klo 11:10 | 23.6.2015
Miten olette pärjänneet surusta ja huolesta kun lapsenlapsi sairastuu mielenterveydeltään? Oletteko puuttuneet siihen? Miten autatte? Ja ennenkaikkea onko Suomessa missän kuntoutuskotia,-hoitopaikkaa sellaiselle nuorelle joka käpertyy vain omaan huoneeseen eikä tule toimeen oman ikäistensä kanssa, ei kulje nuorten jutuissa mukana eikä ole mitään sosiaalista toimintaa oman ikäistensä kanssa. Diagnoosi on kyllä. Ja miten jaksatte kun on pakko kieltäytyä kun ei jaksa hoitaa?
Ymmärrän huolesi, vaikka en vielä ole itse joutunutkaan samaan tilanteeseen.
Tulin tänne sivustolle juuri samansuuntaisen aiheen saattelemana, kun olen itse stressaantunut myös lastenlasteni takia.
Heillä on tosin vasta päiväkodissa ollut pientä ongelmaa, mutta kuitenkin itse pyörittelee sitä mielessä kaiken päivää ja koettaa keksiä ratkaisua, missä on mennyt pieleen.
Pohtii miten on itse kasvattanut lapsensa niin huonosti, etteivät he nyt itse kykene kasvattamaan kunnollisia perillisiä, siis syyllistää itsensä.
Yrittää päästä elämään omaa elämää ja ajatella että on tehnyt oman osansa, mutta taas hetken päästä huomaa että ajatukset kiertävät samaan kehää.
Asun itse lapsenlapsista niin kaukana etten voi ainakaan jatkuvasti olla heitä ohjaamassa, joten pitäsi vain luottaa että he pärjäävät ilman minuakin ja eihän ne voimat työssäkäynnin lisäksi riittäisi vaikka he asuisivat lähelläkin.
Juuri kun on toipunut omista kasvatushuolista, saa tällaista pohdittavaa!
Voin hyvin samaistua aloittajan tuskaan ja huoleen koska itselläni on autistinen lapsenlapsi jonka sairauden oireisiin kuuluu juuri tuo eristäytyneisyys ikätovereista ja yleensäkin kaikista vieraista ihmisistä.Ikätovereiden sijasta hän on tiukasti liimautunut kiinni meihin kaikista lähimpiin perheenjäseniin. Näissä asioissa vaikka tieto tuo ymmärrystä niin se lisää myös tuskaa.Tunnen hyvin tuon syyllisyydentunteen kun tuntuu siltä että pitäisi olla jatkuvasti saatavilla mutta aina ei vain yksinkertaisesti jaksa. Toisaalta tälläisen sairaan nuoren pieninkin edistysaskel tuottaa suunnattoman suurta iloa.
Kannattaisi kääntyä oman kunnan sosialitoimen puoleen, sieltä varmasti saa tietoa kuntoutuspaikoista. Omassa kaupungissamme on nuorille tarkoitettuja tuettuja asuntoja jollaisessa minun lapsenlapseni asuu. En tiedä lapsenlapsesi dianoosia mutta ainakin autismisäätiöllä on tukihenkilöitä jotka käyvät nuoren luona ja yrittävät viedä häntä kodin ulkopuolisiin toimintoihin kuten esim. kuntosalille. Vaikka nuori olisi oikeutettu tukiin niin siihen saa varautua että nyrkit veressä joutuu tappelemaan tuet saadakseen.Toivon sinulle voimia.
Juuri tuo syyllisyys on kauheinta kestää. Ja nämä ajatukset, voi että toivoisin joskus että voisin vääntää jotain ruuvia jolla katkaista ajatukset etten murehtisi asioita joille en voi mitään.
vähän aikaa minäkin keskityn johonkin työhön, mutta heti kohta huomaan että taas ajattelen ja puntaroin miten voisin auttaa. Minusta ei ole hoitotyöhön, koska lapsenlapsellani on sellaisia psyyken vammoja etten pärjää hänen kanssaan, olen yrittänyt. Sekin tuo syyllisyyden tunnetta.
Mutta ehkä lapsenlapsi oppii itsekseen kunhan aikaa menee ja hän huomaa ettei se käytös mitä nyt on vie mihinkään vaan on haitaksi.
Hyvin tuttuja ovat itsellenikin mainitsemanne huolet. Jouduin taistelemaan oman lapseni puolesta vuosikausia ennen kuin hän pääsi asianmukaiseen hoitoon. Törmäsin hyvin nöyryyttäviin tilanteisiin opettajien taholta, kun neuropsykologi suositteli kouluavustajaa hänelle oppimisvaikeuksien vuoksi. Siitä johtajaopettaja suorastaan pilkkasi minua eikä tietenkään vienyt asiaa eteenpäin. Viimein saimme apua ensin yksityisen sektorin asiantuntijoilta, myöhemmin yleiseltä puolelta. Koulun vaihtaminen korjasi tilannetta merkittävästi. Myöhemmin hän sai ADHD- dignoosin.
Ensimmäinen lapsenlapsemme elämä oli pikkuvauvasta saakka vaikeaa. Tytärpuoleni sai hänet hyvin nuorena eikä ollut kypsä äidiksi. Muutamien järkyttävien tapausten jälkeen lapsi pääsi sijaiskotiin. Nyt hänen sekä äitinsä elämä sujuu hyvin ja olemme edelleen tekemisissä viikottain.
Olen työkseni ohjannut erityislapsia vuosikymmenten ajan. Olen havainnut heillä olevan jokaisella omia lahjakkuuksia, joissa he ovat hämmästyttävän osaavia. Esimerkiksi muutamat autistisia piirteitä omaavat ovat huikeita matemaatikkoja.
Jospa me vanhemmat ja isovanhemmat osaisimme elää ilman syyllisyyttä! Jokainen varmasti yrittää tehdä parhaansa läheistensä hyväksi. Voimia teille.
Et kertonut minkä ikäinen lapsen lapsesi on.
Meidän iloinen ja reipas lapsenlapsemme oli yksitoista vuotias, kun kouluun meno alkoi kangerrella. Hän ei uskaltanut kauppaankaan edes äidin kanssa,
Koulumenestys oli ollut hyvä, eikä koulukiusaamista ollut.
Huoli oli suunnaton. Vanhemmat keskustelivat opettajan kanssa, hoitivat lapsen psykologin juttusille.
Viidennen luokan lapsi oli kotona. Opettaja kävi viikottain hänen luonaan , piti kokeita ja ohjasi kotona opiskelua. Minä mummona vietin hänen luonaan osan päivästä, kuulustelin läksyjä , laitoin ruokaa ja olinseurana etenkin niinä päivinä, kun siskolla oli pidempi koulupäivä. Näin tuli viides luokka suoritettua ja kuudennen luokan alku alkoi vanhempien , opettajan ja lapsen hyvin suunnitellulla yhteistyöllä.
Tänään tyttö on reipas lukiolainen ja suunnittelee vaihto-oppilas vuotta. En tiedä kotipaikkakuntaasi, meidän tapaus oli Vantaalla.
Halusin kirjoittaa tämän toivon takia. Mielestäni ammatti apu on tärkeää ja tukirenkaan apu, ei kannata lannistua, huonokin tilanne saattaa muuttua paremmaksi pikku hiljaa, tsemppiä ja voimaa sinulle !
Terveisinmummo vm.50
Minun tyttärentyttäreni sairastui 11-vuotiaana fyysisen päällekarkauksen ja haukkumisten seurauksena. Ensin tuli ylenmääräinen huolestuminen muiden puolesta ( "ei ole väliä, vaikka minua kiusaisivat, minä kyllä kestän, olen vahva, mutta A ja B ovat heikompia, niitä minun täytyy puolustaa"). Sitten tuli vuoroon syrjäänvetäytyminen, puhumattomuus ja toisten nuorten välttely. Hän pääsi muutamaksi päiväksi psykiatriseen sairaalaan ja terapiaan ja kun määrätyt lääkkeet aiheuttivat nivelkipuja, hän lopetti niiden käytön itse, eivätkä lääkärit osanneet määrätä muita lääkkeitä, vaan pyysivät äitiä ottamaan itse selville, mikä lääke sopii! Yleensäkin "asiantuntijat" suhtautuivat mielestäni täysin välinpitämättömästi tytön tilanteeseen, koska diagnoosin tekemiseen kuluu näissä tapauksissa useita kuukausia, jopa vuosia!
Kului kolme epätietoisuuden vuotta ja vasta kun minä mummina puutuin asiaan (vanhempien luvalla, koska vanhemmat itse eivät nyky-yhteiskunnassa uskalla syyllistämisen pelossa ottaa asioita esille) ja otin yhteyttä lastensuojeluun ja kysyin sieltä toimintaohjeita. Puoli vuotta sitten tilanne oli mennyt niin pahaksi, ettei tyttö pystynyt menemään kouluun ja hän tuli minun luokseni pariksi kuukaudeksi ja me yhdessä haettiin opettajalta tehtävät ja hän teki niitä minun valvonnassani. Samaan aikaan jatkoin eri tahojen painostamista tytön saamiseksi kunnolliseen hoitoon. Kolmessa vuodessa tilanne oli mennyt niin pahaksi, että välillä tuli sellaisia ahdistuskohtauksia, että tyttö itki ja rukoili päästäkseen hoitoon ja saadakseen lääkitystä, joka poistaisi sen kovan möykyn hänen sisältään, joka aiheuttaa koko ajan kipua!
Vasta kolme kuukautta sitten tyttö vihdoin pääsi sairaalaan ja sai oikean diagnoosin ja lääkkeet.
Tällä hetkellä tyttö asuu perhekodissa (omasta halustaan!), koska siellä on ammattitaitoiset ohjaajat, jotka pystyvät tarjoamaan monenlaista virikkeellistä toimintaa. Koulunkäyntikin on alkanut yllättävän hyvin (normaaliluokassa) ja kavereitakin on jo löytynyt.
Tämä on ollut meille kaikille läheisille raskasta ja paikoin hyvinkin epätoivoista aikaa. Toivon voimia kaikille vastaavaan tilanteeseen joutuville, kärsivällisyys on se mitä meiltä mummoilta eniten vaaditaan. Älkää epäröikö puuttua ajoissa asiaan, kun tilanne niin vaatii! Meillä isovanhemmilla on se hyvä puoli, että meidän on helpompi painostaa eri tahoja kuin äidin ja isän, koska meillä ei ole mitään menetettävää. Meidät voidaan leimata oudoiksi höppänöiksi, mutta ei se minua ainakaan haittaa, jos asiat vaan saadaan rullaamaan eteeenpäin (vaikka syynä olisikin se, että pääsevät minusta siten helpommin eroon).
Se on jännä juttu, kun luulis että ei ole omantunnon tuskia eikä syyllisyyttä, jos on kieltäytynyt hoitamasta lapsenlastaan, mutta kun on. Olen kieltäytynyt hoitamasta agressiivista minua paljon isompaa lasta. Ja vaikka järki sanoo etten pärjää hänen kanssaan, niin silti tuo "pirulainen" päässä hokee ettet täytä "mummin"-virkaa. Taitaa olla se yliminä, täydellisyyden tavoittelija joka minussa asuu.