Sivut

Kommentit (2947)

Mk

se repii, ei sitä voi itselle mitenkään selittää, en tiedä, miten tämän kanssa olen, ei sitä hyväksy. Enkä tiedä tosiaan, miten tästä eteenpäin, tätä nyt täällä,, täällä on samassa tilanteessa olevia, vaikka kaikilla tilanne kuitenkin erilainen, kun voisikin puhua jonkun samassa olevan kanssa, kuten täällä olevat.

Vierailija

MK
Haluaisiko miehesi,että syytät itseäsi? Ei varmaan.Toivoo, että jatkat elämääsi kunnes joskus taas kohtaatte.Tuo itsesyyttely ei auta mitään eikä ketään.Sinun tulisi hoitaa nyt itseäsi!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Viestin aloittaja

Itsesyyttely ei tuo ketään takaisin, sitä samaa minäkin tein kauan aikaa kun puolisoni kuoli, nyt ymmärrän että jos on aika lähteä sille ei voi mitään, kukaan ei voi silloin pelastaa tulevalta.

Itsesyyttely"nakertaa" mieltä ja olin aika huonossa tilassa silloin alkukuukasina, vaikka lääkärikin sanoi minulle että en olisi voinut tehdä mitään, eivät hekään voineet auttaa.

Sinulle Mk sanon että puolisosi aika oli lähteä, et voinut asialle mitään - se vaan on niin kummallista tämä elämä, kaikkea ei voi hallita, se vaan kulkee omalla painollaan.

Toivon että pääsisit irti itsesyyttelystä, tarvittaessa hae keskusteluapua, siinä vaiheessa kun siitä pääset irti alkaa surutyön erilainen käsittely ja sekin vie oman aikansa ennenkuin helpottaa ja oppii näkemään erilaisen elämän edessään.

Vierailija

Olen samaa mieltä siitä että itsesyyttely ei auta ketään, vaikeaa siitä toki on päästä irti, mutta niin on vain tehtävä. Virheitä teemme kaikki ja se on vain hyväksyttävä. Se mistä täällä mielestäni ei ehkä ole puhuttu on se miten kuolevan kipuja ja ahdistusta on hoidettu. Siinä koin itse tarvetta enempään, kuolema olisi voinut olla tavallaan helpompi, uskoisin että lääkkeillä olisi voitu auttaa enemmän. Oli itsellekin ahdistavaa nähdä toisen tukala olo ja sen aiheuttama ahdistus ja se miten hoitohenkilökunta oli kummallisen avuton kaiken edessä. Vaikka ihminen oli saattohoidossa, ei uskallettu antaa lääkkeitä, edes nitrosuihketta tai kipulääkettä. Ei voi sanoa että olisi ollut kivuton ja rauhallinen kuolema..

Mk

se on helppo sanoa, tilanne oli kuitenkin se, että minä en siitä noin pääse, kuitenkin olisi pitänyt lähteä aiemmin lääkäriin,
sen kanssa ei ole helppo olla, ymmärrän nuo ajatukset kyllä

Vierailija

Anteeksi jos sitten kysyn suoraan, mitä haet täältä mitä et ole saanut. Puolisosi on kuollut ja itse koet että sinun olisi pitänut tehdä jotain. Kaiken tuen täältä kuitenkin kiellät jotenkin. Miten voimme sinua auttaa? Monet meistä on kokenut samoja tunteita, mutta parempaa ja tavallaan oikeampaa tukea saat virallisilta ihmisiltä.

Rakastettu

Hei kaikille,
olen lukenut kirjoituksia ja omasta puolestani voin kertoa, että monet asiat rakkaani sairauden ja poismenon ajoista ovat mietityttäneet. Kävin myös psykologilla neljä kuukautta mieheni kuoleman jälkeen purkamassa asiaa.
Sen jälkeen olen pikkuhiljaa tullut itsekin siihen tulokseen, että ajatukseni ja mietteeni, mitä olisi voinut, pitänyt?, tehdä toisin, olivat minun omaa pahaa oloa.
Me emme olisi voineet asialle mitään. Millä olisimme voineet tietää missä vaiheessa olisi "pitänyt" lähteä uudestaan hoitoon, kun kontrollissa oli käyty ja kuitenkin tilanteen huononeminen tuli "yllätyksenä", nopeasti...
En siis voi loppuelämääni miettiä, enkä syyttää itseäni enkä miestäni.
Ammattiapu avasi silmäni, aloin purkaa asioita. Itse se piti tehdä.
Meillä kaikilla on raskaita kokemuksia, erilaisia, mutta kuitenkin vieläkin haen täältä vertaistukea ja saan sitä. Mieheni kuoli 1 vuosi 7 kuukautta sitten. Elämä on helpottanut ja uskon jo tulevaisuuteen, että siellä vielä jotain hyvää on minullekin.
Sitä luottamusta ja eteenpäin menoa toivon meille kaikille.

Voimahalaus kaikille ❤️

Rakastettu

Mk

kaikki ovat olleet erilaisissa tilanteissa, ymmärrän, että näitten kertojat ovat saaneet käsiteltyä tilanteen, se on lohdullista, kohdallani se on päällä, olen siinä, ei hän siitä olostaan ihan suoraan kertonut, mutta sen kuitenkin jotenkin aavistin, mutta en sittenkään lähtenyt, sen käsittely on tuskaista.
Käsitän, että kaikki tarkoittavat hyvää

Rakastettu

Hei Mk,

tiedän, että asioitten käsittely on tuskaista, saman kokeneena. Toivon sinulle, kuten kaikille muillekin, paljon voimia ja toivottavasti jonain päivänä pääset askeleen eteenpäin, joko itseksesi, meidän palstalla kirjoittavien avulla tai ammattiavun turvin.
Muista olla armollinen itseäsi ja aikaa kohtaan.

Rakastettu

Mk

kuitenkin ajatukseni ovat siinä, että aiemmin tilanteessa olisi ollut eri mahdollisuudet, kun myöhemmin, sitä nyt yritän käsitellä, en tässä pysty muuta sanomaan, mitenkä se musertaa.
En nyt näe missään mitään hyvää, olen täysin lyöty

Anja b

Nyt sinun on paras ottaa yhteyttä vaikka terveyskeskuksen omalääkäri on ym.Ei taida enää meidän apu auttaa.
Mieheni kunto heikkeni niin pikkuhiljaa että en minä tai lapsemme tajunneet tilannetta ja hän itsekään ei mitään puhunut.Kävihän hän terkkarissa jossa diagnoosi vaarattomaksi maksakyhmyt ja pieni veritulppa jalassa.No ehkäpä sitä uskoo lääkäriä vaikka diagnoosi väärä.
Ja sitten vähän ajan päästä kaikkialle levinnyt syöpä ja aikaa oli viikko viimeiseen hengen vetoon.Alussa jossittelu mutta kun aikaa kuluu niin eihän se auta.On vaan jatkettava elämää.Aina joku syy löytyy.Päivä vain ja hetki kerrallansa.Kuuntele se biisi.

Vierailija

Mk, minkä ikäinen miehesi oli kuollessaan ja mihin hän kuoli?
Jos miehesi oli hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, niin ehkäpä vastuu hoitoon hakeutumisesta oli kuitenkin loppuviimeksi hänellä itsellään? Tuskin hän haluaisi, että sinä otat syyn tapahtuneesta...
Tuuli

Tuhkimo

Mäkin syytän itseäni.mies ei koskaan suostunu menee lääkäriin.löysin hänet sängystä elottomana.Hänellä oli monenlaisia oireita salakavalia etten tunnistanu vakavaksi sairaukseksi.

Vierailija

Hei kaikki te surun uuvuttamat.

Joskus luen tekstejänne, en juurikaan ole kommentoinut.

Olen elämäni varrella menettänyt tasaiseen tahtini lähiomaisiani, mielestäni he ovat menneet taivaisiin liian aikaisin.

Viimeisemmäksi  jouduin luopumaan miehestäni lähes 50- vuoden avioliiton jälkeen.

Hän menehtyi eturauhassyöpään, sairastettuaan sitä 13 vuotta.

Onnekseni osasin jo etukäteen tehdä surutyötä, tietäen mitä on edessä.

Olin hänen omaishoitaja ja saattohoitaja. Hän sai nukkua kotonaan ikuiseen uneen. Kaunista.

Tukenani oli hänen viimeisinä kuukausina sairaanhoitajat jotka kävivät apuna kotonani.

Itselleni jäi vain mieheni ruokkiminen ja lääkkeiden antaminen.

Tahdon vain sanoa teille surun uuvuttamat, elämä kantaa. Surulle pitää tietenkin antaa aikansa.

Sen pituus vaihtelee.

Kehotan teitä naiset, etsikää uutta kumppania elämäänne!-Se ei ole väärin.

Itse löysin sellaisen sattumoisin...Kirjoittamalla.

nimim.70v. nainen

Mk

kyse on vaimostani, hänellä oli muita vaivoja, jotka tiedossa, ei pahoja, mutta en osannut lähteä lääkäriin aiemmin, kun tila sitten oli muuttunut, vaikka siitä aavistinkin, sen kanssa on mahdoton olla, kun silloin olisi ollut enemmän mahdollisuuksia,
ei tässä vain pitäisi olla, pyrin tätä käsittelemään, tietäisi vain miten

Vierailija

MK

Toki suru musertaa mutta elämä jatkuu...

Tärkeintä on hoitaa jokapäiväiset rutiiniasiat. Säännöllisesti. Sängynpohjalle ei saa jäädä makoilemaan pitkiksi ajoiksi.

Ulkoileminen ja lenkkeily tekee hyvää. Aterioista pitää huolehtia.

"Kun sielu kärsii, rasita ruumista"  "Kun ruumis kärsii, rasita sielua"

Jos sinulla olisi tuttavia tai ystäviä, joille voisin purkaa sielusi murhetta. Useamman kerran.

Kirjoittaminen auttaa myöskin. Surusta ja tuskasta.

Tuska alkaa hiljalleen hellittämään ja valoa alkaa näkyä tunnelin päästä.

Älä jää yksin murehtimaa, etsiydy ihmisten pariin voimiesi mukaan.

Näin yritän sinuun luoda elämisen uskoa...70v. nainen, monessa liemessä keitetty ja  liian paljon omaisia hautaan saattanut.

Kuutamo

Niin se on, että kun läheinen kuolee, niin jäljelle jäänyt usein syyttelee itseään. Taidamme olla itsesyyttelyyn taipuvainen kansa.
Vaimoni sairastui syöpään kymmenisen vuotta sitten ja seitsemän vuoden jälkeen hoidettu syöpä tuli takaisin ja siitä 2,5 vuoden jälkeen hän menehtyi. Syyttelin itseäni hieman kokoajan, vaikka järjellä ajateltua tehtiin kaikki voitava.
Vaimoni menehtymisen jälkeen itsesyyttelyssä oli paha vaihe. Vaikka oli mielessään ajatellut, että nyt tämä asia on puitu loppuun, niin se aina vain tuli esiin. Se ei kysynyt aikaa tai paikkaa ja se oli lohdutonta.
Niin kornilta kuin se kuulostaa, että aika haavoja parantaa, niin se minun kohdalla on aina ollut näin ja niin se oli nytkin. Joskin joku osuvasti sanoi, että loppuelämän arpi siitä jää. Vaimoni oli niin rakas, että mielelläni sen arven kanssa tulen juttuun ja se muistuttaa hänestä.
Haavoista puheen ollen aloin jotenkin ymmärtää näitä, jotka viiltelevät itseään. Minulla oli joku hetki niin paha olo, että piti nipistää tai puristaa itseään kovaa, että sai hetken helpotuksen olooni. Ehkä olisi pitänyt käydä ammattiauttajan luona... Kävin kyllä kriisipalaverissa kymmenisen kertaa, kun tuli tieto syövän uusiutumisesta. Tästä oli kyllä se apu, että tiesin hieman miten suru etenee:.
Nyt kymmenen kuukauden jälkeen katse tulevaisuudessa ja näitä itsesyytöksiä ei enää ole.
Luonto myös auttaa.

Vierailija

Viestin aloittaja

Sykyistä viikonlopun alkua teille kaikille, nyt täällä on ollut aika hiljaista, toivottavasti suurin osa meistä on saanut jo helpotusta suureen suruun ja mennyt eteenpäin, monella on vielä varmaan tilanne ettei jaksa kirjoitella surustaan.

Päivittäin käyn täällä katsomassa ja lukemassa ja toivon että kaikki surijat tämän palstan löytäisi ja voisi purkaa tunteitaan tänne, olemme täällä toisiamme varten auttamassa ja vertaistukena.

Kohta tulee kolme vuotta kun jäin yksin, päivät ovat alkaneet mennä jo hurjaa vauhtia kaikenlaisen työn merkeissä, kuitenkin edelleen joka päivä juttelen aamulla aamulenkin jälkeen rakkaani kanssa, se ei ole unohtunut eikä jäänyt tekemättä, jotenkin siitä saan voimaa uuteen päivään.

Hyvää alkavaa viikonloppua teille kaikille-syksyn pimeys hiipii pikkuhiljaa ja on aika kynttilöiden.

Vierailija

Mieheni  äkillisestä kuolemasta tulee pian  puolitoista vuotta. Ajan määritelmä on täysin erilainen mitä se oli ennen mieheni kuolemaa, toisaalta tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut juuri äsken, toisaalta tuntuu  kuin kaikki se olisi tapahtunut kauan sitten. Vaikka järjellä ajatellen tiesin mieheni oikeasti kuolleen, seisoinhan ja katsoin ensihoidon elvytysyrityksiä tunnin ajan, osa aivoistani halusi pitkään kuvitella kaiken olleen vain pahaa unta. Toki tiesin ettå hän on kuollut, mutta joku osa aivoista ei voinut hyväksyä sitä ja  sai ajattelemaan, että kun teen kaikki nämä pakolliset hoidettavat asiat, kaikki on sen jälkeen ok, palataan normaaliin arkeen. Mutta eihän niin käy, vaikka kuinka suoritat ja teet kaikki pakolliset asiat, ei mikään enää palaa ennalleen. Sen kun ymmärsit ja yritit palata arkeen, olet hoitanut pakolliset asiat ja aloitat pakosta uuden elämän. Uusi työ, vaikka kuinka mielenkiintoinen ja juuri sitä mitä olet halunnut, tulet kotiin ja haluaisit jakaa sen rakkaasi kanssa, mutta häntähän ei enää ole. Silloin iskee sen surun lisäksi myös huono omatunto siitä että olet edennyt elämässä eteenpäin, vaikka tiedät ettei siinä ole mitään järkeä, niinkuin eteenpäin elämässä meneminen tarkoittaisi hänen unohtamistaan. Ei tarkoita, tiedän sen, mutta jollain tasolla aivoni niin kokevat ja haluavat väittää. 

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat