Sivut

Kommentit (3114)

Vierailija

Viestin aloittaja

Juurikin noin asia on kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti, jotenkin se kuoleman hyväksyminen ja uskominen että asia on totta vie kauan aikaa, ja sitten kun tavallaan "antautuu" ja uskoo lopulta että asia on niin, alkaa surussakin erilainen jakso. Vielä nytkin, vaikka kohta on kolme vuotta kulunut, jonkin asian yhteydessä ajattelen että pitää muistaa kertoa rakkaalle tämä, mutta heti tajuaakin että eihän hän ole sitä enää jakamassa.

Rakastettu

Minulla on ajoittain myös samanlaisia olotiloja eli aivan kuin huono omatunto siitä, että olen päässyt eteenpäin. Ymmärrän kyllä, että niin ei ole tarkoitus tuntea, mutta välillä se tunne tulee ilonpilkahduksen jälkeen. Silloin mielessäni juttelen, joskus ääneenkin, pois menneelle rakkaalleni ja kerron mikä asia on nyt paremmin, kuin alkuvaiheessa tällä surun polulla .
Silti välillä nousee "vihantunne" sen vuoksi ettemme saaneet yhdessä kokea elämää eteenpäin. Se ei kuitenkaan auta minua yhtään, päinvastoin tulee valtava ikävä ja paha olo..... Olen päässyt siihen vaiheeseen, että yritän elää tätä omaa elämääni uteliaana ja tulevaisuuteen katsoen. Minulla on kuitenkin läheisiä, joilta saan apua kun tarvitsen.
Minä nautin syksyn väreistä ja iltojen pimeydestä, saan poltella kynttilöitä ja laittaa puita takkaan ja istua muistojen ja unelmieni kanssa rauhassa.

Toivottavasti jokainen meistä pääsee jälleen askeleen eteenpäin tänäkin viikonloppuna 💕

Voimahalaus kaikille.

Rakastettu

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei enää uupunut

Minä ajattelin silloin reilu vuosi sitten, että otan kaiken avun vastaan, mitä vain ikinä löydän ja saan. Olen lukenut tätä palstaa ja saanut täältä paljon helpotusta, kun olen saanut tunnekaaokseeni sanoja. Löysin toisenkin vertaisryhmän, joka on erilainen, mutta myös hyvä. Kävin seurakunnan sururyhmässä, ja se oli omalla tavallaan hyvä. Olen lukenut pari surukirjaa, ja siitä on ollut hyötyä. Olen käynyt muutamia kertoja työpsykologin kanssa juttelemassa, ja siitä on ollut paljon apua, koska silloin puhutaan juuri minun suruni erityispiirteistä, ja juttukaverina on ammattilainen. Suosittelen lämpimästi. Pitkä ja raskas tämä surun tie on silti ollut, vaikka apua olen hakenut ja saanutkin.

Minusta nämä kaikki täydentävät toisiaan eikä mikään sulje toista pois. Puolison kuoleman jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen, mutta surusta voi ja saa toipua toisenlaiseen elämään. Syyllisyyden SAA jättää taakseen. Tulevaisuuteen saa suuntautua ilman pahaa mieltä. Minun mieheni ei saanut valita, kuoleeko vai elääkö hän, eikä minulta kysytty, haluanko jatkaa elämää. Kun vaihtoehtoja ei ole, on vain yritettävä tehdä omasta loppuelämästä niin siedettävä kuin mahdollista. Siksi suosittelen ainakin kaikille syyllisyyden kalvamille ammattilaistakin juttukaveriksi.

Tarja

Kaksi vuotta sitten , lokakuun alussa, rakas mieheni kuoli äkillisesti. Siitä hetkestä alkoi uusi ajanjakso , mikään ei ole enään, nii kuin ennen. Alkoi suruntie.. Joka vei kuilun pohjalle, syvälle ikävän ja välillä epätoivon syöverehin. On tarvinnut paljon itkua , paljon puhumista, asioiden kertaamista.. miten voikaan olla niin niin monenlaisia tunteita ja aallokkoa.
Tämä kaksi vuotta on ottanut paljon , mutta tämän kaiken jälkeen koen myös saaneeni jotakin. Eniten koen sen itsetunnossani , se ei enää niin pienistä heilahtele ja ennen kaikkea olen oppinut selviytymään arjen haasteista yksin.. niistä jotka ennen yhdessä jaoimme.

Halusin kertoa tämän teille, jotka olette vasta surun polun alku taipaleella.. kaikesta voi selvitä, siitäkin suuresta surusta .. Ikävä ja muistot muuttavat asumaan sydämeen, lähelle.. se ei enään tunnu kipuna ,, sen kanssa oppii elämään.
Apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan , silloin kun tuntee ettei omin voimin selviä.
Jossakin vaiheessa vain huomaa, että siivet kantavat, pikkuhiljaa elämä alkaa muotoutua oman näköiseksi ja uskaltautuu ottamaan vastaan elämä tarjoamia haasteita.
Jokaisella meillä on omanlainen ikävä ja varmaan omanlaiset selviämis keinot.
Ikävä ja muistot tulevat mieleen niin monta kertaa päivässä .. enään en mieti
Miksi hänen piti lähteä... siihen ei ole vastausta .. yritän olla kiitollinen siitä ajasta joka meille annettiin.

Kaikille teille, lohdullista syksyn jatkoa .. Voimia surun käsittelyyn ja sitten kun siihen on valmis , huomaamaan elämässä niitä hyviä asioita ja ilon aiheita , jotka ovat olleet olemassa koko ajan , niitä vai ei näe silloin , kun suru on musta seinä.
Pidetään huolta toisistamme . Olen kiitollinen siitä kuinka paljon olen aikanaan saanut tukea, apua ja voimia tänne kirjoittaneilta. Kiitos ❤️. Lämmöllä Tarja

Solitaire

Tarja, hienosti kirjoitettu. Juuri noin minäkin tunnen.

- Surua siitä, että mieheni on peruuttamattomasti poissa.
- Surua myös kaikesta siitä, mistä hän jää paitsi - varsinkin lastenlasten elämän seuraamisesta.
- Haikeutta siitä, että eräs aikakausi on ohitse (yli 42 vuotta)
- Kiitollisuutta siitä, että olen selvinnyt syvän surun ja epätoivon syövereistä.
- Iloa siitä, että olen terve ja voin hyvin.
- Onnellisuutta siitä, että osaan ja saan taas nauttia elämästä ja sen kauneudesta.

Halauksin ❤️,
Solitaire

Rakastettu

Kiitos Tarja
Kiitos Solitaire

Molempien kirjoitukset ovat minullekin tärkeitä ja hyvin kirjoitatte.
Niin samanlaisia tunteita.

Rakastettu

Vierailija

Solitaire kirjoitti:
Tarja, hienosti kirjoitettu. Juuri noin minäkin tunnen.

- Surua siitä, että mieheni on peruuttamattomasti poissa.
- Surua myös kaikesta siitä, mistä hän jää paitsi - varsinkin lastenlasten elämän seuraamisesta.
- Haikeutta siitä, että eräs aikakausi on ohitse (yli 42 vuotta)
- Kiitollisuutta siitä, että olen selvinnyt syvän surun ja epätoivon syövereistä.
- Iloa siitä, että olen terve ja voin hyvin.
- Onnellisuutta siitä, että osaan ja saan taas nauttia elämästä ja sen kauneudesta.

Halauksin ❤️,
Solitaire

Näihin sanoihin voin yhtyä jälleen kerran,ollaan Solitairen kanssa kuljettu saman verran matkaa tätä surunpolkua ja nyt ollaan tässä.

Olen onnellinen siitä,mitä minulla nyt on ja muistoissa kaikki ne,mitä ei enää ole.

Halauksin Wilma

My one and only love

Hei!

Ikävä, kun kirjoitukseni eivät onnistu, vaikka ehdin kirjoittaa monta kuukautta ja silloin se onnistui. 13.10 mieheni kuolemasta vuosi, muutto mökiltä kaupunkiin ja  suunnaton ikävä.Kuuntelen Petri Laaksosen "Jäit minuun........

Toivottavasti nyt muutama rivi onnistuu.

Voimia Kaikille!

Valoa ja varjoa

Osaako kukaan sanoa miksi vähääkään pitemmät viestit eivät mene läpi,olen monesti yrittänyt eikä onnistu.Harmi kun haluaisin joskus osallistua keskusteluun.

Vierailija

Viestin aloittaja

Vastaus edelliseen; kannattaa kysyä sivuston ylläpitäjältä mistä se johtuu. Minulla on ainakin tähän asti menneet kaikki viestit perille, lyhyet sekä pitkät. Olisiko siinä jokin aikaraja kun sitä kirjoittaaa - en tiedä.

Oikein kaunista ja "luontovärikästä" syksyä teille kaikille surusilmille, nyt on mukavaa kävellä luonnossa ja ihailla sen värejä. Yksi aikakausi on taas meillä kaikilla takana, ja toivottavasti tulee parempia aikoja meille kaikille.

Olen vähän ollut nyt alavireinen, tulee 3.10. kolme vuotta siitä kauhesta painajaispäivästä josta olen taistellut elämään takaisin.

Rakastettu

Minullakin menee läpi lyhyet ja pitkät viestit, mutta kirjoitan yhteenmenoon ja lähetän.... Olisiko tosiaan se syynä, ettei voi jättää kesken ja palata hetken päästä jatkamaan.

Värikästä, voimaannuttavaa syksyä kaikille, minulla 9.10. tulee 1v 8 kk tätä polkua täyteen..

Rakastettu

My one and only love

Hei  surusiskot!

Kirjoitan aina  kerralla, eikä jostain syystä onnistu. Viime talvesta kirjpoitus sujui hyvin, mutta sitten tuli ilmoitus, että lomake on vanhentunut. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa.  Harmi.... Voin kuitenkin lukea toisten kirjoituksia, mutta olisi ihana kirjoittaa itsekin syksyn ankeudessa.

Vierailija

My one and only love + muut, joiden viestit ei tule läpi:

Kopioi valmis teksti ennen kun lähetät sen. Voit lähettää sen sitten uudestaan sen jälkeen, kun ”lomake on vanhentunut” teksti on tullut. Näin minä olen saanut homman toimimaan.

Vierailija

Hei

Olen jo kauan ollut leski. Nyt on suru helpottanut ja elämä alkaa voittamaan. Huomaan, että kaipaan toista ihmistä elämääni. Miten te muut? Täällä on jotkut joskus kirjoittaneet uusista parisuhteistaan, mutta kynnys lähteä etsimään uutta suhdetta on korkea. Miten toimia, kun ei enää ole työelämässä eikä tapaa ihmisiä sitä kautta eikä oikein muutakaan kautta. Tämä asia ei ehkä ihan kuulu tänne, mutta kysyn silti ja toivon saavani hyviä vastauksia.

Terveisin Maria

Puolikas

Hei Maria, minua mietityttänyt sama asia myös. Mieheni kuolemasta on kohta 1v 7kk ja suru hivenen helpottanut ja tuntuu, että olen jatkanut jossain määrin eläämääni.

Minulla myös selvästi kynnys lähteä etsimään uutta suhdetta. Tai en edes tiedä kuinka etsisin; onhan tietenkin nettisovellukset mutta siinäkin olen arka. Tuntuu etten enää osaa tapailla toista sukupuolta enkä jaksa olla tarpeeksi iloinen ja olen varautunut.

Ja sitten toisaalta pelko että jos en tee asian eteen jotakin jään ainakin yksin loppuelämäksi. Yksinäisyys ylipäätään nostaa päätään enkä tiedä mitä tekisin. Vieläkin yksin lähteminen tapahtumiin vaikeaa vaikka jonkin verran olen itseni saanutkin liikkeelle.

Puolikas

Vierailija

Viestin aloittaja

Minäkin olen ollut jo yksin kolme vuotta ja joskus kaipaa ihmistä rinnalleen, mutta se mistä sellaisen ihmisen löytäisi on vaikea asia. Vähän aikaa kävin "deittailu" palstalla, mutta en todellakaan sieltä sellaista sielunkumppania löytänyt, joten sen lopetin lyhyeen.

En käy missään konserteissa tai tansseissa jossa ehkä olisi miehiäkin, olen vaan kotona koirani kanssa, niin eihän se toisen ihmisen löytäminen ole mahdollistakaan. Matkoilla tosin käyn, mutta siellä viihdyn omassa matkaseurassani.

Toisaalta olen ymmärtänyt, että ehkä en vieläkään ole valmis päästämään ketäään elämääni, en ole osannut vielä päästää irti siitä suuresta rakkaudesta jonka menetin, hän elää vielä vahvasti sydämessäni ja tuntuu ettei sinne vielä mahdu uutta ihmistä.

Vaikka tuntuu usein yksinäiseltä, olen oppinut olemaan yksin, nauttimaan monista asioista eri tavalla.

Rakastettu

Puolikas,

Kirjoituksesi on aivan kuin minun... Niin samanlaiset mietteet ❤️

Maria, sama juttu täällä... Mistä sitä kumppania lähtisi etsimään, en käy pubeissa, ravintoloissa ja yhden kerran kokeilin tanssilavaa kesällä. Lähdin kahden tanssin jälkeen pois. Ei ollut minun juttuni, ainakaan vielä.
Vaikka olen sosiaalinen, niin olen toisaalta ujo vai onko se pelkoa vai mitä... Yritän kyllä miettiä tapaa, miten tapaisin uusia ihmisiä. Täältä "metsän keskeltä" minua ei kukaan hae 😉

Ihailen kuitenkin ihmisiä, jotka ovat löytäneet netin kautta kumppanin. Olen ollut jo tekemässä profiilia, mutta se tuntui niin vaikealta.
Pitäisikö lähteä esim "eläkeläisten tanssi kurssille tai risteilylle", olenhan jo 63v...

Otan kiitollisena vastaan vinkkejä, jos keksitte.
Pimeät yksinäiset illat eivät ole minun juttuni.

Mietintämyssy päähän ja eteenpäin, voimahalaus kaikille 💕

Rakastettu

Solitaire

Hei Maria ja kaikki muutkin,

Olen yksi niistä, jotka ovat kirjoittaneet tänne yksinäisyydestä ja siitä miten voi sen pahimman surun jälkeen kaivata kaveria rinnalle.
Puolisoni kuoli äkillisesti ja yllättäen alkukesällä 2017, 64 vuotiaana. Shokki ja järkytys oli valtava, enkä muista koko kesästä juur mitään. Syksyllä suru oli musertaa minut ja koko elämä tuntui ahdistavalta ja tulevaisuus pelotti. Olin jäänyt eläkkeelle keväällä 2017 ja jäätyäni yksin tuntui, että elämällä ei ole enää mitään annettavaa. Ihmisen ilmoille en pystynyt menemään, paitsi lasten ja heidän perheittensä luokse. Onneksi oli koira, joka piti huolta siitä, että tuli oltua välillä ulkona.

Vähitellen pääsin kuitenkin pahimman yli ja ymmärsin, että minulla saattaa olla vielä paljon elämää elettävänä. Vajaa vuosi sitten totesin, että kaipaan uutta parisuhdetta elämääni. Totesin, että työelämästä en sitä löydä (eläkkeellä), tuttavapiirissäni ei vapaita miehiä ole, en osaa/halua etsiä kumppania ravintoloista tai baareista, enkä harrasta mitään sellaista minkä kautta tapaisin miehiä. Jäljelle jäi netti.

Rupesin tutkimaan eri deittipalstoja ja päädyin sellaiseen, jossa tunsin, että henkilöllisyyteni pysyi varmast piilossa. En halunnut, että kuka tahansa pääsee katsomaan profiiliani ja kuvaani. Mainostaminen lienee täällä kiellettyä, joten kerron vain mitä kautta löysin minulle sopivan sivuston. Treffimaisteri.com on sivusto, jossa on vertailtu eri deittipalstoja ja annettu myös vähän ohjeita profiilin tekoon. Minä valitsin sieltä sen maksullisen palstan, jolla on vähän ”elitistinen” nimi - vaikka ihan tavallisia miehiä siellä on. Tein profiilin (kuva on tärkeä!), kirjoittelin joidenkin miesten kanssa (nimimerkin suojassa), tapasin kiinnostavimmat kahvilassa (yhä nimimerkin suojassa) ja löysin kuin löysinkin minulle sopivan mukavan miehen, jonka kanssa on hyvä olla. Olemme tavanneet toistemme perheet ja matkustelleetkin jo muutaman kerran.

Tulen varmasti koko loppuelämäni jollakin tasolla ikävöimään puolisoani, ja suren sitä, että hänen elämänsä jäi liian lyhyeksi. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että oma elämäni jatkuu ja siitä, että elämässäni on hyvä ihminen, jonka kanssa saan jakaa arjen ilot ja surut.

Toivon kaikille voimia surun selättämiseen ja uskoa hyvään tulevaisuuteen
Solitaire

Solitaire

Ja kyllä - myönnän, että tunnen välillä vähän huonoa omatuntoa siitä, että minä elän ja saan olla onnellinen 😢.
Järki ja tunteet eivät aina kulje käsikädessä...

Halauksin ❤️
Solitaire

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat