Sivut

Kommentit (2822)

Vierailija

Viestin aloittaja

Sinulle vierailija (2833)joka kirjoitit että seuraava viesti vesitti kaikki omat tunteesi, ehkä emme aina osaa "pukea" sanojamme sillä tavalla että toinen ymmärtäisi mitä tarkoitamme, tarkoitamme kuitenkin ihan hyvää.  Meidän hyvä tarkoitus on tukea toinen toistamme surussa, ei vähätellä kenenkään tunteita ja tuntemuksia. Kaikilla meillä surutyön tekeminen on erilaista ja uskon että monella on kuitenkin ihan samanlaiset tuntemukset, tunnemyrsky laidasta laitaan ja mieli ihan allon pohjassa - upoksissa. Aina kuitenkin jaksamme lukea ja kirjoittaa kun huomamme että joku on todella avun tarpeessa, emme hyvlkää ketään emmekä väheksy.

Toivon että jokainen saa vertaistukea täällä, ja täällä olen "tavannut" (monta ihan livenä) ihania ihmisiä, ymmärtäväisiä ja toinen toisiaan tukevia ihmisiä. Kiitos teille kaikille.

Mk

tämä ahdistus repii, en pääse ajatuksesta, olisin lähtenyt aiemmin, niin hoidot olisivat voineet vielä auttaa, tilanteessa oli toivoa parantumisesta, kääntyi sitten kuitenkin huonompaan, tämän itsesyytöksen kanssa on mahdoton olla

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei enää uupunut

Mk: Syyllisyydentunne on joskus väärässä. Esimerkiksi suuresta katastrofista hengissä selvinneitä voi vaivata hirveä syyllisyydentunne, kun he eivät kuolleet, vaikka niin monien muiden piti kuolla. Ja toimii se pienemmässäkin mittakaavassa: Moni esim. lapsensa menettänyt kärsii syyllisyydestä, vaikka ei olisikaan voinut estää lapsensa kuolemaa mitenkään. Näissä tilanteissa ulkopuolisin silmin katsottuna syyllisyydentunne on ihan väärässä ja turha, mutta koska syyllisyys on tunne, sille on vaikeaa puhua järkeä. Tunteet eivät ole järjen käskettävissä.
Sinun pohdintasi kuulostaa samanlaiselta, vaikka en tiedäkään, mitä tarkalleen ottaen tapahtui.
En tiedä sitäkään, mikä juuri sinua parhaiten auttaa syyllisyydentunteen nitistämisessä, mutta voi olla, että sinua voisi helpottaa juttelu jonkun terapeutin kanssa. Hän voisi katsoa koko kauheutta ulkopuolisin silmin, ja kertoa, miltä se toisesta näkökulmasta näyttää. Hän voisi myös auttaa sinua pääsemään syyllisyyden tuskasta ulos.
Jälkiviisaus on usein turhaa, mutta kun mieli väkisin vatkaa näitä ”olisiko pitänyt” -ajatuksia, joku ihan ulkopuolinen voi ehkä parhaiten pystyä näyttämään sinulle koko tilanteen toisesta näkökulmasta, jota et vain yksin huomaa. Mitä jos ottaisit rohkeasti yhteyttä vaikka mielenterveystoimistoon tai vaikka ihan terveydenhoitajaan, joka voisi lähettää sinut eteenpäin? Tai jos olet vielä työelämässä, työterveyshuoltoon saattaa kuulua työpsykologin palvelut.
Ja kirjoita ihmeessä tänne. Täältä ei löydä ammattiapua, mutta kanssakukijoita kyllä löytää. Yritetään tukea toisiamme parhaan kykymme mukaan.

Vierailija

Rakastettu kirjoitti:
Hei Solitaire ❤️

kiitos kirjoituksestasi. Se on jälleen niin ajatuksia tuova ja luo uskoa, että minäkin jonain päivänä pystyn tuohon.
Minulla ei ole lapsenlapsia, joten mummu en ole... ainakaan vielä 😊
Haluan elää ja nauttia, haluan todellakin ihmisen rinnalleni, vaikka en välttämättä tänne samaan taloon.... ainakaan heti. Liikaa muistoja, täällä.
Olen lukenut sinun kirjoituksia taaksepäin ja olen ihaillut, miten olet mennyt eteenpäin ja löytänyt vielä naisen elämän. Rakkaamme eivät katoa muistoista tai sydämistä, vaikka jatkamme elämäämme. Toki minäkin välillä itken ja suren, miksi mieheni ei saanut nauttia eläkepäivistä kanssani, mutta en häntä takaisin saa, joten eteenpäin on mentävä.
Nyt syksyllä aion keskittyä itseeni ja katsoa mitä nurkan takana on, muistan vinkkisi ❤️

Hyvää viikonloppua sinulle ja kaikille kanssa kulkijoille.

Rakastettu

Huomenta,niin samoilla ajatuksilla ja mietteillä Solitairen kanssa,sama aika meillä rakkaan menettämisestä ja  samoja  asioita ja tuskia ja vaikeuksia käyty läpi näinä reiluna 2 vuotena.Ja yhtäaikaa aloimme miettiä tahoillamme  elämää eteenpäin siinäkin kohtaa samoin ajatellen,ja myös minä olen tässä tutustunut alkuvuodesta oikeen symppikseen mieheen.Syvällä sydämessäni on aina rakkaani,jonka menetin yli 30v.yhteisen elämän jälkeen.

Halaus ja  voimia jpkaiselle.

Wilma

Vierailija

Piti kylläkin äsköiseen liittää Solitairen kirjoitus,mutta vahingossa liitin tuon,mutta hyvinpä sopii sekin aiheeseen....

Wilma

Mk

ei siitä pääse mihinkään, tietyistä merkeistä olisi pitänyt lähteä liikkeelle, aavistus oli, muutama viikko olisi voinut riittää, olen lasten kanssa tästä puhunut, mutta ei se minun tilannetta muuta, lääkeitä on tarjottu, mutta en koe sen olevan ratkaisu

Vierailija

Viestin aloittaja

Hienoa Wilma että olet päässyt eteenpäin, tässä yksi päivä mietinkin että mitähän sinulle kuuluu. Onnea paljon tulevaan.

Puolikas

Tosiaan on hienoa ja helpottavaa lukea teidän kirjoituksia joissa olette päässeet eteenpäin - ja suurinpiirtein samoihin aikoihin. Se tosiaankin antaa toivoa tähän kaikkeen ja että tuntemukset muuttuu eikä synkkyyteen jääkkään.  Kokoajan täällä on tuonut lohtua samantyyppiset toisten tuntemukset raskaimpina aikoina - joten miksei ne siis tulisi hyvissäkin asioissa!  Itsellekkin sysäyksittäin tulee toivon ja innostuksen tuntemuksia; jospa jäisivät pidemmäksi aikaa vähitellen.

Isäni kuolema tässä kesällä toi takaisin synkempiä tunnelmia mutta jotenkin olen kuitenkin alkanut luottaa valopilkkujenkin löytymiseen.

Voimia kaikille

Puolikas

Vierailija

Wilma - Tosi kiva kuulla sinusta 🙂. Ja ihanaa, että sinäkin voit hyvin!

Puolikas - Joskus tosiaan mietin, että toivottavasti nämä positiiviset viestit eivät tunnu raskailta heistä, joiden oma elämä tuntuu tällä hetkellä toivottomalta 😢. Tarkoitus on ainakin minulla hyvä eli kertoa, että jossain vaiheessa pahin tuska ja tulevaisuudenpelko kyllä helpottavat.

Sureminen oli ainakin minun kohdallani niin syvää ja kaiken kattavaa, että usko parempaan tulevaisuuteen tuntui silloin lähes mahdottomalta. Elämä voi kuitenkin yllättää hyvällä tavalla, jos vain pystyy olemaan avoin uusille ajatuksille. Asiat voivat muuttua paremmiksi, mutta ehkä vasta siinä vaiheessa, kun aika on kypsä menneisyydestä irtautumiselle.
Joku kirjoitti 5 vuoden suruajasta. Itse en kyllä usko, että mitään normiaikaa on olemassa. Yksi selviää pahimman yli vuodessa, toinen ehkä vasta kymmenessä. Uskon kuitenkin, että jossain vaiheessa meidän kaikkien syvin suru muuttuu kaipaukseksi ja vähitellen elämänhalu palaa meille jokaiselle.

Toivon koko sydämestäni, että te jotka nyt olette surun alkutaipaleella, jaksatte uskoa ja luottaa siihen, että ennemmin tai myöhemmin olo kyllä helpottaa ja elämästä tulee taas elämisen arvoista.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille,
halauksin Solitaire

Rakastettu

Hei kaikille,

olen lukenut palstaa kyllä päivittäin.
Tunteet ja syvä myötätunto kaikkia polkunsa alussa olevia ja vaikeita asioita miettiviä kohtaan on ollut kokoajan läsnä. Vaikka itse olen kohdannut monia vastoinkäymisiä mieheni kuoleman (1v 6kk) jälkeen, niin mistä löytää ne sanat ja lohdutuksen, jonka tänne osaisi kirjoittaa.
Jokaisella meillä on omanlaisensa polku eikä niitä voi verrata. Tämänkin kirjoituksen tarkoitus on luoda uskoa ja toivon sekä ilonpisaroita jokaiselle teistä.
Olen saanut paljon tältä palstalta ja edelleen saan, ihana lukea kun joku on päässyt mukavasti eteenpäin tai edes yhden rappusen sieltä pohjalta.
Paljon mietteitä on päässäni nytkin, kun istun tässä nojatuolissani. Ajatukset (toiveet) edessä olevasta elämästäni ovat kuitenkin jo paljon valoisammat kuin esim vuosi sitten. Se antaa toivoa, että minä selviän, haluan selvitä.

Voimahalaus kaikille surusilmille ❤️

Rakastettu

Vierailija

Viestin aloittaja

Moni meistä istuu yksin ja miettii tulevaa - onko siellä mitään tarjottavaa vielä.  Uskon että on, mutta omalle kohdalle en usko että ketään ihmistä tapaisin, jonka kanssa haluaisin loppuelämän jakaa. Paljon muuta hyvää varmaan on vielä edessä, jo se että suuresta surusta on päässyt eteenpäin on hyvä asia josta kannattaa olla onnellinen.

Pieniä askelia, pieniä tapahtumia, niistä meidän useimman elämä alkaa koostua ja eheytymään toisenlaiseksi.

Yhä edelleen minä juttelen rakkaalleni päivittäin vaikka tulee kohta se 3 vuotta, vahvasti hän on vielä elämässäni ja vierelläni päivittäin - onneksi on paljon hyviä ja onnellisia muistoja, niistä ammenna voimaa joka päivälle.

Vaikka kohta on syksy ja illat pimenee, uskon että saamme valoa elämäämme joka päivä.

Voimahalaus teille kaikille.

Vierailija

Syyllisyydentunteet ovat tuttuja täälläkin, vaikka järjellä ajatellen mitään ei olisi ollut tehtävissä. Vaikka karulta kuulostaa, on jokainen vastuussa itsestään ja jos ihminen ei kerro kunnolla omasta voinnistaan emme me kaikkein läheisimmätkään mitenkään pysty tietämään kaikkea ja tekemään päätöksiä toisen puolesta. Itse olen kokenut syyllisyyden tunteet yhdeksi vaikeimmiksi tunteista mitä käsitellä ja puhuakaan kenenkään kanssa, mutta aika on auttanut tässäkin. Ei niistä varmaan pääse kokonaan, mutta ne eivät pikku hiljaa ole se vallitseva tunne. Minusta on hyvä että täällä puhutaan myös eteenpäin päässeiden kokemuksista ja tunteista, niitä voi olla vaikea lukea välillä, mutta toisaalta ne luovat toivoa kun itse olet pohjalla etkä näe mitään pois päästä

Vierailija

Jatko edelliseen, viesti karkasi. Siis kun olet siellä aivan pohjalla etkä näe sieltä itseksesi mitään pois pääsyä. Täältä kun luet, että toisetkin ovat kokeneet saman ja päässeet sieltä eteenpäin. Kiitos siitä teille kirjoittajille.

Vierailija

Meillä kaikilla on näköjään omat vaikeat paikkamme. Itselleni se on mieheni löytäminen äkillisesti kuolleena. Siihen oli juuri kerennyt ambulanssi kun tulin paikalle ja jouduin seuraamaan täyttä elvytystä tunnin ajan ennen kuin mieheni julistettiin kuolleeksi. Mutta se ensi silmäys miehestäni lattialla elottomana elvytettävänä paloi mieleeni niin vahvasti, se kontrasti 15 minuuttia aiemmin täyttä elämää olevasta ihmisestä elottomaan ruumiiseen oli niin suuri ettei sitä mieli pystynyt mitenkään käsittelemään. Se kuva nousee yhä mieleen ajoittain, ja sitä on yhä vaikea ymmärtää, miten toinen rakas ihminen voi kadota noin yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta.

Mk

näitten kirjoitusten pitäisi ajatuksia helpottaa, mutta itsellä se taas on järjettömintä tässä, näki tiettyjä asioita, ja aavisti, mutta jotenkin ei saanut teoksi, lähteä tutkimuksiin aiemmin, se on kestämätöntä

Vierailija

Viestin aloittaja

Tietyille asioille ei vaan voi mitään, kuolema on yksi sellainen asia. Itselläni oli pitkään syytösksiä siitä että miksi en heti voinut mennä etsimään puolisoani, joka äkillisesti sai sairauskohtauksen ja siihen sitten kuoli. Kaikkea ei voi ennakoida tai aavistaa. Jälkeenpäin kun tapasin ambulanssihenkilökuntaa niin keskustelin pitkään heidän kanssa ja he sanoivat että et olisi voinut mitään asialle, eivät hekään mahtaneet kuoleman edessä mitään, kaikkensa tekivät, joten itsesyytökset ovat aivan turhaa, myös lääkäri sairaalassa sanoi samaa.

Surussa kaikki tuntemukset vaan nousevat voimakkaana esille ja se on raskasta aikaa. Ajan kuluessa kaikki asiat saavat kuitenkin erilaisia näkökohtia ja oppii asioita käsittelemään.

Voimia teille kaikille surutyön tekemiseen, valoa on kuitenkin elämään tulossa ajan kanssa.

Hyvää viikonloppua teille kaikille.

Vierailija

tässä tilanteessani olisi ollut aikaa, kun olisi lähtenyt liikkeelle aiemmin, kuukausia oli aikaa, ei vain saanut tehtyä, vaikka jotain aavistin, silloin olisi voinut olla toinen tilanne. Ymmärrän ajatuksesi, jaksamista kaikille

Vierailija

Sinäkö yksin olit vastuussa toisesta ihmisestä, entä hän itse, eikö hän itse tiennyt omaa vointiaan ja voinut tehdä päätöksiä. Itsen syyllistäminen on täysin turhaa vaikka siihen sortuu helpolla, varsinkin kun tilanne on mitä on. Aika varmaan auttaa sinuakin näkemään asiat toisin, vaikeaa se tosin on.

Mk

kyllä vastuuta on tietysti itsellä, mutta olin jo aiemmin joutunut huolehtimaan hänestä, joten sitä itseään tässä syyttää, ei siitä pääse mihinkään, se on repivää, ymmärrän kirjoittajaa kyllä

Vierailija

Minun mies valitti ihan tavallista pikku vaivaa ,joka hällä oli ollut ennenkin. Kysyi ,pitäiskö mennä lääkäriin. Sanoin ,että ei kannata minusta. Vaiva vaan jatkui ja jatkui ja sitten kun mies monen kuukauden päästä meni lääkäriin niin se oli syöpä. Minua vaivasi pitkään se että oliko se minun vika kun ei hän mennyt sinne lääkäriin aikaisemmin ,että olis pitänyt sanoa että mene vaan. Nyt on jo yli vuosi siitä kun mies kuoli ,ja nyt minusta tuntuu että olihan se virhe mutta mistä minä sen olisin voinut tietää. En minä sitä tahallaan tehnyt. Pakko antaa anteeksi itselle ,kun ei sen kauhea syyllisyyden kanssa voi elääkkään. Oli se typerästi sanottu kyllä mutta en minä voinu tietää että se syöpä on ,luulin vaan että ihan tavallinen pikku vaiva.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat