Vierailija

Olen menettänyt puolisoni muutama viikko sitten.
Olen yrittänyt etsiä asiallista nettikeskusteluryhmää, jossa olisi keskustelijota jotka
ovat myöskin menettäneet puolisonsa äkillisesti ja yllättäen.
Haluaisin kuulla miten toiset ovat selvinneet asiasta.
Seurakunnan keskusteluryhmiin en ole valmis menemään.

Sivut

Kommentit (2662)

Vierailija

Täällä on ollut useitakin asiaa sivunneita keskusteluja.Itse olen kokenut saman kuin edellinen kirjoittaja muutamia vuosia sitten. En ole käynyt missään sururyhmässä keskustelemassa. Aluksi päivä kerrallaan  niin pärjäsin,ja ensimmäinen vuosi oli jotenkin hämärä,oli siinä kaikkea tekemistäkin. Perunkirjoitukset ynnä muut omaisuuden myynnit ja jaot oli vain tehtävä. Masennuspillerireseptinkin hankin mutta en kuitenkaan niitä syömään alkanut. Aika tekee tehtävänsä, nyt vuosien jälkeen olen tottunut yksinelämiseen,eikä enää ole niin paha olo.Jotenkin herkemmäksi olen kyllä tullut, kyynelehdin vaikka elokuvaa katsellessa. Tai jokin laulu laukaisee kyyneltulvan,muistotkin.

Tulee aika,

jolloin hymyilet ja sanot:

ne olivat kauniita nämä

iloiset päivät,jotka katosivat

kauan sitten,mutta niitä,jotka

ovat muistoissamme tallella,

ei mikään aika voi haihduttaa.

(Lainaus)

Vierailija

Itsekin olen saman kohtalon kokenut 1,5 kk sitten, yllättäen ja äkisti. Mitään ei ollut tehtävissä enää. Netistä löytyy vertaistukea ja itseäni tämä on hieman auttanut, vaikka olenkin käynyt vain keskusteluja lueskelemassa. Perheen ja ystävien tuki on tärkeää sekä se, että puhuu asiasta... puhuu vain puhumistaan. Sekä apuahan löytyy muualtakin, itse olen käynyt juttelemassa muutaman kerran ammatti-ihmisen kanssakin.

Tämmöisessä tilanteessa, kun kuolema tapahtuu yllättäen, niin tie on hieman kuoppaisempi. Itselläni sokki jakso kesti kolmisen viikkoa ja tuntui joka päivä, että sielua revitään irti. Aamuisin oli hankalaa ja tuntui, että järkytyin asiasta joka päivä uudestaan. Vieläkään en edes muista edellisestä päivästä juurikaan mitään, tuntuu että muistikin on hävinnyt tässä tohinassa. Monta kysymystä nousee mieleen, joihin ei koskaan saa vastauksia.

Suru on läsnä jatkuvasti, se tuntuu fyysisestikin.

Hautajaisten jälkeen olo on vieläkin epäuskoinen ja tuntuu, että vieläkin synkempi verho on laskeutunut päälleni. Menen robottina päivästä toiseen ja hoidan tarvittavat asiat, olen sortunut siihen, että pidän päiväni niin kiireisinä että illalla vain väsähdän. Tosin hukutan suruani myös tekemiseen, liikunta auttaa hetkellisesti. Täytyy vain muistaa huolehtia itsestään ja omasta jaksamisestaan. Olen itsekin menetykseni ja suruni kanssa alkutaipaleella ja tuntuu, että tulevaisuutta ei enää ole. Suru on aallokkoista, voimia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Kiiton kun olen saanut jonkinlaisen keskustelun auki.

Puolisoni menehtyi seitsemän viikkoa sitten ja vasta nyt tämän viikon alussa olen vähän

pystynyt tekemään työtä. Viikot vaan ovat menneet ihan sumussa ja odottaen ihmettä että

puoliso tulisi takaisin ja kaikki olisi ollut vaan pahaa unta.

Päivät ovat menneet itkiessä ja yrittäen etsiä vastausta miksi niin tapahtui, ja

sitä vastausta ei mistään saa.

Puolisoni oli aivan terve, ei mitään sairauksia, ei lääkkeitä ja niin vaan kuoli aivan

"suorilta jaloin saappaat kirjaimellisesti jalassa".

Tuska ja ikävä on niin valtava, myös erilaiset tunnetilat myllertävät vihasta katkeruuteen,

-miksi näin kävi- miksi ei saanut elää pidempään.

Ystävät sanovat että nyt pitää vai muistella kaikkia hyviä asioita mitä saimme yhdessä kokea,

mutta kun olisi halunnut niitä hyviä asioita myös vielä jatkaa.

Vierailija

Minun puolisoni menhtyi sairastettuaan vuosia syöpää, melanoomaa. Vaikka tiesin hänen menehtyvän, välttelin ajatusta ja jaksoin toivoa viimeiseen saakka. Hän oli vain 38 vuotias, meillä oli kaksi pientä lasta, valtavat velat ja vasta rakennettu talo. Töitä oli paljon. En muista kuoleman jälkeisistä parista kuukaudesta juuri mitään, hautajaisetkin menivät sumussa. Aloin viimein nousta pimeydestä, kun istutin tuhansia taimia metsään. Sururyhmiä ei tuolloin ollut kotipaikkakunnallamme. Ystävien avulla selvisin päivän kerrallaan ja appivanhempani olivat suurena apuna. Lapset toivat iloa elämääni ja olimme hyvin tiivis kolmikko.

Kaksi vuotta sitten poikani kuoli myös kirjaimellisesti saappaat jalassaan vain 27 vuotiaana. Hänellä tosin oli ollut sydänoireita, mutta lääkärit hoitivat niitä närästyksenä. Kukaan meistä ei tiennyt oireiden olevan niin vakavia. Sydänpysähdys oli lopullinen kuolinsyy. Minä halvaannuin täysin apaattiseksi alkuun. Yritin soittaa apua palvelevista puhelimista ja pääsin viimein seurakuntien sellaiseen keskustelemaan. Sain sieltä apua ja lohtua, vaikka en ihmeemmin uskonnollinen olekaan. Soitin sinne monta kertaa eri vuorokaudenaikoina ja kävin läpi suruani moneen kertaan milloin pappien, milloin maallikoiden kanssa. Sain varattua ajan MTT:n kriisiryhmään, jossa asiantuntijat keskustelivat meidän lähimpien kanssa niin kauan kuin halusimme. Se oli oikein hyvä kokemus. Myös pieni pojanpoikani ja miniäni auttoivat minua eteenpäin. En jäänyt yksin. Mieheni, tyttäreni ja hänen perheensä kantoivat minua päivästä toiseen, hetkestä hetkeen. Meillä on puolisoni kanssa kolme lapsenlasta, jotka tuovat suurta iloa elämäämme.

Älä jää yksin, hyvä kanssakulkijani, keskustelun aloittaja. Mene ihmisten luo ja hanki pieniä ilon pipanoita vähitellen elämääsi. Anna itsellesi aikaa surra ja ota vastaan myös ilon tuntemukset. En minäkään halunnut roikkua muistoissa, vaan elää ja kokea niitä paljon enemmän, kuin meille annettiin. Voimia sinulle.

Vierailija

Kiitos kun olen saanut täältä jonkinlaista lohtua tähän tilanteeseeni.

Minulla on myös kaksi lasta ja kaksi lastenlasta, mutta asuvat toisella paikkakunnalla.

Olimme puolisoni kanssa aina yhdessä, kun tapasimme 14,5 sitten yhtään viikonloppua

tai vapaa-aikaa emme olleet toisistamme erossa. Puolisoni kävi työssä toisella paikkakunanalla

ja oli viikot poissa. Viihdyimme toistemme seurassa ja nautimme kahden olosta.

Nyt tämä äkillinen poismeno  toi tyhjän aukon siihen. Teimme ja suunnittelimme aina asioita

yhdessä ja nautimme samoista asioista.

Nyt olen aivan hukassa ja elämänsuunta on aivan tuntematon,  ei ole suuntaa mihinkään ja

surulta ei pysty vielä hahmottamaan tulevaa.

Vierailija

Yksinäinen viikonloppu on taas tulossa, mutta näihin pitää vain jotenkin sopeutua.

Tuleva joulunaika on myös sellainen josta tässä vaiheessa on vaikea selvitä,

mutta asia kerrallaan pitää mennä eteenpäin ja kokea ne asiat yksin.

Kaikkein hankalinta on se että on nyt tosi pimeä ja synkkä vuodenaika,

päivät ja yöt ovat pimeitä,  joten tuntuu siltä että valoa ei ole missään.

Ehkä tänään sytytän muutamia kynttilöitä ja kuuntelen musiikkia jota

yhdessä kuuntelimme.

Vierailija

Keskustelun aloittaja

Eipä ole täällä keskustelijoita taidan olla nyt ainoa joka on menettänyt puolisonsa.

Puolisolta taivaasta tervehdys

Lohduttaa runo

As I sit in Heaven

and watch you everyday

I try to let you know with signs

I never went away.

I hear you when you are laughing

and watch you as you sleep

I even place my arms around you

to calm you as you weep.

I see you wish the days away

begging to have me home

so I try to send you sings

so you know you are not alone.

Don't feel guilty that you have

life that was denied to me

Heaven is truly beautiful

just you wait and see.

So live you life, laugh again

enjoy youself, be free

then I know with every breath

you take

you*ll be taking one for me.

Vierailija

Hei, löysin vanhan keskustelun googlettamalla -Vertaistukea surulle- sieltä tuli vastaan 4.7.2011 aloitettu keskustelu aiheesta.  Olisiko näistä vanhoista mitään apua, asiahan on sama, päivämäärät vain ovat muuttuneet. Leskeksi jääneenä osallistuin tuolloin tuntemusten vaihtoon.

-elossa-

Vierailija

Olen lukenut vanhat keskustelut, ja ne ovat aivan samanalaisia kuin olisin itse ne kirjoittanut,

tuntemukset ja surut sekä toiminen puolison äkillisen kuoleman johdosta on kaikilla ollut

samanlaista.

Tänään tulee tasan 2 kuukautta kun puoliso äkillisesti kuoli aivan yllättäen.

Uskon kuitenkin tuon aiemman kirjoittamani runon mukaan että hän

seuraa minua tuolta taivaasta käsin ja kulkee mukanani joka päivä.

Vierailija

Kun olen taivaassa

ja katselen sinua jokapäivä

Yritän kertoa merkkejä

En ole koskaan mennyt pois.

Kuulen kun naurat

 ja katselen sinua kun nukut

Olen jopa laittanut kädet ympärillesi

ja rauhoitan kun itket.

Näen että haluatte päivän pois

anelette minua kotiin,

joten yritän lähettää sinulle merkkejä,

niin tiedät et ole yksin.

Älä tunne syyllisyyttä että elät,

joka on minulta pois.

Taivas on todella kaunis

odota niin näet.

Joten elä elämääsi, naura taas

ja nauti, ole vapaa.

Niin tiedän jokaisen henkäyksen kun otat

voit ottaa yhden minulle.

Suurin piirtein näin suomennettuna vapaasti

Vierailija

Ensimmäinen ykinäinen joulu tulossa.

Vielä viime jouluna veimme aattona kynttilät läheisten haudalle,

nyt vien yksin kynttilän puolisoni haudalle.

Suru on valtavan suuri.

Vierailija

Kiitos runon suomentajalle. Omalla kohdallani tunnen nuo sanat todeksi.

Sain myös paljon ymmärrystä ja tukea, Elisabeth Kubler-Ross- David Kessler, kirjasta Suru ja surutyö.

Siitä lainaus.....suru lahjoittaa mahdollisuuden viedä loppuun ihmissuhde, jota emme koskaan unohda. Se on aikaa, jolloin voi pohdiskella, tuntea tuskaa ja epätoivoa, se on murhenäytelmän aikaa, toivon heräämisen, uudelleen sopeutumisen ja elämään osallistumisen aikaa sekä paranemisen aikaa. Näin se on mennyt.

Lohdutuksen henkäys kaikkien surevien ja kaipaavien jouluun.

-elossa-

Vierailija

Olen vietiketjun aloittaja ja "runon" kirjoittaja ja suomentaja, "runo on ihan kuin puolisoni suusta

kuultua, tiedän että hän on kokoajan tässä vierellä ja minua tukee ja lohduttaa.

Puolison kuolemasta on nyt mennyt 11 viikkoa, ei yhtään päivää ilman tuskallista itkua

ja surua, surutyön tekeminen on kohdallani ihan alkuvaiheessa ja joulun tulo on

vaikeaa, ei ole voimia sitä valmistella, ei joulu ole enää samanlainen.

Meitä on varmaan täällä paljon jotka viettävät myös samanlaisella tilanteessa joulua,

siksi toivonkin oman suruni keskellä Rauhallista ja Luojan siunaamaa joulua.

Vierailija

Jouluaatto aamu, surullinen, ajattelin menneitä jouluaatto aamuja jolloin yhdessä

heräsimme ja aloitimme päivän askareet.

Kinkku olisi paisunut yön aikana uunissa ja suloinen hyvä tuoksu olisi keittiössä.

Nyt ei kinkku paistunut eikä tuoksua ole, ei ole myöskään puolisoa.

Päivällä yksin lähden raskain askelin kohti hautausmaata, jonne laitan kynttilän hänen

haudalleen, toivoen että kaikki olisi ennallaan.

Usko Luojaan on mennyt, koska tunnen suurta epäoikeuden mukaisuutta,

miksi terve, nuori ihminen kuolee ihan yhtäkkiä

Radiosta kuuluvat joululaulut saavat kyynelkanavat vuotamaan kuin keväinen puro.

Ehkä tästäkin ajasta selviän vielä.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat