Sivut

Kommentit (3066)

Vierailija

Tällä palstalla on ollut aika hiljaista,  se on tietenkin hyvä asia jos kaikilla toisilla ihmisillä

on vielä puoliso vierellä, sitä kannattaa vaalia niin kauan kuin on mahdollista vain olla yhdessä.

Neljä kuukautta olen nyt ollut yksin suruni kanssa, ei ole yhtään helpottanut vielä,

kaipaan ja ikävöin puolisoani päivin ja öin.

Odotan vain edelleen ihmettä tapahtuvaksi ja hän palaisi luokseni.

Päivääkään ei mene etteikö silmät kostu kyynelistä kun ajattelen mitä olen menettänyt,

miten ihanan ja rakastettavan ihmisen, ystävän, kaikkeni mitä minulla oli.

Päivä päivältä on kuitenkin yritettävä mennä eteenpäin yksin.

Vierailija

Neljä kuukautta puolison menetyksestä on lyhyt aika, itselläni meni noin puolitoista vuotta itkun kanssa tuhratessa, kunnes pikkuhiljaa tokenin. Leskeyden alkuaikoina eräs hyvänpäiväntuttava kysyi, että "itketkö sinä miestäsi vai suretko itseäsi", kysymys tuntui kummalliselta, sitä mietin vuosikausia, tulin siihen tulokseen , että itseäni suren, miehellänihän on kaikki hyvin. Kaipaus on läsnä vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin ja hyvä niin.

Tänään sytytin kynttilän ja vein jäätyneet ruusut elämäni miehen haudalle, on hänen syntymäpäivänsä.

-kaipaus-

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minä olen kysynyt myös sitä asiaa itseltäni, surenko omaa yksinäisyyttäni, mutta olen  tullut

siihen tulokseen että suren puolisoani sen vuoksi että hän oli vielä nuori ja hänellä olisi

ollut vielä paljon tehtävää, nähtävää ja koettavaa täällä maan päällä ja häneltä riistettiin

se mahdollisuus.

Elämä jäi liian lyhyeksi, myös sitä suren että emme saaneet kokea yhdessä onnelista

elämää kuin 14,5 vuotta, olisin halunnut vielä paljon enemmän onnellisia yhteisiä

vuosia.

Koen niin epäoikeuden mukaiseksi Luojan taholta, koska en ymmärrä hänen ajatustaan

siitä ettei ollut elämää pitempään ja siksi olen menttänyt uskoni ylempään.

Rakkaus on niin ihmeellinen asia ettei sitä saa tukahdettua vaikka toinen otetaankin pois.

Rakkaus, ikävä, suru, kaipaus,katkeruus; ne ovat tunnetiloja nykyisin.

Vierailija

Uskon, että kun suree elävää ihmistä joka kaikkien ihanien lupausten jälkeen pettää ja on antanut kaikki lupaukset ja yhteisestä tulevaisuudesta, vanheta yhdessä toisistaan huolehtien ja yhtäkkiä  hän lyö kaiken murskaksi ja osoittuu valheeksi koko ihminen, on elämästä selviäminen lähes yhtä vaikeaa kuin jos hän olisi kesken kaiken kuollut.

Olen vuoden ihmetellyt miksi, miksi, miksi, ensin uskottelee, sanoo löytäneensä elämänsä naisen, että ei kaipaa enää mitään muuta, on onnellinen minun kanssani. Minne onni ja rakkaus voi tuosta vaan kadota. Eikö mies tunne vastuuta sanoistaan ja teoistaan?

Vierailija

Mietin tuota kirjoittamaasi asiaa, luulen että puolisosi ei ole oikeasti sitten rakastanut.

Mutta toisaalta hän on vielä elossa, elämän polkuja ei voi tietää, ehkä hän palaa vielä

luoksesi.

Kuolemassa paluuta ei enää ole, se on lopullista, edes suuri rakkaus ihmistä kohtaan

ei tuo häntä takaisin, suru on erilaista, toivoo joka päivä että saisi vielä mahdollisuuden

olla hänen kanssaan,  elää yhdessä jakaa ilot ja surut.

Itse olen myös eronnut aikoja sitten ja sitten tapasin tämän puolisoni joka nyt sitten kuoli,

siksi osaan sanoa että surutyö on erilaista, ainakin omalla kohdalla.

En odota enää tapaavani ketään ihmistä jonka kanssa jakaisin elämääni, suuri rakkauteni

on poissa ikuisesti.

Vierailija

Niin, tuskin rakasti, muuta kuin valehteli, halusi vain vaihtelua sitoumuksiinsa.  En halua sellaista ihmistä takaisin, luottamus on mennyt, mutta muistot vaivaavat.

Vierailija

Täälläkin neljä kuukautta kulunut puolison menetyksestä. Neljä pitkää, mutta kuitenkin neljä lyhyttä kuukautta. Ihmettelen vaan ajankulkua, kun oma elämä on pysähtynyt.. Muiden hyvät uutiset (naimisiin meno, kihlautuminen ym.) ärsyttävät, vaikka tietenkin olen heidän puolestaan onnellinen, mutta se muistuttaa aina siitä, mitä minulla ei  enää ole.

Viime päivinä yksinolo on tuntunut ahdistavalta ja tulevaisuus näyttää tyhjältä. Kaupassa käydessä pää lyö tyhjää ja asioiden hoitaminen tuntuu hankalalta - vaikka pakkohan ne on tehdä. Aina kuoleman kuukausipäivän lähestyessä elämä takkuilee ja pahasti. Onneksi olen löytänyt blogeja samaisen kohtalon kokeneista, sillä niistä saan edes ripauksen voimaa jaksaa.

Sen olen huomannut, että huonoja päiviä on ja tulee olemaan, mutta ne aina tarkoittavat sitä, että hyviäkin on tulossa. Sellaisia päiviä, että saa hetken hengähtää, kunnes uusi kierros lähtee taas. Elämässä on vielä kauheasti pureskelemista sekä opittavaa ja nämä kuukaudet ovat opettaneet itsestäni paljon, siitä, että kuinka vahva olenkaan loppujen lopuksi ja uskon siihen, että joskus se aurinko paistaa tännekin. Että muistot eivät enää olisi niin kipeitä, vaan joskus pystyisi kantamaan niitä kultaisina sydämessä - vielä en tähän pysty.

Vierailija

Ehkä sellainen ihminen ei sitten ollut oikea elämääsi, kun löytyy oikea rakas ihminen, ja

tunne on todellista molemmin puolin, niin toisen poismeno on "kuolema" myös sille joka jää elämään,

sinusta on revitty irti puolet ja suru on raskas.

Itse kuvittelin oman eron jälkeen ettei tule enää koskaan ketään, mutta niin vain kävi

kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavattiin ja erossa ei oltu sen jälkeen, kunnes kuolema

vei puolisoni pois.

Nyt olen sitten ihan eksyksissä ja en tiedä suuntaa mihin menisin.

Rakkaan ihmisen muistot saavat itkemään joka ainut päivä ja usein yönkin.

Toivon kuitenkin sinulle että kohtaat vielä elämäsi suuren rakkauden.

Vierailija

Ehkä se aurinko paistaa vielä risukasaankin, kaksi kertaa olen uskonut sen suuren rakkauden lyöytyneen, mutta ei, petetyksi olen tullu kummallakin kerralla. 

Pettymys itseen ja siihen, että uskoo aina ihmisestä hyvää, rakastuu ja joutuu pettymään.

Mutta olen positiivisen ilahtunut, kun luin tekstiänne omasta suhtautumisestanne rakkaan kuolemaan, löysin sieltä toivoa ja positiivisuutta! Ilokin löytyy vieä, uskotaan niin:)

Vierailija

Kohtalotoverini jonka puoliso on kuollut myös neljä kuukautta sitten ihan kuin olisit kirjoittanut

minun nykyisestä elämästä.

Aivosumua jatkuvaa, todella kaupassakäyntikin on vaikeaa, ei ajatuksia päässä, vain yksi

asia siellä jatkuvasti pyörii, rakkaan menetys.

Myös minulla puolison kuolinpäivän lähestyessa suru, ahdistus ja tuska lisääntyy.

Itkua koko päivän ja ajatukset siinä päivässä jolloin kaikki elämä mulluistui lopullisesti.

Yksinolemiseen pitää opetella ja kun suuntaa ei ole vielä mihinkään niin opettelukin

on vaikeaa. Yhä edelleen odotan häntä takaisin.

Odotan että hän näyttäisi jotain merkkiä että hänellä on kaikki hyvin, mutta ei kai

sellaiseen on mahdollisuutta kun täältä elämästä poistuu.

Yhä edelleen joka päivä juttelen hänen kuvansa edessä, ihmettelen ja mietin miksi,

miksi näin kävi hänelle, ilman mitään ennakkovaroitusta.

Vastausta en ole saanut ja siksi en voi ymmärtää hänen kuolemaa.

Myös itse katkerana, katson kuinka jotkut saavat vanheta yhdessä,

miksi meille ei sitä suotu.

Ihan varmasti tulee vielä aika, kun jaksat, kun haluat, unohdat katkeruuden ja voit iloita kauniista muistoista ja elämästä myös yksin! Anna toivon kantaa!

Minulla oli anoppi ja appi, kun appi kuoli, huomattiin, että anoppi ei osannut hoitaa mitään juosevia tai muita normaaliin elämään kuuluvia asioita. Appiukko oli aina hoitanut ihan kaiken, kaiken! Onneksi oli ainoa lapsi, poika. Opetimme anopin käymään pankissa ja hoitamaan muutkin asiat, onneksi silloin ei ollut vielä tietokonetta, eikä kännykkää.  Mitenhän siinä olisikaan käynyt! Hyvin hän oppi itsenäiseksi kun pääsi pahimmasta surusta ja eli vielä pitkälti toistakymmentä vuotta yksinään. Toki pojan perhe ja muutkin sukulaiset muistivat häntä.

Vierailija

Siinä asiassa on onni myötä että osaan hoitaa asioita itsenäisesti.

Asun maalla ja täällä olisin tarvinnut puolisoa auttamaan työtehtävissä.

Hän oli tosi taitava kaikessa, osasi korjata kaikenlaisia koneita , osasi rakentaa ym.

Nyt olenkin siinä suhteessa ihan sormi suussa, pitää opetella tekemään myös

kaikki ns. miesten työt, tosin mikään raskas työ ei ole ollut minulle ongelma.

Kun vain saisin tältä surultani itseäni niin paljon kokoon, että pystyisin ajattelemaa

elämää täällä eteenpäin.

Viime yönä näin ensimmäistä kertaa unta puolisostani, hän tuli takaisin, halasin

häntä, mutta hän sanoi minulle; älä liikaa innostu kun hän ei tiedä kuinka kauan

saa olla täällä.

Tuntui ihan hyvälle nähdä häntä edes unessa, niin paljon kun olen toivonut häntä

takaisin.

Viikonloppu on taas tulossa ja ne ovat vaikeita hetkiä, puolisoni oli työssä viikot

toisella paikkakunnalla ja viikonloppuisin tuli kotiin, nyt sitten viikonloppuisin

odottelen häntä edelleen, ja siksi ne ovat vaikeita.

Vierailija

Minäkin osaan hoitaa asioita onneksi itsenäisesti, mutta silti tuntuu, että sormi menee suuhun kuitenkin joka asiassa. Oli se juuri se kaupassa käynti, ruuan miettiminen, lampun vaihtaminen - kaikki normaalit asiat. Näitä olen aina hoitanut ja hoidan edelleen, mutta silti tuntuu kaikki ylitsepääsemättömiltä. Minulle nykyään on aivan sama onko viikko vai viikonloppu, mielellään viikko, sillä silloin päiviä siivittää työt. Voisin olla vain töissä kokoajan.

Olen yrittänyt positiivisesti (vaikka on hankalaa) ja edelleen uskon, että jossain vaiheessa minullekin taas onni suodaan. Luin jostain, että lesken ensimmäiset kuukaudet määrittelevät myös pitkälti sitä, että miten jatkossa jaksaa. Onneksi luin tuon, sillä ensimmäisinä kuukausina yritin kaiken sen sokin ja surun keskellä nähdä myös hyviä asioita elämässä, en paljon niitä löytänyt, mutta minä yritin. Nauroin ystävien kanssa, vaikka podinkin siitä joka kerta huonoa omatuntoa, tein asioita, joita en ollut tehnyt aikoihin, satsasin itseeni, sillä käsitin, että elämä voi vaan päättyä yhtäkkiä.

Suren edelleen joka päivä, ahdistun useimmiten yksinolemisesta, mietin miestäni joka sekunti. Nyt taas on ollut huonompi viikko ja kaikki on hankalaa. Ärsyttää muut ihmiset, he tuntuvat unohtaneen kaiken sen mitä olen joutunut kokemaan. Huomaan kyllä, että neljässä kuukaudessa muut ihmiset jatkavat elämäänsä, kun minulla se vain junnaa paikoillaan. Huoh. Positiivisempia päiviä taas odotellessa :)

Vierailija

Ymmärrän ihan täysin sinun surusi ja kaipuusi, ihan samanlaista minulla neljän kuukauden jälkeen.

Olen yrittänyt myös tsempata itseäni kaikenlaiseen touhuun, mutta ei kovin hyvin tuloksin.

Joku päivä saan asiota tehtyä, mutta tulee taas päivä jolloin en pysty tekmään mitään,

suru ja kaipaus  sekä itku ovat sinä päivänä hallitsevia ja sekin päivä pitää läpikäydä, jotta taas

seuraavana päivänä voi olla jo vähän helpompaa olla.

Minulle taas viikonloput ovat aivan kauheita, odotan puolisoani tulevaksi kotiin viikon työreissun jälkeen, ja aina samanlainen pettymys tulee, vaikka järki sanoo ettei hän enää koskaan pysty tulemaan kotiin.

Minä myös olen ärsyyntynyt siitä kun ystävät sanoo että et voi ajatella aina menneisyyttä vaan sinun tulee ajatella ja suunnitella tulevaisuutta, koska mennyttä ei saa takaisin. Tietenkin ymmärrän ettei takaisin sitä saa, mutta ei tuota päätä voi naupsauttaa niin ettei menneet ajat ole mielessä ja ne tietenkin ovat tässä surutyön tekemisessä päällimäisenä, olenkin sanonut että sitten vasta itse ymmärrätte minun tilanteen kun olette menettäneet tosi rakkaan ihmisen, Toisen asemaan ja tunnetilaan kun ei vaan voi päästä. Kaikki tapahtuu oman kokemuksen kautta,

se on tosi raadollista.

Myös täällä olen huomannut että toiset jatkavat jo "normaalia" elämäänsä, mutta minä olin kuitenkin kaikkein

läheisin ja hän oli minulle tosi rakas, en itse ole päässyt ns. "normaaliin" elämään.

Ehkä mieliala vähän kohentuu kun kevätaurinko alkaa lämmittämään ja tulee vähän valoisampaa aikaa, kevät

herää eloon, ehkä pienin askelin mennään eteenpäin.

Kohtalotoverilleni toivotan jaksamista ja ehkä tulee joskus sellainen päivä, jolloin jaksamme ajatella niitä hyviä hetkiä jotka saimme viettää rakkaimpamme kanssa, ja suunnitella elämää eteenpäin yksin.

Tämä kirjoittaminen mysö omalla kohdallani on ollut hyvä asia. Jatketaan sitä.

Vierailija

Minullekin kirjoittaminen ja muiden samaa kokeneiden kanssa ajatustenvaihto on ollut hyväksi. Sitä vain jotenkin aina saa voimaa imettyä muistakin, kun huomaa, että ehkä tästä joskus selviää.

Viime aikoina olen vaan miettinyt erityisen paljon mieheni viimehetkiä, millaiset ne olivat, mikä oli viimeinen ajatus, miksi minä en herännyt yöllä, kun mieheni menehtyi toisessa huoneessa. Paljon ajatuksia päässä, viime yö meni pyöriessä, kun mietin kaikkea mahdollista. Ahdistun ajatuksesta, että hän on jossain ja minä täällä. Kunpa vain tietäisin, että missä hän on ja miten hän voi, niin olisi helpompi olla.

Minulle on tullut hirmuinen hoppu kiirehtiä ajan kanssa, kun huomaan, että ohoh tässähän on kuukaudet vierineet, niin jotenkin toivon, että menisi nyt nopeasti vaikka vuosi eteenpäin.  Toisaalta haikeaa miettiä noin, mutta niin, tottahan se on, ettei aikaa vaan saa taaksepäin vaikka kuinka haluaisi. :(

Ja juuri niin kuin kirjoitit, ettei päätä voi vaan napsauttaa niin, etteivät menneet ajat olisivat mielessä. Sitä minäkin olen aina sanonut, että kukaan ei voi tietää miltä tämä tuntuu, ellei ole itse kokenut. Ihmiset jaksavat jaella paljon neuvoja tietämättä kuitenkaan asioista mitään, sanonta ''aika korjaa'' on tällä hetkellä susi. Mitä se aika korjaa, eihän se ole minulle vielä ajankohtaista, sillä aikaa ei ole kulunut paljon mitään.. Inhottaa, että tällainen taakka annettiin kannettavaksi koko loppuelämän, kun sekin olisi voinut olla ihan toisenlainen. Mieheni lähti liian nuorena ja minä jäin yksin liian nuorena.

Vierailija

 Kun rakkaansa menettää, on se tragedia, se on lamaannuttava kokemus!

Ja on selvää, että tuskaa on jokainen päivä ilman läsnäoloaan, ääntään, huolenpitoaan, katseitaan, lämpöään. Kaipaus on pakahduttava ja itku helpottaa hetkeksi. Kaikki muisto, pahat ja hyvät ryöpsähtelevät mielessä.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Mutta muistot ja kaikki tapahtumat on kuin taas läsnä, tuoreina ne  kertaantuu jatkuvasti, ne tulee työstää, surra väsymiseen asti. Tulee vielä aika jolloin murheen ja kaipauksen väliin laskeutuu aurinko, ja pikkuhiljaa alkaa elämän ilo palata. Usko vaan, kyllä vielä kirkastuu!

Vierailija

Voi olla että aurinko paistaa joskus myös meille rakkaansa menettäneille, mutta tässä vaiheessa tuntuu silta että on ainainen yö ja pimeys, suru seurana, ei valon häivähdystäkään näy.

Neljässä kuukaudessa ei mikään aika ole korjannut mitään, en edes vieläkään jaksa uskoa että hän on poissa lopullisesti ja ei pääse palaamaan takaisin.

Myös minä mietin puolisoni viimeistä ajatusta, hetkeä kun kaikki oli poissa. Kaikki tapahtui kuin salama olisi iskenyt, hän oli äsken vierellä ja puolen tunnin päästä hän ei enää olekkaan tajuissaan eikä herää, en pystynyt tekemään tai auttamaan ollenkaan, eikä kukaan muukaan pystynyt häntä saamaan eloon, aamupalan jälkeen kaikki oli poissa.

Emme edes osanneet aavistaa aamupalaa syödessämme että kohta kuolema tulee vierailemaan hänen luonaan, ilman mitään ennakko varoitusta. Löysin puolisoni autotallin lattialta tajuttomana ja ei hän siitä enää herännyt.

Shokki,tuska ,voimattomuus ne iskivät tajuntaan kun näin hänet siinä makaamassa.

Jälkeenpäin olen miettinyt että hänen tiensä oli määrätty niin, koska tietämättään kuolemaansa hän teki sellaisia asioita valmiiksi, mitä nyt olen jälkeenpäin miettinyt, että aivan kuin kaikki olisi järjestetty etukäteen että näin pitää toimia.

Toivon että näkisin hänet edes unessa uudelleen.

Vierailija

Varmasti hän oli hyvä ihminen kun sai kuolla noin ja äkisti.

Toivon ajatustesi vielä kirkastuvan ja elämän näyttävän kauniin puolensa. Ihan varmasti jonakin aamuna huomaat kuinka taivas on kaunis, kirkas ja aurinko valaisee mielesi!

Vierailija

Kiitos lohduttavista sanoista, hän oli todella hyvä ja aurinkoinen ihminen, joka oli rakas minulle.

Hänen kaunis hymynsä valaisi aina aamun ja päivän, nyt vain muistan hänen ihanan  ja onnellisen hymyn

kun hän heräsi aamuisin viereltäni.

Toivn todella että jonain aamuna tosiaan huomaisin että aurinko on noussut, valaisee ja lämmittää myös

minua ja voin onnellisena muistella rakkaintani, mutta siihen menee aikaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kiitos lohduttavista sanoista, hän oli todella hyvä ja aurinkoinen ihminen, joka oli rakas minulle.

Hänen kaunis hymynsä valaisi aina aamun ja päivän, nyt vain muistan hänen ihanan  ja onnellisen hymyn

kun hän heräsi aamuisin viereltäni.

Toivn todella että jonain aamuna tosiaan huomaisin että aurinko on noussut, valaisee ja lämmittää myös

minua ja voin onnellisena muistella rakkaintani, mutta siihen menee aikaa.

.

Arvaisko ihminen mitä kohtalo eteensä kuljettaa :)

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat