Sivut

Kommentit (2822)

Puolikas

Rakastettu, kiitos rutistuksesta! Tuntemukset minulla samanlaisia.

Mietityttää onko tämä eroikoitumistunne saamattomuutta vai onko osa tätä prosessia joka vielä kesken; helposti niin haluaisi ajatella ja antaa itselleen aikaa ja selityksen siihen "kun en lähde mihinkään".

Viestin aloittaja kirjoitti yksin lähtemisestä juuri sen miltä minustakin tuntuu "En halua lähteä oikein mihinkään koska en voi jakaa sitä tuntemusta kenenkään kanssa...".

 Mietin josko työväenopiston tarjonnasta löytyisi jotain syksyksi.

Halauksia kaikille!

Puolikas

Rakastettu

Tuota saamattomuutta itseni puitteissa olen myös miettinyt.. tuntuu niin vaikealta ottaa niitä askelia kohti uutta. Kuitenkaan tähän olotilaan ja erakoitumiseen en tahdo jäädä. Nurkan takana on varmasti meille kaikille tarjolla iloa ja elämää, erilaista kuin ennen, mutta elämisen arvoista. Näin uskon.
Minä ilmoittauduin vesijumppaan ja olen miettinyt Lavista... siihen ilmoittautuminen on 15.8.
Jotenkin on yritettävä pitää huolta itsestään, kun lenkille en ole yksin pystynyt menemään... niille poluille ja reiteille, joita rakkaani kanssa yhdessä lenkkeiltiin. Sen verran koville ottaa vielä.
Toivottavasti, Puolikas, löydät jonkun mielenkiintoisen kurssin, tapaat uusia ihmisiä.
Helppoa tämä ei ole, mutta kukaan muu ei tee näitäkään askelia puolestamme.
Tuntuu vaan, että jokin jarruttaa vielä kovasti lähtemistä. Sillekin tunteelle pitää antaa aikaa, mutta myös yli on päästävä ❤️

Aurinkoisia, ei helteisiä, päiviä kaikille.

Rakastettu

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Rakastettu ja kaikki muutkin,

muistan hyvin tuon vaiheen, kun pahin suru oli selätetty ja oma tulevaisuus rupesi askarruttamaan enemmän ja enemmän. Tunsin, että en ollut vielä valmis siihen, että elämäni sisältö ja ilo tulisivat lapsista, lapsenlapsista ja erilaisista kulttuuritapahtumista tms. Tunsin vahvasti, että minulla on vielä tarve elää omaa itsellistä, aikuisen naisen elämää. Itsekeskeistä? Ehkäpä niin, mutta on hienoa huomata, miten siivet kantavat taas hyvin ja voin jälleen nauttia elämästäni.

Olen kyllä vieläkin vähän hämmentynyt siitä, että olen uudessa parisuhteessa, mutta myös kiitollinen siitä, että olen saanut toisen mahdollisuuden. Rohkaisen siksi kaikkia vähän katselemaan ympärilleen. Se on niin helppoa; ei tarvitse lähteä baareihin tai ravintoloihin etsimään seuraa, kun sitä löytää helpommin kotona istuen ja selaamalla nettiä. Olen jo aiemminkin kirjoittanut tästä, joten en enää toista itseäni, ettei mene mainonnan puolelle...

Usein ajattelen miestäni, mutta olen jo vähitellen sopeutunut siihen, että hän on lopullisesti poissa. Sopeutunut, mutta en kuitenkaan hyväksynyt. Eniten suren nykyään sitä, että hän ei saanut elää pitempään ja kokea lastenlasten kasvua kohti aikuisuutta. Ja myös se surettaa, että kahta nuorinta lastenlasta hän ei edes ehtinyt näkemään ennen kuolemaansa.

Tällaisia ajatuksia tänään. Hyvää loppuviikkoa kaikille.
Halaus ❤️
Solitaire

Rakastettu

Hei Solitaire ❤️

kiitos kirjoituksestasi. Se on jälleen niin ajatuksia tuova ja luo uskoa, että minäkin jonain päivänä pystyn tuohon.
Minulla ei ole lapsenlapsia, joten mummu en ole... ainakaan vielä 😊
Haluan elää ja nauttia, haluan todellakin ihmisen rinnalleni, vaikka en välttämättä tänne samaan taloon.... ainakaan heti. Liikaa muistoja, täällä.
Olen lukenut sinun kirjoituksia taaksepäin ja olen ihaillut, miten olet mennyt eteenpäin ja löytänyt vielä naisen elämän. Rakkaamme eivät katoa muistoista tai sydämistä, vaikka jatkamme elämäämme. Toki minäkin välillä itken ja suren, miksi mieheni ei saanut nauttia eläkepäivistä kanssani, mutta en häntä takaisin saa, joten eteenpäin on mentävä.
Nyt syksyllä aion keskittyä itseeni ja katsoa mitä nurkan takana on, muistan vinkkisi ❤️

Hyvää viikonloppua sinulle ja kaikille kanssa kulkijoille.

Rakastettu

Tarja

Hyviä , rohkaisevia ja elämänmakuisia kirjoituksia.
Ei perusteta uutta ryhmää " Erakoituneet surijat " vaan aletaan lähteä liikkeelle ..ainakin me jotka olemme suurimman surun saaneet selätettyä , olla tuntuu suurelta ihmeeltä nyt .
Ne kaikki erikoistuneet ..lähdetään availemaan syksyllä uusia ovia , uusia harrastuksia tai jatkamaan niitä jotka jäivät tauolle , suuren surun viedessä kaikki voimat.
Viime syksynä en vielä jaksanut lähteä , nyt kun rakkaani kuolemasta on vuosi ja kymmenen kuukautta ,koen jo itseni vahvemmaksi , rohkeammaksi ja ehkä uteliaaksikin . Elämällä on meille vielä annettavaa , uskon niin.
Vaikka koen itseni väliin yksinäiseksi , en ehkä olisi valmis uuteen suhteeseen . Mutta elämä on yllätyksellistä ..
Solitaire , sinä olet uskaltanut ottaa askeleen , elämää kohti , niin pitääkin 💕 .
Nyt vasta oikeastaan tajuaa senkin , kuinka suru kuluttaa paljon voimavaroja ja kuinka helppoa olisi vain erakoitua ..ajattelen kuitenkin niin ,että elämä on lahja ja iloiset asiat antavat voimaa ja lohtua ja kiinnittävät takaisin elämään.
Haetaan niltä iloisia asioita ..me jotka jaksamme niitä jo huomata ja kaivata .
Jokaiselle varmaankin tulee jossakin vaiheessa tämä tunne...mutta sitä ennen , suru on surtava , mentävä eteenpäin ,oikopolkua ei ole.
Voimia surun kipeässä vaiheessa eläville.

Muistot ja rakkaus asuu sydämessä ..voimavarana jo nyt .
Kiitos kaikille kirjoittajille , tämä palsta on tärkeä .
Halaus ❤ Tarja

Ei enää uupunut

Minä ihmettelen täällä samaa asiaa: Mikään ei tunnu oikein miltään. Kesään on mahtunut nuoremman lapsen rippijuhlat, ulkomaanmatka lasten kanssa, muita reissuja ja retkiä ja mukavien ihmisten tapaamisia jne., mutta vaikka kaikki nuo ovat olleet tosi kivoja, päällimmäiseksi tunteeksi koko kesästä jää silti merkityksettömyyden tunne. Asiat, joista ennen olen nauttinut ja jotka ovat olleet minulle hirveän tärkeitä, eivät ole tuntuneet yhtään miltään. Esimerkiksi uiminen lämpimässä järvessä auringonlaskun aikaan on aina ennen tehnyt minut huikaisevan, taivaallisen onnelliseksi, mutta nyt se tuntuu vain vedessä olemiselta. Lähinnä märältä.

Pystyn kyllä jo olemaan aidosti iloinen, ja pystyn pitkän mustan tunnelin jälkeen nyt taas haltioitumaan musiikista ja kuvataiteesta, mutta arjen onni ja merkityksellisyys on aina vain hukassa. Katselen ilta-aurinkoa järven takana juuri nyt, mutta se on vain - no, valoa, siinä kaikki.

Luulin keväällä, kun sielussani rymisi jäidenlähtö, että onnen tunteminen olisi ollut jo ihan kulman takana. Väärässä olin. Joku täällä kirjoitti, että edellisestä surusta toipuminen vei viisi vuotta. Uskon sen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tähän menee loppuelämä. Toivon kuitenkin, että olen taas väärässä. Muistaakseni onni oli aika mukava tunne.

Ei enää uupunut

Lisään vielä: En halua ruikuttaa! Minulla on moni asia ihan hyvin, ja olen tämän ensimmäisen vuoden aikana kulkenut pitkän matkan. Tämä kesä on ollut jo aivan erilainen kuin viime kesä kaikkine kauneuksineen. Haluan vain kertoa rehellisesti, että helkepäivistä huolimatta sydän on vielä osittain jäässä.

Tarja

Ei enää uupunut ...ajatuksesi ovat kuin omiani , niin tuttuja ja tosia . Minullakin on ollut paljon hyviä kohtaamisia ,hyviä hetkiä ystävien seurassa , kesäteatteria ym . Kivaa on ollut , mutta jotenkin vain .. olo on ollut niin yksinäinen , puolikas .
Naapurimökkiläiset ihmettelivät yksi päivä sitä , kun en ole niin paljoa uimassa .kuin ennen ., ei tunnu kivalta enään ..sekään.
Olen tiedostanut noita asioita itsessäni ja yrittänyt kääntää ajatusmaailmaa , välillä onnistuu .
Mutta ei anneta periksi ..Elämä jatkuu ,erilaisena ,mutta elämisen arvoisena .
Luulen että nämäkin tunteet liittyvät tuohon suruprosessiin .
Löydetään ilonaiheita ..jatketaan uimista !
Hyviä hetkiä sinulle ja muillekin .
❤ Tarja

52

Liike on lääke. Hyvä, että valonpilkahduksia on itse kullakin. 

Kirjoitin aiemmin, että surusta toipuminen vei minulta viisi vuotta.

Suru alkoi tämän jälkeen muuttaa muotoaan, lieveni. Varmasti siihen

auttoi uusi asunto, ellikkä ilmapiirin vaihdos. Viisi vuotta on jälkeenpäin

ajatellen paljon ihmiselämän mittakaavassa. Voimia kaikille läheisensä

menettäneille. Tulee niitä vielä parempia päiviä.  Uskotaan näin.

Vierailija

Nyt olen saattanut isäni kuolemaan, sain olla hänen kuolinhetkellään läsnä. Saattohoito kesti noin puolitoista kuukautta, yhtenä iltana vain tuli tunne, että minun pitää vielä mennä illalla käymään ja silloin hän puolen tunnin kuluttua kuoli silmieni edessä. MIeheni kuoli äkillisesti ja yksin, kaiken tietojeni mukaan niin nopeasti ettei itsekään tiennyt mitä tapahtuu. Isäni tuntui odottavan että joku rakas on läsnä  ja antoi sitten periksi kuolemalle. Itsellä on niin tyhjä ja turta olo, sen tuen mitä olisin tarvinnut olisin saanut mieheltäni, mutta häntä ei ole enää olemassa, Mieheni kuolemasta on nyt vuosi ja  2 kuukautta, nyt tämä  pudotti minut taas siihen kuoppaan josta olin kuvitellut jo päässeeni kiipeämään edes puoliväliin. Toki isäni  kerkesi elämään pitkän onnellisen elämän, siitä olen onnellinen ja miehenikin elämä oli  onnellinen vaikka lyhyempi. Nyt vain itse kyseenalaistaa omaa elämäntarkoitustaan, saattelen ihmisiä "hyvään kuolemaan", entäs sitten..

Ei enää uupunut

Otan osaa uuteen suruusi. Elämässä ei selvästikään ole mitään asteikkoa, jossa tietyn kärsimysmäärän jälkeen ei enää tulisi lisää surua ja kärsimystä. Hienoa kuitenkin, että sait olla isäsi luona kun hän kuoli, ja ettei hänen tarvinnut kuolla yksin. Jännä juttu tuo, kun kerroit, että tuli tunne, että pitää lähteä käymään. Hyvä, että kuuntelit sitä tunnetta! Voimia surun tielle ja käytännön asioiden hoitamiseen!

My one and only love

Vierailijalle, Lämmin osanottoni! Tiedän hyvin tunteesi.Muistan kun isäni kuoli ja menin yöllä kotiin ja pääsin rakkaan puolisoni syliin..........sain lohtua ja turvaa.Nyt elämämme miehet ovat jossain siellä kaukana ja meillä on vain muistot ja eletyt päivät.

Toivon sinulle voimia tässäkin uudessa elämäntilanteessa! Sydänlämpöisin terveisin1

Mk

tässä on mielenterveys huonosti, en pysty kuin pakolla,tekemään jotakin, enkä käy missään, miettii, mitä on tehnyt, että näin piti tapahtua, ei vain jaksa

Vierailija

- Mk,
Tovottavasti olosi on helpottanut sitten aamuisen viestisi. Nuo aamuyön ja varhaisen aamun tunnit tuntuvat usein pahimmilta varsinkin silloin, jos takana on valvottu yö.
Mielenrauha on varmasti ollut meillä kaikilla välillä koetuksella, mutta yritä luottaa siihen, että vähitellen, päivä kerrallaan olosi tulee helpottumaan ja jossain vaiheessa huomaat, että pahin on takanapäin.
Anna itsellesi aikaa ja ole itsellesi armollinen. Hakeudu ihmisten ilmoille sitten, kun aika on kypsä. Yritä pitää huolta itsestäsi - käy ulkona kävelemässä, yritä lukea jotain mieluista, katso TV:tä, syö kunnolla ja lepää paljon. Jos apua on tarjolla, ota se vastaan. Ei ole häpeä olla heikko. Voisiko joku ystävä tai sukulainen tukea sinua?

Halaus
Solitaire

52

Vierailija kirjoitti:
- Mk,
...
Mielenrauha on varmasti ollut meillä kaikilla välillä koetuksella, mutta yritä luottaa siihen, että vähitellen, päivä kerrallaan olosi tulee helpottumaan ja jossain vaiheessa huomaat, että pahin on takanapäin.
Anna itsellesi aikaa ja ole itsellesi armollinen. Hakeudu ihmisten ilmoille sitten, kun aika on kypsä. Yritä pitää huolta itsestäsi - käy ulkona kävelemässä, yritä lukea jotain mieluista, katso TV:tä, syö kunnolla ja lepää paljon. Jos apua on tarjolla, ota se vastaan. Ei ole häpeä olla heikko. Voisiko joku ystävä tai sukulainen tukea sinua?

Halaus
Solitaire

Hyvä Mk

Minullakin on juuri nyt noita tunteita. Kiitos, että kirjoitat ylös miten tästä alhosta selvitään. Aika on yksi merkittävä tekijä. Yritän nyt syödä vaikka ruoka ei maistu, lähden ulos vaikka en jaksaisi.  Yritän olla surussani vahva, vaikka olen tosi heikko. Liian lähekkäin on tuo viiden vuoden suru ja nyt nämä vaimoni syöpäsairaudet.  Pitkällä suruajalla saattaa olla yhteys hänen sairastumiseensa.

Vierailija

Viestin aloittaja

Kuten Solitaire kirjoitti, aika on armollinen, vaikka alussa en sitä itsekkään uskonut suuressa surussani, olin jopa hetken aikaa vihainen siitä että joku niin kertoi, ei vaan jaksanut ymmärtää asiaa. Nyt kohta kolme vuotta yksin ollessani ymmärrän että niinhän asia on. Jostain vain niitä voimia sitten tuli että pääsi eteenpäin. Helppoa tietä en ole kulkenut vaan ihan "pohjamutia" myöten olen ryöminyt, mutta tällä hetkellä olen itseni kanssa aika tasapainossa.

Ulkona luonnossa liikkuminen on antanut voimaa sekä tämä karvainen kaverini - uskollinen ystäväni, joka on aina vierelläni, se on ollut minun pelastus ja ilon tuoja. Myöskin tämä keskustelupalsta on ollut voimaannuttava, täältä on saanut aina tukea kun on tuntunut vaikealta.

Elämä ei ole ollut meille kaikkein helpointa, suuri suru on ollut vieraanamme, en tiedä uskonko edes itsekkään sanontaan, että kaikella on tarkoitus, sitä ole pohtinut usein mikä tarkoitus sillä oli että rakkaani otettiin kesken kaiken pois, mutta asialle ei voi mitään.

Aurinkoinen aamu on tulossa, valo ja lämpö toivottavasti auttavat meitä kaikkia eteenpäin, antaa uskoa tulevaan, kaikesta voi päästä eteenpäin ja elämä jatkuu- erilaisena, mutta silti sillä on meille kaikille jotain tarjottavaa.

Voimahalaus teille ystävät, pidetään toisistamme huolta ja kiitos että olette täällä.

My one and only love

MK,

Aivan tuttuja tunteita kuin sinullakin on. Vielä nytkin kun mieheni kuolemasta on 9,5 kk välillä noita epätoivoisia tunteita on minullakin. Kirjoita tänne!  Tämä palsta on ollut minulle pelastusrengas. Kun jaksat keksi jotakin tekemistä.Minä olen tehnyt kaikenlaisia töitä mökillä aivan uuvuksiin asti ja nyt olen nukkunut ilman lääkettä neljä yötä jopa kuusi tuntia.Olen myös kutonut villasukkia ainakin 30 kpl puolen vuoden aikana. Ymmärrän hyvin, ettei aluksi jaksa tehdä mitään, kuuntele musiikkia ja anna kyynelten tulla.

Tunteesi ovat täysin normaaleja. Kun löysin tämän palstan, minua helpotti,kun sain lukea täältä,että epätoivoiset tunteeni ovat täysin normaaleja rakkaani kuoleman jälkeen. Välillä vieläkin tuntuu, että tämä on pahaa unta. Yksinäisyys tässä surussa on vaikeaa. Mieli on apea,kun poikani lähti  ja syksy on tulossa.Ensin ajattelin, että lähden lomalle Italiaan, mutta en halua lähteä yksin. Saattaisin ikävöidä vielä enemmän. Nyt olen kuitenkin  jaksanut jo lukea pari kirjaakin, aikaisemmin en kyennyt  keskittymään lukemaan mitään.

MK sinua ymmärretään tällä palstalla ja toivotaan sinulta kuulumisia. Olet ajatuksissani!

Ei enää uupunut

Mk, et ole tehnyt mitään ”ansaitaksesi” puolison kuoleman. Jos niin voisi tehdä, monet rasittavat työkaverit yms. olisivat kadonneet savuna ilmaan jo aikapäiviä sitten.
Jokaisen elämä on sen mittainen kuin on, kokonainen ja valmis pituudestaan tai lyhyydestään riippumatta.
Mieli yrittää löytää surun kaameudesta jotain logiikkaa, mutta koska mitään logiikkaa ei ole, mieli yrittää keksiä itse siihen jotain järjestystä ja ajautuu siinä harhaan.
Sinä. Et. Ole. Tehnyt. Mitään, vaikka näin pitikin tapahtua.

Voimia raskaisiin hetkiin!

Vierailija

Kiitos sinulle ei enää uupunut sanoistasi ne merkitsivät paljon. Toki tämä on keskustelupalsta jossa kaikki saavat sanoa mitä tuntevat kun tuntevat mutta en voi sille mitään että kun oman viestini jälkeen heti tuli viesti joka vesitti kaikki omat tunteeni ja kokemukseni, olin taas samassa tilanteessa kuin täällä reaalimaassa, ketään ei kiinnosta. Toki yritän tukea muita sen mitä voin, mutta joskus tarviaisi tukea itsekin.

Mk

raastaa ajatus, oli aavistus, ei saanut ajatusta aiemmin tehtyä, lähteä lääkärin apua hakemaan aiemmin, tilanne olisi voinut olla toinen, en saa yöllä nukuttua lääkkeilläkään, lopulta nukun päivällä, herään painajaisiin, joskus näen unta, miksi olen tässä

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat