Sivut

Kommentit (2825)

Vierailija

Minäkin juuri tällä hetkellä hoidan isääni saattohoito vaiheessa. Mieheni kuoli äkillisesti vuosi sitten joten tilanne on nyt erilainen. Isäni on jo vanha ja elänyt pitkän elämän, mieheni kuoli vaiheessa jossa luulimme elämää olevan vielä pitkään edessä. Toki suren jo nyt isäni tulevaa kuolemaa, mutta se on ollut jo pitkään odotettavissa. Isäni hoitaminen tuo mieheni kuoleman niin vahvasti lähelle, näen välillä hänen kasvonsa isäni kasvojen paikalla. Ja toiset ihmiset luulevat että tämä on minulle helpompaa koska olen jo kokenut läheisen kuoleman ja sen vuoksi minä olen se kuka hoitaa asiat. Ainut mitä voin tehdä on sulkea omat tunteet ja tehdä mitä pitää tehdä ja surra kaikkea omalla ajalla joskus kun sitä löytyy.

Rakastettu

Luin vierailijoiden ja teidän muidenkin kirjoituksia, paljon samanlaisia tunteita, kuin minullakin aikaisemmin ja vielä tässäkin vaiheessa. Mieheni kuolemasta 1v ja noin 5kk.
Tämä "salaseura" ei todellakaan ole kenenkään valittavissa tänne joutuu. Tuo, että joutuu näyttelemään pärjäävänsä ja jotkut jopa luulevat sinun voivan hyvin.... niin tuttua siltä ajalta, kun itse surunsa keskellä joutuu hoitamaan kaikki asiat, mitkä puolison kuolemaan liittyy. Ehkä se antoi kuvan minun läheisilleni, että hyvin jaksoin. Toisaalta, ainakin minun kohdallani, huomasin että läheiset ehkä surivat myös kovasti, mutta eivät halunneet näyttää, uskaltaneet, eivät tietäneet mitä tehdä, sanoa.
Uudet menetykset, saattohoidot ym tuovat mieleen sen suurimman ikävän ja menetyksen... oman rakkaan. Vaikka järki sanoo ja laittaa ymmärtämään, niin sydän ei unohda, eikä pidäkään unohtaa. Kipeätä se tekee, mutta eteenpäin on mentävä ja selvittävä.
Olen myös ajatellut, että ei tarvitse kaikkea kestää ja yrittää jaksaa, minä olen vasta viime kuukausina oppinut olemaan armollinen itselleni. Puhun asioista edelleen... rakkaani kuolemasta ym, mutta henkilöt, jotka eivät jaksa kuunnella, saavat olla poissa elämästäni niin kauan kuin haluavat. Minä en itseäni pysty väkisin muuttamaan.

Voimahalaus ja luottamusta tulevaisuuteen kaikille surusilmille ❤️

Rakastettu

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija USAsta

Dear Rakastettu ja kaikki te muutkin tietysti,

samoin teen nykyaan itsekin. Puhun surustani, kaipauksestani ja yksinaisyydesta kun siita kysytaan ja  perheelleni joskus kysymattakin. Sanovat yleensa, etta puhu vain. Itseani se helpottaa.

Vietimme lasten ja lastenlasten kanssa keskikesan pehejuhlaa, kuten on jo vuosikymmenia tehty mieheni syntymapaivana. Nuorin tyttareni halusi jatkaa tata traditiota, mutta ihan kiva juhla siita tulikin. Kaikki samat asiat tehtiin samoin kuin aina. Syotiin ja juotiin samat juomat ja ruuat, pelattiin samat pelit, laulettiin samat laulut jne. Vain paivansankari puuttui. Syntymapaivakakkua tehdessani vahan itkeskelin, mutta sen jalkeen olin iloinen, etta tama juhla oli ja ihan hyvin meni. Se oli oikeastaan elaman jatkumisen ja kiitollisuuden juhla. Ja ilonkin, naurua oli paljon , muisteltiin hyvia ja hauskoja asioita. Elama jatkuu.

My one and only love

Hei kaikki ystävät!

Sunnuntaina vietimme kesämökillä mieheni syntymäpäivää  muistojuhlana. Minusta tuntui tärkeältä järjestää se juhla, koska halusin, etteivät ihmiset unohtaIsi rakastani. Mieheni kuolemasta on nyt 9 kuukautta ja minulla on nyt  "takki tyhjänä". Juhlassa tuntui kuin  ihmiset  eivät muistaneet, miksi olin juhlat järjestänyt. Saattoi tietenkin olla, etteivät he tienneet, miten suhtautua suruuni. Jotkut saattoivat ajatella, ettei mitään hätää enään ollut ja suru on käsitelty, mikä ei tietenkään ole totta.

Nyt ei ole oikein ,mihin tarttua, vaan läsnä on vain suunnaton väsymys.

Hyvää kesää kaikille!

Rakastettu

Hei kaikille,

hiljaista tällä palstalla, toivottavasti edes pieniä ilonpisaroita on osunut kaikkien suru silmien kohdalle. Pieniä valon häivähdyksiä tulevaisuudesta. Kaikilla on oma vaiheensa tällä polulla ja tuttuja tuntemuksia saamme lukea.
Mietin juuri, luettuani taas kirjoituksia, että millainen minä olisin, jos olisinkin läheisteni tilanteessa, enkä tämä yksin jäänyt leski...
Osaisinko minä mielestäni suhtautua ja ottaa huomioon toisen ihmisen surun, kaipauksen ja ikävän tarpeeksi kauan. Mikä on tarpeeksi kauan?

Mutta, jos järjestäisin muistojuhlan rakkaani syntymäpäivänä tms, niin toki toivoisin kutsuttujen kysyvän myös minun voinnistani, jaksamisestani siihen saakka polullani.

Nyt kun on itse kokenut tämän yksin jäämisen, niin varmasti osaisin, mutta jollen olisi kokenut, niin en varmasti tietäisi miten raskas tämä polku on ollut ja on. Kuoppainen ja hidas...

Nämä ajatukset ovat vain minun ja piti saada kirjoitettua ne tänne.

Voimahalaus kaikille surusilmille kaikkiin elämämme vaiheisiin.

Rakastettu

Tuulia

Rakastettu, yhdyn täysin kirjoitukseesi, aivan samoja tuntemuksia minullakin.
Onneksi kesä kuluu ja aika - armollinen aika, ehkä joskus helpottaa.
Lämpimin ajatuksin.

Vierailija

Helleaamua !
Hyviä , koskettavia ja niin tuttuja kirjoituksia paljon .
Tuo ajatus , kuinka kauan läheiset ja ystävät " jaksavat " kuunnella suruani ,tuntuu tutulta .
Näin se vain on , että niitä tuntosarvia pitää käyttää useasti ..kerronko miltä minusta todella tuntuu , vai olenko vain puhumatta hänestä mitään .,
Joka on itse kokenut surun ymmärtää ettei se ikävä lopu vain yhtä äkkiä.

Itsellä oli eilen ilta .,.kohti kipeitä muistoja päin.
Menin yksin kesäteatteriin , missä mieheni oli mukana viimeisenä kesänään ja myös se sama paikka mistä hän lähti viimeiselle matkalleen.
Muistot koskettivat ja ikävä kuristi kurkkua , mutta pystyin elämään näytelmän iloisessa teemassa kuitenkin.
Siellä oli paljon tuttuja ..muutamia jotka tiesivät varmaan olotilani ..halaukset antoivat lohtua .
Nyt tämäkin pelko on selätetty ..pienistä palasista on vahvuutta kerättävä.

Teatterin jälkeen menin haudalle , kerroin rakkaalle ni miltä minusta tuntui ja sen ,että olen ylpeä itsestäni ,että minä tein tämän . Tiedän,että hänkin on ylpeä ..Siellä jossakin.

Pieninä murusina on vielä palaset , mutta vahvempana kuitenkin , kuin ennen .
Onneksi suru muuttaa muotoaan ,.elämä jatkuu , suuresta menetyksestä huolimatta . Ilonpisaroita alkaa löytyä herkemmin.

Jokaisella surun matka omassa vaiheessa , se on vain kuljettava , oikotietä ei ole .Jossakin vaiheessa huomaa vain voivansa paremmin ja se tuntuu kyllä hyvältä .
Toivon kaikille ..omaa aikaa , käsitellä surua ,mutta myös ystävien seuraa ,kun siihen on voimia.
❤ Tarja

Vierailija

Tällä palstalla on ollut hiljaista ...onko helle uuvuttanut .
Kesä on varmaan meille kaikille surusilmille tunteisiin käyvää ,muistoja tulvillaan olevaa aikaa.
Kesään liittyy niin paljon hyviä ,rakkaita muistoja jotka koskettavat sydämeen .

Olen joka päivä käynyt katsomassa täällä , olisko kukaan kirjoittanut .
Mietin , onko niin ,että me surun tiellä jo pitemmälle kulkeneet emme enää kirjoittele niin usein ,siivet kantavat jo paremmin.
Muistelen ,että viime kesänä täällä oli vilkkaampaa ...ainakin minulle tämä oli todella tarpeellinen jaksamaan ensimmäisen kesän ikävän .
Mutta toivon niin , että olette jaksanut ..ainakin jotenkin..päivästä toiseen. Ja että jokainen on voinut puhua surustansa jollekin .

Kaikille voimaannuttavia kesäpäiviä , kaikesta huolimatta , kesä on jotenkin myös lohdullinen.
Halaus ❤ Tarja

52

Helle jatkuu

Tulin uutena palstalle. Vaimolla jo kolmas eri syöpä 2 -vuoden sisällä. Huomenna ajan taas yliopistolliseen sairaalaan häntä katsomaan. Tunteet on hyvin sekavat, selviääkö hän?  On muuten sisukas nainen. Ottaa vastaan kaikki hoidot: sytostaatit, sädehoidot ja monet lääkkeet. Nyt on kuume noussut ja pelkään keuhkokuumetta, joka veisi kuntoa entisestään huonompaan suuntaan.

Onko palstalaisilla kokemusta miten tästä selviää hän ja minä mies?

Rakastettu

Hei 52,

ensinnäkin hienoa, että löysit palstan ja kirjoitit tänne.
Minä en tietenkään ole lääkäri, mutta nykyään hoidot yliopistollisessa sairaalassa ovat todella hyviä.
Yksilöllistä tietenkin, omakin hyvä asenne auttaa.
Toivon teille kaikkea hyvää, jaksamista ja voimia, rakkautta.

Tämä palsta on ollut minulle, kuten Tarjakin kirjoitti, erittäin tärkeä voimanlähde. Tänne voi kirjoitella koska vaan, purkaa tunteitaan.

Minä olen yli vuoden kirjoitellut ja tavannutkin muutaman palstalaisen. Minulle tuki, kirjoittaminen, ajatusten vaihto ovat antaneet mahdottoman paljon voimia ja jaksamista. Sitä toivon sinullekin rakkaasi vierellä.

Voimahalaus kaikille.

Rakastettu

52

Syöpä on aina kutsumaton vieras. 

Erikoisesti jäi mieleen kahden vuoden takaa syöpälääkärin sanat:

"me hoidamme  tämän syövän pois".

Nyt kuitenkin on uusi tilanne, koska mitään takeita näiden kahden uuden löydöksen paranemisesta ei ole.  Yritän kirjoitella tänne palstalle, koska tiedän kirjoittamisen olevan voimaannuttavaa ja lievittävän surua ja ahdistusta.

Rakastettu

Kirjoittaminen todellakin on voimaannuttavaa ja lievittää surua ja ahdistusta.
Itse kirjoitan tänne kaikenlaiset tunteeni ja ajatukseni. Ihmeellistä kuinka se helpottaa vaikeissa asioissa ja tilanteissa, joita miettii.

Tämä palsta on pysynyt asiallisena ja tukea antavana.
Olen niin monta kertaa kiittänyt "Viestin aloittajaa", kun aloitti tämän palstan. Oli myös ihana saada hänelle ja muutamalle muulle kirjoittajalle "kasvot" viime kesäkuussa, kun tapasimme Tampereella.

Jaksetaan yhdessä.

Rakastettu

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimahalaus teille kaikille surusilmille, on mukavaa että tämä palsta on edelleen toiminnassa ja antaa uskoa uusille sekä vanhoille surijoille.

Kesä on ollut lämmin ja kiireinen, lukemassa olen käynyt täällä melkein joka päivä, mutta tuntuu että nykyään ajan puutteen vuoksi en ole kirjoitellut.

Suru kohdallani on muuttunut kaipaukseksi sekä ihaniksi muistoiksi, aika jonka hänen kanssaan sain olla on suuri onni elämässäni - onni joka otettiin kesken pois.

Kohta tulee jo kolme vuotta kun yksin jäin, kuitenkin edelleen hänen kanssaan keskustelen päivittäin, toivon että hän kuulee minua ja kulkee vierelläni.

Kaikille kirjoittajille toivon jaksamista eteenpäin,  surutyön tekemiselle pitää antaa aikaa, suru ei poistu kiirehtimällä vaan ajan kanssa se muuttaa muotoaan. Vaikka ei rakkaan poismenoa voi hyväksyä ja ymmärtää miksi niin kävi, asian kanssa vaan pitää oppia elämään ja yrittää nauttia omasta elämästään niin kauan kun on omaa elämää. Naurukin tulee taas jossain vaiheessa tunneskaaloihin takaisin,, alussa tuntuu siltä että ei koskaan enää pysty nauramaan tai nauttimaan elämästä, mutta huomaamatta elämä palaa takaisin erilaisena kuin ennen.

Olen onnellinen että te kaikki tänne kirjoittajat olette olemassa ja tukemassa toisiamme, yritetään jatkossakin huolehtia että kukaan ei jäisi surunsa kanssa yksin, vertaistuki on tarpeen, surun jokaisessa vaiheessa.

Toivon että aurinko alkaisi taas valaista jokaisen sydäntä ja antaisi voimaa jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen.

Puolikas

Kävin haudalla, mieheni täyttäisi tänään 58 v. poismenostaan 1v 4kk. Valtava ikävä iski oikein voimalla.

Isäni haudattiin viime lauantaina, hän oli iäkäs ja paljon sairauksia ja kaikki tuntui luonnolliselta jotenkin, levolliselta.  Erilaiselta kun mieheni hautajaisten jälkeen.

Välillä vaikutti  jo elämä menevän eteenpäin, nyt taas pysähtynyttä. Erakoituminen nostaa päätään, vaatii ponnistuksia tapailla ystäviä, vähän aikaa jaksan seurustella sitten tulee tarve vetäytyä. Kuitenkin olisi tarve tehdä jotain jonkun kanssa eikä aina yksin.  En kait ole päässyt eroon siittä kaipuusta millaista oli puolison kanssa tehdä kaikkea ja liikkua eri paikoissa.

Toisinaan iskee epätoivo jos nyt jään paikalleni kun vielä jaksaisin liikkua, jään sitä loppuelämäkseni.  Panikoitteko te muut tulevaisuuden kanssa?

Voimia kaikille!

Puolikas

52

Suru muuttaa muotoaan. Olen sen läpikäynyt läheisen kuoltua vuosia sitten.

Luulin etten koskaan pääse siitä yli. Surun työstäminen auttoi, että se pikkuhiljaa

vuosien saatossa muutti muotoaan. Joka päivä kuitenkin muistelen häntä.

Nämä rakkaan vaimoni syövät  tulivat puun takaa. Jokaisena aamuna ja iltana

rukoilen, että hän selviäisi. Kriittiset viikot ovat nyt käsillä ja toivoa selviämiseen?

En tiedä.

Rakastettu

Puolikas,
rutistus sinulle ❤️

Sinulla on ollut raskas päivä. minun isäni kuoli yhdeksän kuukautta ennen miestäni.
Hän oli 90v ja jo väsynyt, sairas...
Mieheni kuoli 62 vuotiaana, juuri kun olisimme saaneet eläke iässä nauttia elämästä. Se tuntui niin väärältä, mutta takaisin en häntä saa, vaikka kuinka pyytäisin.
Samanlaisia erakoitumisen pelkoa minullakin. Jotenkin tiedän, että täytyisi tehdä jotain, mutta kun ei saa itseään liikkeelle. Kaipaan myös yhdessä tekemistä ja menemistä, sitä tavallista arkea ja välillä pientä juhlaakin. Aika on auttanut, mutta ihmisen kaipuu rinnalle on nostanut päätään. Kenties, jossain vaiheessa, jollen erakoidu, hänet kohtaan.
Jonain päivänä on mieletön tsemppi asioihin ja seuraavana ei, joten tasaisempaa polkua odotellessa. Edelleen uskon, että rakkaani haluaa minulle hyvää elämää, vaikka itse ei siinä fyysisesti ole mukana. Sydämeeni muuttanut ❤️ sinne kuitenkin jättänyt tilaa... näin olen sen tuntenut ja ajatellut.

Voimahalaus kaikille 💕
Rakastettu

My one and only love

Hei 52! Minun mieheni sairasti munuaissyöpä 26 vuotta. 9 kuukautta sitten hävisimme syövälle. Elimme kuitenkin hyvää ja onnellista elämää vuosia. Viimeiset pari vuotta olivat vaikeita, mutta olimme kiitollisia ja onnellisia pienistä asioista kuten hyvistä verikokeiden tuloksista tai rauhaisasta yöunesta. Tiedän hyvin, miten raskasta sinulla ja vaimollasi on, mutta hän on elossa ja toivoa on aina. Meilläkin oli vuosien varrella useita kriittisiä hetkiä, mutta niistä selvittiin. Nyt on jäljellä suru, ikävä ja musertava kaipaus. Ole aktiivinen ja puhu lääkäreiden kanssa ja ota selvää tilanteesta. Meille ehdotettiin 2,5vuotta ennen mieheni kuolemaa saattohoitoa, mutta lähdimme mökille ja vointi parani ja saimme nauttia 2,5 vuotta toisistamme ja yhteisestä Elämästä. Se oli aivan hyvää elämää, vaikka mieheni yskikin öisin, mutta hänellä ei ollut muita kipuja. Lääkärit ihmettelivät hänen sitkeyttään, mutta päätimme, että elämme niin kauan kuin meillä on päiviä täysin siemauksin emmekä ala kuolemaan ennen aikojaan. Toivon Teille molemmille voimia ja rohkeutta elää jokainen päivä niin hyvin kuin mahdollista huolesta ja pelosta huolimatta!

52

Vielä tuosta surun työstämisestä takavuosina. Kirjallisuus  oli suureksi avuksi. Taisin muutaman teoksen lukea kahteenkin kertaan. Suorastaan ahmin kirjoittajan tekstiä. Kirjoittamalla laitoin myös itse ajatuksiani paperille kymmeniä liuskoja, jotka sitten surun muuttaessa muotoaan hävitin polttamalla. Vertaistukiryhmät koin hyväksi,  kun saman kokeneet kertoivat elämästään. Liikunta, uni, ruoka ja juoma olivat myös keskeisiä työvälineitäni. Matkustamalla kauas, ei auttanut surussa. Tuska pikemminkin lisääntyi ja tuli valtava koti-ikävä.   Minulla tämä edellisen surun työstäminen kesti viitisen vuotta. Millään en haluaisi enää kokea samaa uudestaan. Elämä lipui kuin sumussa ja sitä vain ihmetteli,  mihin ihmisillä on niin tavaton kiire. 

Vierailija

Viestin aloittaja

Näyttää siltä että meillä useimmilla on erakoitumisvaara edessä. En halua lähteä oikein mihinkään koska en voi jakaa sitä tuntemusta kenenkään kanssa, tuntuu että yksin tehty matka ei tunnu miltään. Kokemuksen jakaminen toisen kanssa olisi mukavaa. Useat ihmiset sanovat että sinun pitäisi liikkua ja matkustella enemmän, mutta kun en tahdo sitä tehdä.

Päivät vaan soljuu hiljalleen eteenpäin omalla painollaan. Kun tekee paljon töitä niin ei ehdi käpertymään yksinäiseen olotilaan, työ sekä koira on ollut minun "pelastus".

Aurinkoista, mutta koleaa aamua teille kaikille, syksy alkaa pikkuhiljaa jo näkymään luonnossa. Yritetään kuitenkin nauttia joka hetkestä, jonka täällä saamme olla.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat