Lellivauva

Kaihotar52

Elävänä haudattu sukunsa hylkäämä, 63 vuotias "lellivauva"
Viisi sisarusta ja minä sain osakseni olla se viimeinen. Osaani en itse valinnut, en sitä että olin tappaa äitimme synnytykseen, kuten sisarukseni on minulle monesti kertonut. En valinnut osaani syntyä pienikokoisena, sairaalloisena. Vanhempani joutuivat varmaankin raskaaseen rooliin ja yrittivät kaikkensa, olla meille kaikille tasavertaisia. Suojelivat minua itse elämältä enkä heitä koskaan ole voinut siitä syyttää. Syy selvisikin vasta aikuisena, synnynnäinen sydänvika. Sitäkään en itse valinnut. Siinä oli varmaankin neljälle " isolle" siskolle kestämistä. Pienenä en tietenkään ymmärtänyt mutta aikuisena, pikkuhiljaa opin ymmärtämään omien oireitteni taakse, en ollut olemassa oikeastaan kenellekään, en kokenut että olisin oikeutettu rakkauteen, mottoni olikin että ei minuun kannata rakastua, olenhan paha, ilkeä ihminen. Joku oli sen ajattelun minuun iskenyt jo pienenä. Lellivauva, minun kohdalla se kertoikin karua totuutta kiusaamisesta sisarussarjassa. Sisarkateutta, enkä osannut itseäni puollustaa.
Vanhin sisaruksista oli loppujen lopuksi ainoa oikea sisko minulle, varmasti joutui minua lapsena hoitamaan, mutta hän ei ollut koskaan pahansuopa, kuten kolme muuta. Toiseksi vanhin laittoi oman luonteenpiirteensä minun kannettavaksi, käytti minua omalla tavallaan hyväksi, kuljetti ja rahasti vanhempia. Keskimmäinen meni vain mukaan ja minusta seuraava oli vain niin kateellinen ja purki sitä minuun, hyvin kipeästi. Tämä kolmikko ei koskaan kyseenalaistanut omia luulojaan, tekojaan. Surullista että äitimme vielä viimeisinä vuosinaan joutui sen näkemään, kovan kolmikon. He tekivät minusta sellaisen kuin halusivat ja sulkivat minut ulkopuoliseksi ja nyt sama kohtalo on minun ainokaisellani. Ainokaiseni joka Joutui näkemään kun hajosin, ja juuri silloin kun hän olisi minua tarvinnut. Menetin vanhimman sisareni, äitini ja työkin oli mennä, siinä sitten yritin vain pysyä kasassa, ja huonosti siinä kävi.
Ja nyt tyttäreni yrittää elää omaa elämäänsä, yksin sukunsa hylkäämänä. Niin ja kenen syytä, minun tietenkin. Ja se raastaa minua aina hautaan asti. Olisin vain halunnut olla minä, yksi sisaruksista ja kuulua johonkin, tyttäreni menetti enempi, koska ei saanut juuria siihen suureen sukuun jota niin monesti kiersin. Minut ja tyttäreni haudattiin elävänä, äitimme mukana. Ja kukaan ei ymmärrä sitä kipua jota tunnen ja jota tyttäreni tuntee.

Kommentit (6)

Vierailija

Niin surullista, mutta jollekkin aivan totta. Voin kuvitella miten kärsit. Itsekin kärsin ennen, kuvittelin olevani sukuni rasite, huonoin yms.

Kunnes tein erotyän suvusta. Olin monta vuotta etten ollut missään tekemisissä. Tein mitä itse halusin, en enää kertonut kelleen mitä touhusin ja missä elin.

Jopa muuttui ääni kellossa. He huomasivat että minulla on oma elämä, omanarvontunne ja ihmisarvo.

Sanoin myös lapsilleni että pitää elää omaa elämää eikä sukulaisten tarjoamia vaihtoehtoja eikä heille yrittää kelvata.

Vierailija

Ei aivan kaikki voi olla haudattu, koska sinä ja tyttäresi olette elossa. Pystyt asioista kirjottamaan tännekin, joten olet ilmeisesti jotenkin toipunut hajoamisestasi. Jos näin on, on sinulla tyttäresi, joka ei vielä voi olla kovin vanhakaan. Jos suku hylkää, muu maailma on silti avoin. Pidä yhteyttä ainakin tyttäreesi. Jos muu suku on hänet hylännyt, älä sinä sitä tee, koska olet ilmeisesti se lähin kuitenkin.  Äitien ja tytärten välillä voi usein olla kitkaa, mutta tiukka yhteys kuitenkin useimmiten.

Suku voi olla monesti myös rasite, eikä vain ilo ja tuki.  Minäkin olen jo nuorena muuttanut työn perässä toiselle puolelle Suomea. Sukulaiset jäivät nopeasti kaukaisiksi ja viimeisetkin siteet katkesivat, kun omat vanhemmat kuolivat. Silti olen ollut tyytyväinen elämääni ja muodostanut omat ihmissuhteet alun perin vieraiden ihmisten kanssa.

Jaksamista sinulle.

Vierailija

Kuka välittää kun olet vanha etkä enää jaksa? Lapset ja lähisuku. Älä hyvä ihminen riko välejäsi rakkaissiisi. 

Vierailija

Kiitos,  lellivauva kirjoituksestasi. Oli hyvin koskettavaa lukea tekstiäsi. Minä täällä oman perheeni samanikäinen lellivauva, elän aivan lähes samankaltaisissa tunnelmissa. Jos mieheni äiti ei enää eläisi samalla paikkakunnalla missä synnyimme, olisi oma sukuni jo aikalailla taakse jäänyttä elämää. Kateus saa sisarustenkin välillä niin pahaa aikaiseksi. Joka kerta kotiseudullani käydessäni jää ikävä mieli ja tunnen olevani kuulumaton heidän seuraansa, silti menen ja haluan pitää yhteyttä. Ajattelen, että olen minä fiksu,  olenko sitten vai tosi pöljä? Sitä aina mietin.

Vierailija

Voihan avaus olla provokin, mutta ihan yhtä hyvin totta. Tuollaista tapahtuu enemmän kuin voisi uskoakaan. Eikä siinä kenenkään maine mene tai ole ihmispolo, jos asiallisesti vastaa tai kertoo omista kokemuksistaan.

Vierailija

Johan oli diagnoosi. Tuntemattomalta ja varmaankin ihmiseltä jonka takia niin monet sitä varmaankin sairastaa. Jos ei tarina tunnu itselle tutulta on se jollekin todellisuutta. Pitäisikö katsoa ympärille, erilaisia kohtaloita ja sen jälkeen peiliin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat