnan uusia maisemia.
Sota-aika on varmaan sellaista aikaa ettei sitä voi verrata mihinkään. Rukoillaan ettei ikinä enää tarvitsisi sellaista aikaa tulla.