Sivut

Kommentit (2954)

Ei enää uupunut

Valoa ja varjoa: Myös minun oli vaikeaa myöntää itselleni, että miehen kunnon romahtaessa aloin toivoa, että se vaihe ei kestäisi kauan. En missään nimessä toivonut mieheni kuolemaa, ja toivoin loppuun asti jonkinlaista ihmettä. Samalla kuitenkin tiesin, että hän itse vihasi sitä tilannetta - kovia kipuja, sairauden ja lääkityksen aiheuttamia pahoja oireita, avuttomuutta ja nöyryyttäviä tilanteita.Minun omatkin voimani olivat ihan lopussa, niin fyysiset kuin psyykkisetkin. Nyt jälkikäteen ajatellen oli ihan luonnollista ja ymmärrettävää toivoa, että meidän kummankin pahimman kärsimyksen vaihe loppuisi nopeasti, mutta silloin en pystynyt ajattelemaan sitä sillä tavalla. Yritin vain taistella meidän kummankin puolesta taistelua, jonka tiesin jo hävityksi. Olin luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä sekä hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti, ja koin, että väsyminen ja toivosta irti päästäminen oli epälojaalia, minun suuren rakkauteni pettämistä. Mieheni kuoleman jälkeen minulla kesti oman aikansa ymmärtää, että taistelu kuolemaa vastaan on täysin turhaa ja merkityksetöntä, ja että rakkaus mitataan sellaisissa tilanteissa aivan eri mittareilla. Kuoleman portilla rakkautta on, että toivoo toiselle pikaista vapautusta sairaudesta, kivuista, tuskasta - vaikka se itselle tarkoittaakin aivan valtavaa tuskaa. Silloin rakkautta on, että päästää irti, vaikka joka solu huutaa ”ei”. Rakkautta on, että jatkaa rakastamista vielä kun kaikki toivo on jo mennyt. Pitkään ajattelin, että viimeisenä kuolee toivo, mutta ei se niin ole. Viimeisenä jäljelle jää kaikesta huolimatta rakkaus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastettu

Ei enää uupunut,.
kirjoitit niin hyvin ja kauniisti, että itku tuli.
Näin juuri, jäljelle jää rakkaus.

Rakastettu

Vierailija

Miesystäväni menehtyi sydänkohtaukseen maaliskuun lopulla ja tänään olimme hänen lastensa kanssa uurnanlaskussa.

Kiitos teille ihanille kanssakulkijoille, joiden viestit ovat auttaneet selviämään päivästä toiseen.

Varsinkin pitkinä pääsiäisenpyhinä voimat olivat vähissä ja tulevaisuus näytti synkältä. Teidän kirjoituksista sain voimaa jaksaa seuraavaan päivään.

Vaikka ystävät ja työkaverit ovat olleet tukena, ei tällaista menetystä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut.

Pitkä kesäloma pelottaa, mutta hetki ja päivä kerrallaan, eihän tässä ole muuta vaihtoehtoa annettu.

Ei enää uupunut

Kuulostaa tutulta: Minäkin sain voimia ja uskoa selviytymiseen lukemalla ”edellä kulkeneiden” kirjoituksia silloin, kun missään ei näkynyt valonpilkahdustakaan. Saan täältä voimia edelleen, vaikka valo välillä jo pilkahteleekin. Pakitan joskus myös lukemaan uudelleen vanhoja kommentteja, koska täällä on sanottu aika viisaita asioita moneen kertaan, ja toisaalta jotkut kirjoitukset tulevat itselle ajankohtaisiksi vähän eri aikoina.

Tuo on totta, että tämän menetyksen kauheutta ei voi ymmärtää muu kuin saman kokenut, ja sitä on muilta aika turhaa edes vaatia. Myöskään hidasta ja vaivalloista surun suon läpi rahjustamusta, epätoivon ja pelon kanssa elämistä tai käsittämättömän hidasta valon ja toivon paluuta ei voi ymmärtää muu kuin kohtalotoveri. Olen joskus miettinyt, että tätä keskustelua varmaan harva ei-puolison-kuolemaa-kokenut jaksaisi lukea edes kertaalleen läpi, saati sitten palata vanhoihin kirjoituksiin yhä uudelleen. Mutta tämä keskustelu onkin meitä varten, joiden suru on vielä isompana tai pienempänä möykkynä. Jotta surun kanssa pystyisi jatkamaan elämää, sitä täytyy jauhaa suremisen myllynkivien välissä yhä pienemmiksi ja pienemmiksi jyväsiksi, kunnes se on jauhautunut niin hienoksi, että osa siitä lentää tuulen mukana tiehensä. Osa jää ehkä jäljelle, mutta taakka ei sitten enää muserra alleen. Voi jopa olla, että viimeiset muruset mahtuvat jo taskuunkin. Saapa nähdä.

Tervetuloa mukaan joka tapauksessa, ja voimia vaikeisiin hetkiin!

Rakastettu

Hei Vierailija,

hienoa, että olet löytänyt tämän palstan.
Sinulla on niin lyhyt polku vasta takanasi, minä olin noin vuosi sitten tuossa vaiheessa. Rutistus sinulle.
Luin tätä palstaa ja pikkuhiljaa aloin kirjoitella. Täällä on kanssa kulkijoita, joille voi kirjoittaa juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu.
Olen aina välillä palannut taaksepäin lukemaan, sekin on hyväksi. Kun tuntuu, että ei pääse eteenpäin tai aina kun pääsee askeleen, niin seuraavaksi menee kaksi taaksepäin... olen saanut huomata, että sittenkin eteenpäin askeleet ovat voittaneet pikkuhiljaa. Sitä toivon sinullekin ja kaikille surusilmille. Ajan kanssa, pienin askelin sinäkin pärjäät.
Sekin on minua auttanut, kun huomaa miten samanlaisia tunteita ja aallokkoa me kaikki koemme. Tulee toiveikas olo, etten olekaan ainoa tällä polulla.
Nyt kun 9.6. tulee 1v 4kk rakkaani kuolemasta, uskallan jo sanoa, että selvisin. Siltikin aina joskus, yllättäen, ei itku ja ikävä katso aikaa eikä paikkaa... muistot ja rakkaus ovat sydämessä. Niiden avulla jaksaa eteenpäin.
Kirjoitellaan, luetaan, tuetaan, lohdutetaan toisiamme. Kukaan ei ole yksin tällä palstalla.

Voimahalaus kaikille ❤️

Rakastettu

Vierailija

Hei!

Olen seurannut tätä keskustelua alusta lähtien.  Melkein joka päivä käyn lukemassa kirjoitukset ja olen "hengessä mukana" teidän  surun matkallanne.

En ole puolisoani menettänyt, mutta toivon, että oppisin paremmin ymmärtämään  heitä, jotka ovat.

Toivon teille kaikille "surusilmille" voimia elämään eteenpäin.

Tarja

Voi että , taas niin paljon ihania , kannustavia , lohduttavia ja toisesta valittäviä kirjoituksia .Ohita tuttuja surun aiheita ja ajatuksia .Surun moninaisia syövereitä ,tummia ja vähän kirkkaampiakin sävyjä ja niitä vaihtelevasti.

"Ei enään uupunut " osasit kuvailla surun matkaa , luopumista ja niitä syyllisyyden tunteita niin justiin ,miten minäkin olen niitä aikanaan läpi käynyt . Niin samanlaisia ajatuksia ettei tarvitse itsellä edes kerrata tähän .
Pikkuhiljaa suru murenee ..niin se tekee , mutta ne pienet hippuset kulkevat mukana Muistot tuovat ikävän niin herkästi pintaan.
Tämä surunmatka on matka myös itseen , omiin tunteisiin , eikä koskaan ennen tätä ole kokenut niin monenlaisia tunteita ,hallitsemattomia , vahvoja ja väliin ihan kummallisiakin.
Tässä elämänkoulussa on oppinut tajuamaan elämän hetkellisyyden ja sen että elämä voi hetkessä mennä pieniksi palasiksi.
Niitä palasia edelleen kokoilen , paljon olen palasia löytänyt , mutta ruukku ei ole vielä ehyt . Osaan olla kiitollinen tästä olotilasta , niistä hyvistä hetkistä mitä jo löytyy ..mutta edelleen tulevaisuus tuntuu tyhjältä .

Tämä palsta on ollut myös minulle suuri tuki ja turva . Kiitos kaikille , yhdessä olemme enemmän.
Voimia ,erityisesti teille , jotka olette vielä surun alkutaipaleella, siellä aallokossa ,.
Jossakin vaiheessa suru on helpompi kantaa , rakkaus kantaa niitten mustienkin hetkien yli.
Pikkuhiljaa elämä kantaa . Luotetaan siihen.
Halaus ❤ Tarja

Rakastettu

Kiitos Vierailija "hengessä mukana"
Minusta on hienoa, että kerroit tuon tällä palstalla... haluat oppia ymmärtämään meitä surusilmiä.
Tätä on varmasti vaikea ymmärtää, jollei ole kokenut, mutta sinä haluat oppia.

Kiitos.

Rakastettu

Ei enää uupunut

Vierailija 2701: Selvä, vedän sanani takaisin :) Joku selvästikin jaksaa lukea näitä surujuttuja ihan vain mielenkiinnosta. Sitten on varmaan mahdollista sekin, että ilman omakohtaista kokemustakin voi ymmärtää, miten elämä tuntuu romahtavan puolison kuollessa. Nostan hattua ja muutan mielipidettäni.

Vierailija

En pysty uskomaan, että ilman omaa kokemusta voi täysin ymmärtää mitä oman puolison tai muun läheisen kuolema tuo mukanaan, tai niitä tunteita mitä ihminen joutuu käymään läpi. Itsekin hoitoalan ihmisenä olen käsitellyt kuolemaa usein, Istunut vierellä ja nähnyt kuoleman ja lohduttanut omaisia. Vasta oman mieheni kuoleman jälkeen olen päässyt ymmärtämään sen surun laajuuden ja syvyyden, onneksi olen ajan myötä pystynyt tekemään taas hoitotyötä ja tukemaan ihmisiä parhaani mukaan.

Varsinkin alussa kaikilla sanoilla on merkitystä, se on valitettavasti asia johon asiaan kuuluvat viranomaiset eivät valitettavasti kiinnitä tarpeeksi huomiota.

Tarja

Itsekin hoitotyötä tehneenä olen kohdannut paljon kuolevia ja surevia omaisia ja olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukemassa ja lohduttamassa heitä .Tunne ihmisenä olen elänyt mukana ja lohduttanut .

Vasta sitten kun oma puolisoni kuoli äkillisesti tajusin mitä suru todella on. Se on minun tunnetila , ei sitä kukaan muu voi ymmärtää eikä kokea samallalailla . Siitä shokkivaiheesta ei ole jäänyt mieleen sanoja , mutta muistan kuinka lohdutti kun joku uskalsi rutistaa syliin , turvallisesti ,oli vain hiljaa ja antoi minun itkeä. Ei siihen tarvinnut sanoja .
Saman kokenut ymmärtää ..Luulen ,että minäkin tiedän , kun olen jo selvinnyt pahimmasta .
Muistan kuinka itseäni ärsytti kun ihmiset sanoivat , otan osaa .. Ei surua voi ottaa ja laittaa osiin..

Tämmönen purkaus tuli nyt ,yhteenvetona ajatus , että vertaistuki on se paras tuki .

Minäkin luin , ennen mieheni kuolemaa , kirjoja surusta ja surun kohtaamisesta , olen aina ollut kiinnostunut aiheesta , mutta sitten kun suru astui elämään yllättäen , en tainnut muistaa mitään lukemaani , oli vain mustaa ja itkua.

Jaksamista edelleen ..❤ Tarja

Vierailija

Olen myös hoitoalalla työskentelevä ja tälle palstalle oman menetykseni jälkeen löytänyt. Koulutus ei pysty mitenkään valmistamaan kuoleman kohtaamiseen, sen  oppii kokemuksen kautta. Sekä kokemuksista työssä  mutta myös omien kokemuksien kautta. Sen olen oppinut, että jokainen kokemus  on erilainen, kaikkien elämäntilanne läheisen kuoleman kohdatessa on erilainen ja sitä myötä kokemus ja sen herättämät tunteet , ne kaikki ovat erilaisia. Itse olen menettänyt isovanhempani ja mieheni sekä kaukaisempia sukulaisia, siitä tiedän jotain. En tiedä  mitään omien vanhempien tai omien lapsien menettämisestä.Oma mieheni  kuoli äkillisesti, ei minulla ole lähikokemusta pitkään sairastaneen miehen tai aviopuolison kuolemaan. Silti omassa työssäni  joudun yrittämään tukemaan  kaikkia heitä keitä kohtaan ja tekemään sen parhaani mukaan, tietoisena omasta vajavaisuudestani.

Tämä palsta on harvinainen, täällä on vältytty onneksi trollaajilta, jotka haluavat jostain syytä sotkea ja häiritä kaikkia asiallisia keskusteluja. Tukea läheisen menettämisen  jälkeen tarvitaam, hyvä, että niin monet oat sen löytäneet täästä.

Vierailija

Viestin aloittaja

On hyvä että tämä keskustelupalsta on antanut toivoa meille monelle ja ihmiset ovat tämän löytäneet suuressa surussaan. Se on myös hyvä asia että pystymme surussamme aina toisiamme auttamaan ja kannustamaan.

Suru on omalla kohdalla ollut erilaista kun vanhempani kuolivat, heillä oli jo ikää ja elämää eletty, kuoleman jotenkin ymmärsi ja sisäisti paremmin, surusta "toipui" paljon nopeammin ja siinä vaiheessa kun äitini kuoli oli rakkaani jo rinnalla tukemassa. Nyt kun rakkaani kuoli jäin ihan yksin, lapseni yrittävät kaikin tavoin tukea, mutta se ihminen viereltä, jokapäiväisestä elämästä on poissa, jäi suru ja yksinäisyys, siitä onkin sitten vaikeampaa selvitä

Aika on kuitenkin se joka helpottaa surutyössä, ajan kanssa oppii käsittelemään surua.

Ihminen on siinä ihmellinen, että oppii kuitenkin taistelemaan ja selviämään "hengissä" vaikeistakin hetkistä, suuresta surun syövereistä, taistelu pinnalle on joskus vaikeaa, ystävien ja kanssakulkijoiden tuki on silloin tarpeellinen, ja sitä työtä me tässä kaikki teemme.

Myös onnellisia tarinoita kuulimme Tampereen tapaamisessamme, ja se varmaan antoi meille kaikille uutta toivoa, elämä kuitenkin kantaa ja jatkuu, meille kaikille voi tapahtua vielä onnellisia asioita joista saamme uutta voimaa.

Alku taipalella kulkijoille toivon että jaksatte ajatella elämää eteenkinpäin, näitä meidän selviämistarinoita on jo paljon, olemme eri vaiheessa menossa, ja jos "kelaa" takaisinpäin näitä kesuteluja huomaa että jokainen on mennyt eteenpäin.

Voimaannuttavaa keskiviikko päivää teille kaikille, vaikka sää onkin aika harmaa ja taivas itkee - ehkä se itkee kuitenkin onnen kyyneleitä - meidän selviämistarinoita lukien.

Ikävä

Myös minä olen työssäni joutunut kohtaamaan lukemattoman monta kertaa kuolemaa. Myös äkillisiä ja ennalta arvaamattomia, käynyt koulutuksia asian tiimoilta mutta mikään työkokemus tai koulutus ei voi valmistaa siihen että se kaikkein läheisin ihminen äkillisesti menehtyy ja lopullisesti pois viereltäni jakamasta tätä yhteistä elämää. Ehkä sen verran tuo työstä tullut kokemus on auttanut, että on pystynyt ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneen, emme pysty itse valitsemaan milloin lähdön hetki on. Itse uskon että se on jokaiselle ennalta määrätty ja siihen on tyytyminen. Jotenkin olen huomannut myös hieman tuota eteenpäinmenoa elämässäni nyt kun 11 kuukautta on kulunut tapahtuneesta. Olen antanut surun tulla ja joskus myös sanonut sille että ei nyt, nyt en halua vaipua sinun syövereihin ja mennyt hetken etenpäin. Mutta tuo ilon tunne...se vaan antaa odottaa ja minusta tuntuukin ettei se voi palata samanlaisena kun aikaisemmin, se on otettava vastaan erilaisena ja vaimeampana. Edelliset kirjoitukset ovat kyllä kun omia ajatuksia ja siitä huomaan, että suru jää asumaan meihin mutta elämä jatkuu erilaisena eteenpäin, mutta jatkuu kuitenkin ja ehkä se elämänilokin palaa jonain päivänä. Kiitos että olette taas kerran! Kaikille voimia tähänkin päivään.

Ei enää uupunut

Ikävä: Olen saanut ison osan ilosta takaisin. Moni asia, joka ennen nauratti, ei huvita enää, mutta nauru on kuitenkin palannut. Ehkä ajan mittaan nekin asiat, jotka ennen tuntuivat hauskoilta mutta nyt eivät, alkavat taas vaikuttaa koomisilta. En tiedä vielä. Mutta sen olen huomannut, että ilo ei selvästikään ole surun vastakohta, koska se voi surusta huolimatta palata yhtä hersyvänä kuin ennenkin.

Onnea kuitenkin etsin edelleen. Pieniä ”onnenpoikasten” häivähdyksiä on jo ollut, lähinnä syvän kiitollisuuden ja helpotuksen tulvahduksina, kun esim. olen saanut odottamatta apua pitkään vaivanneeseen käytännön ongelmaan tms.
Eilen oli sellainen hetki, kun auton kanssa tuli aivan yllättäen hätä: Bensaletkuun oli tullut reikä, josta suihkusi bensiiniä moottorin päälle. Katastrofin ainekset olivat kasassa, mutta luojan kiitos ihan lähellä oli korjaamo, joka oli vielä nipin napin auki, ystävällinen ja asiantunteva korjaaja otti autoni työn alle vielä päivän päätteeksi, ja puoli tuntia myöhemmin olin jo kassalla maksamassa ja hetken kuluttua tien päällä väliaikaisesti paikatulla autollani. Se valtava kiitollisuus ja helpotuksen tunne, joiden vallassa ajelin kotia kohti, olivat aika lähellä onnea. Siksi ajattelen, että ainakin hetkellinen onni on mahdollista löytää uudelleen surusta huolimatta. Voihan olla, että yksi tie onnen luo kulkee juuri näitten sen sisarusten kautta: ilon, toiveikkuuden, kiitollisuuden, helpotuksen, rauhan jne.?

Vierailija USAsta

Kiitos kaikille kirjoittajille, etta olette olemassa.

Omat mielentilani yha veivaavat ylos ja sitten taas surun ja kaipauksen syviin syovereihin. Annan niitten tulla miten tulevat, sita olen nyt opetellut.

Monet hoitotyossa olevat ovat tanne kirjoitelleet. Sita tyora tein myos itse lahes 40 vuotta. Vaikka se usein olikin raskasta olen ollut kuitenkin iloinen siita, etta sain sita elamantyokseni   tehda. Minun tyollani oli merkitysta. Vaikka en sairaanhoitajana voinutkaan potilaitani suoranaisesti parantaa, voin heidan oloaan helpottaa. Se myos mahdollisti sen, etta voin hoitaa miestani kotona, kun hanesta tuli saattohoitopotilas. Hospice hoitajat kavivat paivittain katsomassa miten menee ja tyttareni, myos hoitoalalla tuli illalla toittensa jalkeen auttamaan isansa hoidossa. Mina voin aina myos soittaa apua , jos tarvitsin. Hoisin myos mieheni kivunlievityksen , joka toimi erinomaisesti, han oli valveilla ja jarjissaan melkein viimeisiin hetkiin asti, ilman suurempia kipuja. Miehellani oli "hyva"ja kauniskin  kuolema, haluaisin samanlaisen, kun aikani joskus tulee. Siita ei jaanyt minkaanlaisia traumoja , etta toisin olisi pitanyt tehda tai muuta sellaista. Myos siita olen kiitollinen.

Mutta tama kaipuu ja yksinaisyys on  vaikeaa. Nyt kevaalla, kun luonto heraa tulee mieleen, etta tatakaan ei mieheni enaa paase nakemaan. Luonnon ihmeitten  ihailemisen ilo on puolinaista, erilaista. Kaikessa on surumielinen sointi.

Kaaduin kotona ja tyttareni vei minut ensiapuun (ei murtumia) . Yhtena paivana ei henki kulkenut ja taas mentiin sairaalaan ( vanha anterior MI). Sitten tyttareni ilmoitti minut taidekurssille  ja Senioreitten yliopisto-opiskelijaksi, koska han kai on vasynyt viemaan minua sairaalaan ja istumaan siella vierellani tuntikausia :). Ensin vastustelin, mutta nyt huomaan, etta on ollutkin minulle vain hyvaksi. En enaa kieriskele ainoastaan oman napani ja kuoleman parissa, saan uudenlaista tekemista ja ajateltavaa. Tutkimukset kertovat, etta puolison kuoleman jalkeen toisen puolison mahdollisuus kuolla seuraavan kahden vuoden aikana on suuresti kohonnut.

Tassa olen nyt, jonkun verran tervehtymaan pain ,luulisin.

Vierailija

Taas olen lukenut monta koskettavaa ja riipaisevan surullista viestiä. Sydämessäni tunnen ja mielessäni muistan sen musertavan tukan, josta en itse uskonut koskaan selviäväni.
Vastoin uskoani olen kuitenkin selvinnyt ja kuten Viestin aloittajankin kirjoitti, aika on todellakin se, joka vähitellen muuttaa surun olemuksen toisenlaiseksi.

Mieheni yllättävästä ja äkillisestä kuolemasta tulee pian kaksi vuotta. Ensimmäiset kuukaudet olin shokissa, sitten iski kaikenkattava suru, epätoivo ja tulevaisuudenpelko, joista en ikinä ajatellut selviäväni. Kahdeksannen kuukauden kohdalla tajusin, että pahin on takanapäin ja sen jälkeen on elämäni parantunut viikko viikolta.

Päivääkään ei mene, etteikö mieheni kävisi ajatuksissani, mutta ne hetket ovat kuin lyhyitä välähdyksiä jostain hyvästä, jonka olen saanut kokea ja niistä jää minulle hyvä ja levollinen mieli. Tunnen hellyyttä ja haikeutta, kun ajattelen niitä yli 42 vuotta, jotka saimme viettää onnellisina yhdessä. Olen liikuttunut ja kiitollinen, kun huomaan mieheni piirteitä lapsissamme ja lapsenlapsissamme. Heissä hän on yhä läsnä.

Muutama kuukausi sitten elämäni sai yllättäen uuden suunnan; tapasin netin kautta mukavan miehen ja elämä tuntuu taas hyvältä.
Olin jo jonkin aikaa tiedostanut, että kaipaan elämääni muutakin kuin äidin ja isoäidin roolia. Taisin joskus aiemmin kirjoittaakin, että koen eläväni nyt kolmatta elämääni - omaa itsellistä elämää. En ole enää lapsuudenkotini tytär, enkä ole myöskään vaimo ja äiti, vaan olen oma yksikköni uuden elämän kynnyksellä.
Mieheni kuoleman myötä olen vihdoinkin oppinut elämään hetkessä - nauttimaan pienistä asioista juuri tänään. Kun jäin yksin, kaikki suunnitelmat muuttuivat hetkessä. En siis enää suunnittele ”sitten kun” -tyyliin, vaan otan kiitollisuudella vastaan sen hyvän, minkä elämä juuri tällä hetkellä tarjoaa.

Toivon, että tämä kirjoitukseni antaa uskoa siihen, että hyvä ja onnellinen elämä ei ole ohi vaikka se suuren surun ja epätoivon hetkellä siltä tuntuukin. Elämä voi järjestää mukavan yllätyksen, jos sille uskaltaa avata oven.

Lämpimät halaukset kaikille ja uskoa hyvään tulevaisuuteen

Solitaire

Rakastettu

Solitaire, kiitos kirjoituksestasi.

"Otan kiitollisuudella vastaan sen, minkä elämä juuri tällä hetkellä tarjoaa ".
.. tuon kohdan kun kaikki surusilmät omalla polullaan jossain vaiheessa huomaavat ja jaksavat katsoa eteenpäin. Itse olen tullut tuohon vaiheeseen, vaikka välillä upottaakin, että paljon mietin ja yritän löytää elämääni sisältöä.
Minulla on yksi ihana aikuinen poika, mutta ei lapsenlapsia. Pojassani näen ja kuulen isänsä piirteet ja puheet ❤️

Kerroinkin, että hain alkuvuodesta sopeutumis kurssille "Yhtäkkiä yksin". Lähden avoimin mielin sinne tiistaina ja tulen takaisin lauantaina.
Se ei ole vertaisryhmä (sellainen minulla jo on eli te ihanat kanssa kulkijat) , vaan siellä 16 hengen ryhmässä, leskeksi jääneiden 50-60 vuotiaiden, vähän yli ikäisenä minäkin toivottavasti löydän uutta elämääni. Siellä katsotaan eteenpäin eri ammattilaisten avulla.
Toivon tietysti tapaavani jossain vaiheessa uuden, kolmanteen elämääni sopivan, kumppanin. Sitä en enään kiellä, alussa olin kovin varma, etten koskaan näin sanoisi, haluaisi, mutta tämä yksinäisyys, juttukaverin puute on tullut vähän aikaa sitten haaveisiini. Kiire ei ole ja voi olla, että ei onnistu, mutta unelmia ja toiveita saa olla.

Toivon kaikille surusilmille uskoa tulevaisuuteen ja lämmin rutistus kesään, joka ei ole samanlainen kuin ennen, mutta kesä kuitenkin.

Rakastettu

Tarja

Hyviä kirjoituksia taas paljon , koskettavia ja myös omalta tuntuvia . Kiitos kaikille. Ihminen on kyllä ihmeen elastinen kestämään , venymään ,aloittamaan alusta ja uskomaan parempaan . Kaiken tuskan ja ikävän jälkeen tuntuu ihmeelliseltä tajuta , että minä elän , tunnen , koen ,näen elämää pikkuhiljaa niinkuin ennen ...tai ainakin melkein .Samanlaista se ei tule koskaan enään olemaan , mutta elämisen arvoista kuitenkin.
Suru herkistää ihmistä ..ehkä se on hyvä asia.

Tällä hetkellä sydämessä tuntuu taas se muistojen tunne , perhosen siiven kosketus .. olen lähdössä ystäväperheeseen lakkiaisiin ..toissa keväänä olimme yhdessä siellä ,toisen pojan lakkiaisissa.Tiedän että muistot tulevat siellä mieleen ja varmaan toisillekkin , mutta en halua sitä tunnetta päällimmäiseksi . Elämä jatkuu , nyt on ilon päivä.

Nyt kun rakkaani yllättävästä äkkikuolemasta on aikaa kohta vuosi ja kahdeksan kuukautta , olen jo vahvempi , aika on auttanut . Se mikä tuntuu niin ihmeelliseltä , että sillon surun alkuvaiheessa oli niin vahva tunne etten selviä tästä ..koskaan. Mutta nyt kuitenkin voin sanoa selviytyneeni.

Suru on vain jaksettava surra läpi , oikotietä ei vain ole. Voimia teille jotka olette vielä surun aallokossa ..toivon kipinää siitä ,että joskus surun kuristava ote hellittää ja alkaa helpottamaan. Muistot kulkevat sydämessä.

Ilon pilkahduksia päivääsi ❤ Tarja

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat