Ymmärrän Hanna Nohynekin tuntemuksia täysin. Oma äitini sai aikoinaan laskimoveritulpan, jonka operoi kirurgiksi erikoistuva lääkäriharjoittelija. Leikkaus epäonnistui sikäli, että kirurgi päästi huomaamattaan veritulpan "karkuun" (näin lääkäri sen itse myöhemmin ilmaisi). Verihyytymä lähti liikkeelle, päätyi äidin aivovaltimoon ja aiheutti heräämössä hänelle laaja-alaisen aivoinfarktin.
Lopun elämäänsä äiti sitten olikin laitoshoidossa, toispuolisesti halvaantuneena ja 80-prosenttisesti invalidisoituneena.
Nuori kirurgi pyysi pyörätuolissa istuvalta äidiltäni hoitovirhettään jälkikäteen anteeksi. Hieno ja nöyrä ele häneltä. Mutta kun toimin samoin kuin Hanna Nohynek ja tein äidin asiasta Potilasvakuutuskeskukseen hoitovirheilmoituksen, sieltä ilmoitettiin, ettei mitään hoitovirhettä ollut tapahtunut. Aivoinfarkti on kuulemma laskimoveritulppaleikkauksen mahdollinen ja hyväksyttävä komplikaatio.
Eihän rahallinen korvaus olisi äidin terveyttä tuonut takaisin. Mutta sillä rahalla oltaisiin ostettu äidille yksityistä kuntoutusta, jota äidin kotikaupunki tai Kela ei hänelle pyynnöistämme huolimatta myöntänyt.
Nyt äitini on jo kuollut, mutta Nohynekin haastattelu nosti muistot mieleen: Olisiko äidin loppuelämä voinut mennä jollakin tavalla edes pikkuisen paremmin, jos Potilasvakuutuskeskus olisi myöntänyt hoitovirheen? Sitä en saa koskaan tietää.
Ymmärrän Hanna Nohynekin tuntemuksia täysin. Oma äitini sai aikoinaan laskimoveritulpan, jonka operoi kirurgiksi erikoistuva lääkäriharjoittelija. Leikkaus epäonnistui sikäli, että kirurgi päästi huomaamattaan veritulpan "karkuun" (näin lääkäri sen itse myöhemmin ilmaisi). Verihyytymä lähti liikkeelle, päätyi äidin aivovaltimoon ja aiheutti heräämössä hänelle laaja-alaisen aivoinfarktin.
Lopun elämäänsä äiti sitten olikin laitoshoidossa, toispuolisesti halvaantuneena ja 80-prosenttisesti invalidisoituneena.
Nuori kirurgi pyysi pyörätuolissa istuvalta äidiltäni hoitovirhettään jälkikäteen anteeksi. Hieno ja nöyrä ele häneltä. Mutta kun toimin samoin kuin Hanna Nohynek ja tein äidin asiasta Potilasvakuutuskeskukseen hoitovirheilmoituksen, sieltä ilmoitettiin, ettei mitään hoitovirhettä ollut tapahtunut. Aivoinfarkti on kuulemma laskimoveritulppaleikkauksen mahdollinen ja hyväksyttävä komplikaatio.
Eihän rahallinen korvaus olisi äidin terveyttä tuonut takaisin. Mutta sillä rahalla oltaisiin ostettu äidille yksityistä kuntoutusta, jota äidin kotikaupunki tai Kela ei hänelle pyynnöistämme huolimatta myöntänyt.
Nyt äitini on jo kuollut, mutta Nohynekin haastattelu nosti muistot mieleen: Olisiko äidin loppuelämä voinut mennä jollakin tavalla edes pikkuisen paremmin, jos Potilasvakuutuskeskus olisi myöntänyt hoitovirheen? Sitä en saa koskaan tietää.
Itsesyytökset ovat hallitsevia jälkeenjääneillä, se on varma. Mutta kun asia ei syyttelystä parana. Miksi pitää aina hakea syyllistä, se kuvastaa vain hakijan itsesyytöksiä kuin tyytymättömyyttä omaan elämäänsä. Eikö voi antaa anteeksi ja unohtaa! Omakin elämä siitä korjaantuu. Jokainen täältä lähtee, ajallaan! Pitää elinaikana muistaa pitää huolta vanhemmistaan, harvoin he pyytävät, ajattelevat kuin minä, että lasten kuuluu kysyä miten menee ja pitää muutenkin huolta. Minusta pidetään huoli ja ollaan huomaavaisia kaikin puolin. Tämä on minun mielipiteeni.
mutta eikö ole parempi asia että ei enää kitua jos tuntee itsensä että on aika mennä pois ja päästä jumalan valtakuntaan, tietysti surettaa tässä seikka ja aina kysyy vain itseltään ensimmäiseski että miksi? mutta syytä ei löydy.
Nimittäin minäkin o len menettänyt äidin se oli hyvin raskasta aikaa mutta kun selvisin yhden asian yli niin kyllä se sitten hiukan valoisemmalta tuntui päivä, muistan että mieheni kun minun äitini kuoli niin seuraavana päivänä hän joutui sairaalaan mutta tiesin että hän tulee takaisin sairaalasta koska hänelle tehtiin sydämmen ohitusleikkaus ja se on kuulema vaativin leikkaus lääkäri sanoi niin ja sitten hän on toisessakin leikkauksessa ollut, häneltä on perna poistettu mutta hän selvisi siitäkin, se on olemassa jumala taivaassa uskokaa tai älkää minulla sellainen tunne ja monia muitakin asioita on ollut meillä mieheni kanssa että se on sattuman sanelema juttu , mutta uskokaa tai älkää että näin on tähän tarinaani se on totta kyllä ihminen saa anteeksi kaikki aikanaa kun on aika on kypsä.
Ymmärrän Hanna Nohynekin tuntemuksia täysin. Oma äitini sai aikoinaan laskimoveritulpan, jonka operoi kirurgiksi erikoistuva lääkäriharjoittelija. Leikkaus epäonnistui sikäli, että kirurgi päästi huomaamattaan veritulpan "karkuun" (näin lääkäri sen itse myöhemmin ilmaisi). Verihyytymä lähti liikkeelle, päätyi äidin aivovaltimoon ja aiheutti heräämössä hänelle laaja-alaisen aivoinfarktin.
Lopun elämäänsä äiti sitten olikin laitoshoidossa, toispuolisesti halvaantuneena ja 80-prosenttisesti invalidisoituneena.
Nuori kirurgi pyysi pyörätuolissa istuvalta äidiltäni hoitovirhettään jälkikäteen anteeksi. Hieno ja nöyrä ele häneltä. Mutta kun toimin samoin kuin Hanna Nohynek ja tein äidin asiasta Potilasvakuutuskeskukseen hoitovirheilmoituksen, sieltä ilmoitettiin, ettei mitään hoitovirhettä ollut tapahtunut. Aivoinfarkti on kuulemma laskimoveritulppaleikkauksen mahdollinen ja hyväksyttävä komplikaatio.
Eihän rahallinen korvaus olisi äidin terveyttä tuonut takaisin. Mutta sillä rahalla oltaisiin ostettu äidille yksityistä kuntoutusta, jota äidin kotikaupunki tai Kela ei hänelle pyynnöistämme huolimatta myöntänyt.
Nyt äitini on jo kuollut, mutta Nohynekin haastattelu nosti muistot mieleen: Olisiko äidin loppuelämä voinut mennä jollakin tavalla edes pikkuisen paremmin, jos Potilasvakuutuskeskus olisi myöntänyt hoitovirheen? Sitä en saa koskaan tietää.
Olen enemmänkin seurannut näitä potilasvahinkoilmoituksia, harva niistä johtaa mihinkään toimenpiteisiin, niin hyvin on "lääkärin vastuu" hoidettu.
Veljeni sai ärhäkän eturauhassyövän diagnoosin ja hoidoksi määrättiin ensin leikkaushoito.
Hän odotti leikkaukseen pääsyä 4 kk!!!!!
Syövän leviämisen seurauksena veljeni kuoli muutama vuosi diagnoosin saamisen jälkeen.
Tein jälkeenpäin potilasvahinkoilmoituksen, jossa kyllä todettiin että 4 kk on liian pitkä odotusaika, mutta hoitovirhettä ei ole tapahtunut.
Mitähän se hoitovirhe oikeasti oikein tarkoittaa?
Itsesyytökset ovat hallitsevia jälkeenjääneillä, se on varma. Mutta kun asia ei syyttelystä parana. Miksi pitää aina hakea syyllistä, se kuvastaa vain hakijan itsesyytöksiä kuin tyytymättömyyttä omaan elämäänsä. Eikö voi antaa anteeksi ja unohtaa! Omakin elämä siitä korjaantuu. Jokainen täältä lähtee, ajallaan! Pitää elinaikana muistaa pitää huolta vanhemmistaan, harvoin he pyytävät, ajattelevat kuin minä, että lasten kuuluu kysyä miten menee ja pitää muutenkin huolta. Minusta pidetään huoli ja ollaan huomaavaisia kaikin puolin. Tämä on minun mielipiteeni.
mutta eikö ole parempi asia että ei enää kitua jos tuntee itsensä että on aika mennä pois ja päästä jumalan valtakuntaan, tietysti surettaa tässä seikka ja aina kysyy vain itseltään ensimmäiseski että miksi? mutta syytä ei löydy.
Nimittäin minäkin o len menettänyt äidin se oli hyvin raskasta aikaa mutta kun selvisin yhden asian yli niin kyllä se sitten hiukan valoisemmalta tuntui päivä, muistan että mieheni kun minun äitini kuoli niin seuraavana päivänä hän joutui sairaalaan mutta tiesin että hän tulee takaisin sairaalasta koska hänelle tehtiin sydämmen ohitusleikkaus ja se on kuulema vaativin leikkaus lääkäri sanoi niin ja sitten hän on toisessakin leikkauksessa ollut, häneltä on perna poistettu mutta hän selvisi siitäkin, se on olemassa jumala taivaassa uskokaa tai älkää minulla sellainen tunne ja monia muitakin asioita on ollut meillä mieheni kanssa että se on sattuman sanelema juttu , mutta uskokaa tai älkää että näin on tähän tarinaani se on totta kyllä ihminen saa anteeksi kaikki aikanaa kun on aika on kypsä.