Korjailin hieman aikaisempaa kertovaa runoani - silti totuus ei ole muuttunut: sain kokea runon kertoman kasvatuksen kasvattikodissani vuosina 1952-67. Arpeutuuko nuo haavat koskaan, en tiedä.
Onneksi nykyään on vallalla toiset metodit ja kasvatustrendit, vaikka liiankin usea perhe kokee suuria vaikeuksia syystä tai toisesta ja suoranaisesti sairastaa...ja voi pahoin.
Ps. palataan myöhemmin aurinkoisemmin teemoin. Hyvää alkusyksyä!
Korjailin hieman aikaisempaa kertovaa runoani - silti totuus ei ole muuttunut: sain kokea runon kertoman kasvatuksen kasvattikodissani vuosina 1952-67. Arpeutuuko nuo haavat koskaan, en tiedä.
Onneksi nykyään on vallalla toiset metodit ja kasvatustrendit, vaikka liiankin usea perhe kokee suuria vaikeuksia syystä tai toisesta ja suoranaisesti sairastaa...ja voi pahoin.
Ps. palataan myöhemmin aurinkoisemmin teemoin. Hyvää alkusyksyä!
Hitto vie! kesä ei ole kuin alussa ja kehtaat toivottaa alkusyksyä. Taitaa mieltäsi kiertää pimeämpi syksy.
Heitä olan yli pusikkoon tuollainen ja iloitse elämästä, kohta se on ohi!
Ei vanhoistakaan ikävistä kokemuksista ole helppo päästä yli vain päättämällä, että nyt unohdetaan tuommoiset. Jokainen tietysti parhaansa mukaan pyrkii selviytymään eteenpäin traumoista huolimatta, mutta nuo traumat saattavat olla syvällä ja vaikuttaa meihin tahdostamme riippumatta.
Joissakin maissa ovat lastenkodeissa/sijaisperheissä kasvaneet ja kaltoin kohdellut ihmiset saaneet jälkikäteen valtiolta korvauksia kärsimyksistään. Tärkeämpää kuin rahallinen korvaus on varmaan se, että myönnetään vääryyden tapahtuneen, ja pahoitellaan sitä.
Ei vanhoistakaan ikävistä kokemuksista ole helppo päästä yli vain päättämällä, että nyt unohdetaan tuommoiset. Jokainen tietysti parhaansa mukaan pyrkii selviytymään eteenpäin traumoista huolimatta, mutta nuo traumat saattavat olla syvällä ja vaikuttaa meihin tahdostamme riippumatta.
Joissakin maissa ovat lastenkodeissa/sijaisperheissä kasvaneet ja kaltoin kohdellut ihmiset saaneet jälkikäteen valtiolta korvauksia kärsimyksistään. Tärkeämpää kuin rahallinen korvaus on varmaan se, että myönnetään vääryyden tapahtuneen, ja pahoitellaan sitä.
Niin tai pidetään psykiatrin kanssa istuntoja. Ymmärretään, että ei siinä taakseen tuijottamalla ja ikävissä lapsuusajoissa rypemällä valmista tule. On sitä toisillakin ollut, vaan on käsitelty ja heitetty tunnolta pois. Antamalla anteeksi pystyy itseään paljon parantamaan. Oppii siinä myös ymmärtämään toisia, heitä jotka ovat myös tuon ajan uhreja kuin tuo kirjoittajakin.
Jaa jaa - olisi minullakin "freudille" paljon asiaa, mutta rahanpuutteen alaisena saan ottaa lusikan kauniiseen käteen ja turvautua kyökkipsykologiaan. Julkiselta puolelta ei juuri terapia-apua heru, jos ei apua pyytävä ole tosi huonossa jamassa. Sitten onkin kovin pitkä tie paranemiseen.
Niin kauan kuin jaksaa, kannattaa lähteä ihmisten joukkoon ja harrastusten pariin, ulkoilemaan ja shoppailemaan (vaikka sitten vain silmillään).
Mukavaa alkanutta syksyä myös aloittajalle, kuin myös muille palstan kirjoittajille!
Ei vanhoistakaan ikävistä kokemuksista ole helppo päästä yli vain päättämällä, että nyt unohdetaan tuommoiset. Jokainen tietysti parhaansa mukaan pyrkii selviytymään eteenpäin traumoista huolimatta, mutta nuo traumat saattavat olla syvällä ja vaikuttaa meihin tahdostamme riippumatta.
Joissakin maissa ovat lastenkodeissa/sijaisperheissä kasvaneet ja kaltoin kohdellut ihmiset saaneet jälkikäteen valtiolta korvauksia kärsimyksistään. Tärkeämpää kuin rahallinen korvaus on varmaan se, että myönnetään vääryyden tapahtuneen, ja pahoitellaan sitä.
Niin tai pidetään psykiatrin kanssa istuntoja. Ymmärretään, että ei siinä taakseen tuijottamalla ja ikävissä lapsuusajoissa rypemällä valmista tule. On sitä toisillakin ollut, vaan on käsitelty ja heitetty tunnolta pois. Antamalla anteeksi pystyy itseään paljon parantamaan. Oppii siinä myös ymmärtämään toisia, heitä jotka ovat myös tuon ajan uhreja kuin tuo kirjoittajakin.
Varmaan jokaisella trauman kokeneella on pyrkimys eheytymiseen. Mutta tässäkin suhteessa olemme erilaisia: kaikilla ei ole samaa määrää voimia ja kykyjä. Emme ole samasta puusta veistettyjä.
Luin jostain, että masentuneelle ei ole mitään hyötyä kehotuksesta: "Ota itseäsi niskasta kiinni!" Pikemminkin sellaisesta tuntee vain huonommuutta, kun on niin surkea että on masennukseen vaipunut. Kuuntelusta ja myötäelämisestä varmaan on apua, tai ainakin sitä kannattaa tarjota.
Korjailin hieman aikaisempaa kertovaa runoani - silti totuus ei ole muuttunut: sain kokea runon kertoman kasvatuksen kasvattikodissani vuosina 1952-67. Arpeutuuko nuo haavat koskaan, en tiedä.
Onneksi nykyään on vallalla toiset metodit ja kasvatustrendit, vaikka liiankin usea perhe kokee suuria vaikeuksia syystä tai toisesta ja suoranaisesti sairastaa...ja voi pahoin.
Ps. palataan myöhemmin aurinkoisemmin teemoin. Hyvää alkusyksyä!
Hitto vie! kesä ei ole kuin alussa ja kehtaat toivottaa alkusyksyä. Taitaa mieltäsi kiertää pimeämpi syksy.
Heitä olan yli pusikkoon tuollainen ja iloitse elämästä, kohta se on ohi!
Ei vanhoistakaan ikävistä kokemuksista ole helppo päästä yli vain päättämällä, että nyt unohdetaan tuommoiset. Jokainen tietysti parhaansa mukaan pyrkii selviytymään eteenpäin traumoista huolimatta, mutta nuo traumat saattavat olla syvällä ja vaikuttaa meihin tahdostamme riippumatta.
Joissakin maissa ovat lastenkodeissa/sijaisperheissä kasvaneet ja kaltoin kohdellut ihmiset saaneet jälkikäteen valtiolta korvauksia kärsimyksistään. Tärkeämpää kuin rahallinen korvaus on varmaan se, että myönnetään vääryyden tapahtuneen, ja pahoitellaan sitä.
Niin tai pidetään psykiatrin kanssa istuntoja. Ymmärretään, että ei siinä taakseen tuijottamalla ja ikävissä lapsuusajoissa rypemällä valmista tule. On sitä toisillakin ollut, vaan on käsitelty ja heitetty tunnolta pois. Antamalla anteeksi pystyy itseään paljon parantamaan. Oppii siinä myös ymmärtämään toisia, heitä jotka ovat myös tuon ajan uhreja kuin tuo kirjoittajakin.
Lämmin halaus kirjoittajalle.
Jaa jaa - olisi minullakin "freudille" paljon asiaa, mutta rahanpuutteen alaisena saan ottaa lusikan kauniiseen käteen ja turvautua kyökkipsykologiaan. Julkiselta puolelta ei juuri terapia-apua heru, jos ei apua pyytävä ole tosi huonossa jamassa. Sitten onkin kovin pitkä tie paranemiseen.
Niin kauan kuin jaksaa, kannattaa lähteä ihmisten joukkoon ja harrastusten pariin, ulkoilemaan ja shoppailemaan (vaikka sitten vain silmillään).
Mukavaa alkanutta syksyä myös aloittajalle, kuin myös muille palstan kirjoittajille!
Varmaan jokaisella trauman kokeneella on pyrkimys eheytymiseen. Mutta tässäkin suhteessa olemme erilaisia: kaikilla ei ole samaa määrää voimia ja kykyjä. Emme ole samasta puusta veistettyjä.
Luin jostain, että masentuneelle ei ole mitään hyötyä kehotuksesta: "Ota itseäsi niskasta kiinni!" Pikemminkin sellaisesta tuntee vain huonommuutta, kun on niin surkea että on masennukseen vaipunut. Kuuntelusta ja myötäelämisestä varmaan on apua, tai ainakin sitä kannattaa tarjota.