Sivut

Kommentit (2965)

Vierailija

Viestin aloittaja

Olen aikaisemminkin sanonut että Solitaire olen onnellinen puolestasi kun olet löytänyt ihmisen rinnallesi, älä pode huonoa omaatuntoa, vaan nauti täysillä nykyisestä onnestasi, ukson että se omantunnon liikaa kuunteleminen on minullakin esteenä ajattelemasta toista ihmistä rinnalleni.

Syksyn pimeys on meillä edessä ja se koettelee taas meitä surusilmiä vahavasti. Pimeys, yksinolo, sateinen sää, monelle aiheuttaa muutoinkin  mielen "matalapainetta", yritetään kuitenkin piristää itseämme ihanalla kynttilänvalolla ja luonnossa liikkumisella, luonto on nyt kuin kultaa, auringon paistaessa keltaisiin lehtiin näky on aivan henkeäsalpaavan kaunis.

Hyvää loppuviikon alkua teille kaikille, kyllä elämä alkaa kantaa ja sillä on vielä tarjolla hyvää meille kaikille.

Rakastettu

Hei Solitaire,

"järki ja tunteet eivät aina kulje käsi kädessä",

aivan, juuri näin....
Kiitos ajateltavaa antavasta kirjoituksestasi.
Kuten aikaisemminkin, koen kirjoituksesi eteenpäin kannustavana ja rohkeutta antavina...., jospa minäkin jonain päivänä.
Se ajatus, että mieheni ei saanut elää ja kokea kanssani eläkeikää, haaveitamme, koskee ja riipaisee, mutta tähän on tyytyminen. Tässä iässä (63v), jos vielä löytää uutta elämäänsä, niin uskon että rakkaani on kannustamassa, sydämessäni.

Sydämeen mahtuu kyllä suru ja ilo yhtäaikaa, kuten eräs tuttavani, leski myös, sanoi.

Kiitos myös Wilmalle kirjoituksesta.

Voimahalaus kaikille tähän syksyyn 💕

Rakastettu

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuutamo

Surin suuresti vaimoni menehtymistä ja suren edelleenkin. Olen parisuhde ihminen ja yksinäiset aamut ja illat olivat raskaita. Päätin, että yritän etsiä kumppania ja jatkaa elämää. Onneksi tyttäret tämän hyväksyivät ja jopa kannustivat.

Laitoin eliittikumppaneihin profiilini kuvan kera. Kävin kuusilla treffeillä. Yllätyin miten ihania naisia tapasin. Oli hienoja keskusteluja ravintolassa, kävelemässä ja pyöräilemässä. Oli kyllä hieman vaikeaa ilmoittaa toiselle, ettei kolahtanut ja jonkun mielestä minä en kolahtanut. Olinkin hetken aikaa yhden mukavan naisen kanssa, mutta olimme liian erilaiset.
Löysin kuitenkin ihanan naisen, jonka kanssa kaikki on mukavaa. Hänkin on leski, joten ymmärrämme myös tällä saralla toisiamme. Voi reilusti sanoa, että menen haudalle ja muutenkin asioita ja ajoittaista surua ei tarvitse piilotella.
Kun tai jos suru helpottaa ja haluaa toisen ihmisen elämäänsä, niin voin suositella nettiä, joskin on henkisesti raskastakin, mutta antoisaa myös. Mielestäni siellä oli oikeasti henkilöitä jotka halusivat ihan tavallista parisuhdetta, eikä seksi ollut mitenkään päällimmäisenä. Jotenkin tuntui, että vanhenmiten uskalletaan puhua avoimesti ja rehellisesti kaikesta. Voimia kaikille surun polulla.

Tarja

Olet ollut tätä  kirjoittaessasi vielä sokissa. Minä sitä en itsekään tiennyt, enkä tunnistanut, aloin vain toimia ja hoitaa asioita.  Olo oli hirveä ja yritin vain toimia.  Asiaan koulutetut henkilöt sitä minulle yrittivät kertoa. En aluksi uskonut mutta oikeassa olivat. Rankka väsymys tuli vasta myöhemmin. Menetin puolisoni samoin yllättäen.  Se tapahtui kesäkuun alussa ja löysin hänet kuolleena. Se näky ei poistu mielestä helposti. Huomaatko, nyt on jo lokakuu ja vielä käyn asoita läpi. "mitä olisin voinut tehdä, huomata jne," Koetan rämpiä itsesyytöksien yli, tiedän että en olisi voinut auttaa, kuolemansyyntutkimus vahvisti asian. Kun aikaa kuluu (sitä vaan kuluu siinä sumussa kun hoitaa pakollisia Ota aikaa itsellesi, tee jokin asia  mitä olet haaveillut ja mistä sinulle tulee hyvä mieli.  Sitä puolisosikin toivoisi ja ajattele niin että sinäkin toivoisit, jos asia oilis toisin päin. Minulla on mennyt yli 4 kk pelkästään asioiden hoitoon. Olen ne tehnyt yksin. Nyt oman mielnterveyden takia teen matkan (ei olisi oikein varaa mutta kuitenkin) ihan yksin ensimmäisen kerran elämässäni ja katselen elämää kuin "Liisa ihmemaassa", ihan rauhassa ja opettelen jatkamaan elämääni yksin . Elämä on tässä. Se kaikki mitä tapahtuu, on tarkoitettu tai vain tapahtuu. Sinä voit vielä jättää itsestäsi  jäljen. Ole itsellesi armollinen ja tee se sitten kun olet valmis siihen. Tarja

My one and only love

Hei!

Huomenna vuosi mieheni kuolemasta. Olen valvonut maalta muuton jälkeen pari viikkoa joka yö. Rintaa puristaa ja mieli on apea. Tiedän kyllä, että kuolen joku päivä, mutta kaikki muut päivät pitäisi elää, vaikka ikävä on särkevä.

Tuhkimo

Itselläni taas on kaiken muun tuskan lisäksi tosi vaikeaa olla näin yksin. kaipaisi puhekaveria ja intohimoa .sellaista joka veisi kokonaan mennessään.olen vasta vähän yli 50 v.hoikka ja kivannäköinen.tuntuu että elämä menee hukkaan yksin.ei ole tarkoitus vähätellä surua muiden ja itsenikään.Suren ja ikävöin valtavasti miestäni.

Vierailija

Tuhkimo,
eihän se ole keneltäkään pois, että mietit omaa elämääsi ja tulevaisuuttasi ja kaipaat kaveria rinnallesi ja intohimoa myös. Eihän se tietenkään tarkoita, että surusi olisi vähemmän syvää, kuin jos pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan, etkä uskaltaisi jatkaa elämääsi. Olet nuori ja elämää on vielä paljon edessä! Luepa Solitairen, Wilman ja Kuutamon viestejä, niin huomaat, että moni muukin tuntee samoin kuin sinä. Toisaalta on kai niin, että se mikä sopii yhdelle, ei mitenkään sovi toiselle. Olemme niin erilaisia, eri-ikäisiä ja eri elämänvaiheessa. Meitä yhdistää vain suru ja halu selvitä siitä.

Vierailija

Mieheni kuolemasta on vuosi. Aloin seurata tätä keskustelua , koska tarvitsin vertaistukea samaassa tilanteessa olevilta. Olen ollut muutaman kuukauden seuraamatta ryhmää. Nyt tuntuu siltä, kun selasin kirjoituksia, että uuden suhteen nopea löytäminen on tärkeää.
En vaan käsitä, että uuden kumppanin haku on melkein heti mielessä.

Solitaire

Viestin 2942 kirjoittajalle

Kuten tuolla ylempänä (viesti 2941) on todettu, olemme erilaisia, eri-ikäisiä ja eri elämänvaiheessa. Voisin vielä lisätä, että elämme myös erilaisia suruvaiheita.
En minäkään ajatellut uutta parisuhdetta siinä vaiheessa, kun rakkaani kuolemasta oli kulunut vuosi. Jossain vaiheessa rupesin kuitenkin ajattelemaan,että olisi mukava löytää miespuolinen seuralainen, jonka kanssa käydä esim. elokuvissa, teatterissa, ulkona syömässä jne. Fyysinen suhde tuntui siinä vaiheessa täysin mahdottomalta ajatukselta.
Aikaa kului ja lopulta uskaltauduin tarttumaan härkää sarvista ja tein profiilin nettiin. Tämä tapahtui pitkän harkinnan ja pohdiskelun jälkeen noin 1v ja 7 kk mieheni kuoleman jälkeen. Vielä silloinkin ajattelin etsiväni lähinnä miespuolista seuralaista.
Elämä voi kuitenkin yllättää...

Mielestäni surun syvyyttä ei voi mitata ajassa. Tiedän vanhemman miehen, joka löysi uuden elämänkumppanin oltuaan vain puoli vuotta leskenä. Tästä huolimatta ei ollut mitään epäillystä siitä, etteikö hän olisi surrut syvästi edesmennyttä vaimoaan. Hänen oli vain niin hirvittävän vaikea olla yksin. Hän suree yhä, mutta elää kuitenkin hyvää elämää uuden kumppaninsa kanssa. Hän itse sanoo, että hänestä olisi tullut katkera ja yksinäinen, jos hän ei olisi löytänyt uutta ihmistä elämäänsä.

Nämä ovat herkkiä asioita, joita on hyvä miettiä vähän laajemmasta näkökulmasta. Se mikä nyt tuntuu ainoalta oikealta tavalta elää elämäänsä, voi vähitellen muuttua ihan toiseksi...

Halaukset kaikille ❤️
Solitaire

Vierailija

Minullekin ajatukset ja puheet uudesta suhteesta ovat olleet outoja ja jopa loukkaavia kun ne ovat kohdistuneet itseeni. Mieheni kuoli äkillisesti noin puolitoista vuotta sitten ja vasta äskettäin aivoni sen jotenkin hyväksyivät. Silti meillä jokaisella tilanne on erilainen. Jos joku kokee uuden suhteen hyväksi hyvä niin. Itse en pysty mitenkään edes ajattelemaan uutta suhdetta, mutta elän elämääni niin tyytyväisenä kuin nyt on mahdollista, uusi suhde ei toisi siihen yhtään mitään. En tuomitse ketään ja rakkaus on suuri voima, hyvä teille ketkä sen löysitte uudelleen, itse vielä ainakin olen tyytyväinen siihen että löysin sen suuren rakkauden kerran, siitä riittää minulle vielä mieheni kuoleman jälkeenkin

Vierailija

Olen lukenut tätä keskusteluketjua jo tovin ja saanut siitä tukea. Kuulun siihen ryhmään, jonka puolisot ovat kuolleet äkillisesti. Puolisoni kuolemasta tulee pian kaksi vuotta, mutta yhä suru on syvä. Olen toki "päässyt eteenpäin" , mutta vasta nyt vähän aikaa sitten ymmärsin sen, että se, mikä itselle on ollut vaikeina ja en ole pystynyt poistamaan mielestäni on  mieheni elvytysyritykset kaikessa raadollisuudessan, kuten kaikki sen nähneet tietävät, sitä.näkyä miehestäni elvytettävänä tunnin ajan  Se ei tule koskaan häviämään , ensimmäinen kuva hänestä elottomna, elvytys, ne putoamisen ja kaiken hajoamisen tunteet siinä tilanteessa, kuolinhetken kuuleminen, sanoilla sitä on vaikea edes kuvailla. Sama ihminen oli 15 minuuttia sitten tässä ja sitten häntä ei ole olemassa. Silti nyt tiedän että vaikka en kaikkea tule koskaan ymmärtämään ja mitenkään hyväksymään, elämä jatkuu, joitakin asioita ei varmaan pysty koskaan ymmärtämään  niiden kanssa on vain pakko oppia vain elämään. 

Vierailija

Toista niin suurta tuskaa, kuin rakkaansa (puoliso, lapsi tai muu läheinen) menettäminen ei ole. Se joka ei sitä ole itse kokenut ei voi sitä ymmärtää. Suuresta tuskasta voi silti ajan kanssa selvitä.
Ensimmäisessä viestissä aloittaja pyysi saada kuulla miten muut saman kokeneet ovat asiasta selvinneet. Siitä on täällä kyse. Autetaan, neuvotaan, tuetaan toisiamme. Kerrotaan toisille miten surun kanssa pystyy elämään ja myös miten pääsee elämässään eteenpäin. Kaikki viestit ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Joku kirjoitti, että olemme kaikki surun eri vaiheissa. Joku on siinä raastavassa ja epätoivoisessa ja toinen on jo suruun sopeutunut. Kaikki olemme aloittaneet sieltä pohjalta ja toiset ovat kulkeneet polkua hitaammin ja toiset nopeammin. Se on silti se sama polku.

Ulla

PS. Otettaisiinko ne nimimerkit taas käyttöön? 😎

Vierailija

Viestin aloittaja

Olkaamme armollisia toisillemme, se mikä sopii toiselle se ei saata tuntua toisesta hyvälle, mutta me olemme kaikki erilaisia ihmisiä, mutta meitä yhdistää suuri suru ja menetys. Joku selviää surustaan nopeammin kuin toinen ja on valmis jatkamaan elämää ja mahdollisesti etsimään uutta kumppania, se on hyvä asia. Vaikka olemme menettäneet rakkaan ihmisen se ei tarkoita että emme saisi jatkaa elämää ja onnen etsimistä.

Kenenkään ei pidä pahastua siitä, että joku löytää ihmisen rinnalleen "nopeammin" kuin joku toinen, suruajalle ei ole määrettä eikä pituuttaa kuinka kauan sen pitää kestää.

Olen itse yksin edelleen ja en kaipaa elämääni tällä hetkellä ketään, mutta en poissulje asiaa jos ihmisen rinnalleni löytäisin. Olen tosi onnellinen siitä että joku kirjoittajista on löytänyt uuden ystävän ja rakkauden, se ei ole pois minun elämästä ja en kadehdi enkä tuomitse, en laske aikaa kuinka kauan hän on ollut yksin, vaan iloitsen siitä.

Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille surusilmille, kynttilän sytytän tänäänkin rakkaani muistolle, elämä jatkuu.

Vierailija

Viestin aloittajalle:

Kiitos, että olet perustanut tämän ryhmän, ja kiitos, että jaksat yhä kirjoittaa tänne ajatuksiasi. Sinulla on suuri sydän ❤️.

t. Tuulia

Tarja

Sateiset terveiset täältä Pohjoisen suunnasta.
Ahkerasti olen lukenut , mutta harvemmin enään kirjoittanut. Tänään, kaksi vuotta sitten, oli rakkaan mieheni hautajaiset 💔 .. pohjaton suru .. jota en halua enään muistella . Kaksi pitkää ikäväntäyteistä vuotta, tunteet veivät välillä niin pohjalle ettei luullut sieltä koskaan selviävänsä. Surun käsittely vaatii valtavasti voimavaroja ja siinä aallokossa tunteet seilaa edestakaisin.
Minäkin toistan... jokainen käsittelee suruansa , omalla tavallaan, omalle luonteelleen ominaisella tavalla ja saa myös voimia erilaisista asioista. Tällä palstalla meitä on surun eri vaiheissa olevia .. surun alkuvaiheessa ei jaksa ajatella vielä sitä, että elämä jatkuu, uusia ovia avautuu , elämänilo palaa takaisin ... sitten kun aika on.

Olemme joutuneet kokemaan kovia , luopumaan rakkaastamme , tulevaisuus pelottaa.
Joillekin elämään on tullut uusi rakkaus ... Lämmin rutistus teille , elämä on tarkoitettu elettäväksi .. jaettavaksi.
Itse en ole siihen vielä valmis .. Mutta olen kiitollinen , että elämäni on pikkuhiljaa muovautunut minunlaiseksi.. elämänilo on palannut takaisin . Rakas seuraa mukana sydämessä ja tiedän hänen olevan onnellinen selvitymisestäni.
Tämä palsta on antanut minulle paljon , tukea , lohtua, ymmärrystä ja myös sitä toivoa, että surusta voi selviytyä. Kiitos teille kaikille myötäeläville. ❤️.
Kaikille voimia ja niitä toivon kipinöitä ja ilon pisaroita .. pikkuhiljaa elämä alkaa kantaa .

Sinulle , 2938 / Tarja. Surusi on vasta alkutaipaleella, voimia surun aallokkoon .
Olet valinnut saman nimimerkin kanssani , et ehkä lukenut kauempaa näitä kirjoituksia. Olen kirjoitellut lähes kaksi vuotta tällä nimimerkillä , en viitsisi enään vaihtaa uuteen. Voisitko sinä vaihtaa , tai lisätä tuohon nimimerkkiin jotakin , että eroituttaisiin toisistamme.
Kiitos sinulle .

Tähän pimeään , kynttilän lämmintä valoa. Välitetään toisistamme ❤️. Tarja

My one and only love

Hei!

Samaa mieltä kuin Oulun Tarja ja Tuulia! Ikävä, kun kirjoitukseni eivät tule läpi, enkä voi jakaa tätä syksyn alamäkeä, Olen kiitollinen, että viime talvena öisin sain purkaa tuskaani Teille rakkaat surusiskot.

Sydänlämpöisin terveisin!

Vierailija

Hei kaikki uudet surusilmät,

Toivon, että jossain vaiheessa ehditte lukea vanhoja viestejä. Antaa ehkä lohtua, kun huomaa miten muutkin ovat selvinneet sieltä mustasta surusta takaisin valoon ja elämään.Ihan alussa ei nimimerkkejä käytetty, mutta joskus syksystä 2017 lähtien kyllä. Sieltä löytyy epätoivoisia viestejä niiltä, jotka nyt voivat jo paremmin ja yrittävät täällä tukea uusia surijoita.

Ulla

vierailija USASta

Mieheni kuolemasta on nyt vahan yli vuosi. Uutta kumppania en kaipaa, enka mitenkaan etsi. Olen kai yksiavioinen, vahan kuin joutsen . Avioliittoni kesti 49 vuotta ja yhden paivan ja vaikka joskus ongelmia olikin, se oli hyvin intensiivista ja elamaa antavaa aikaa. Siita olen kiitollinen,  lahja elamalta , eika kaikille valitettavasti suotu. Minulle ihan lahjaksi annettu.

Minulle yksin oleminen ei ole koskaan ollut ongelma, koska tarvitsen melko paljon omaa aikaa, enka hyvin helposti kesta vain tyhjanpaivaista tekemista ja juttelua ajan kuluksi. Yksinainen olen hyvin harvoin. Tasta kiitan Luojaani, etta minut nain loi ja nain valmisti elamaan tata seuraavaa elamanvaihettani, jossa nyt kuljen.

Mieheni raiskyvaa huumoria ja iloa kaipaan kylla yha joka paiva, mutta ehka onkin nyt oma vuoroni tuoda sita omille rakkailleni niin kauan kuin taalla viela vaellan...Voimia kaikille. Ehka meidan kaikkien vaan pitaa loytaa se pilke siina risukassamme...

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat