Sivut

Kommentit (3106)

Tuhkimo

Tosi raskas tämä suuri suru on Olen niin kamalan yksinäinen.Mies oli sielunkumppani,rakas ja paras ystävä samalla.Nyt olen täysin tyhjän päällä.Minulla on kans riitaisat välit miehen sukulaisiin.Sekin kuormittaa lisää tässä ahdingossa.Jotenkin tuntuu ,että vaikeudet kasaantuu,niin sitten taakka on moninkertainen.Ei tätä kukaan muu ymmärrä,jos ei ole kokenut sama tai vastaavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarja

Lämmin lohtuhalaus kaikille suruisille ❤️
Paljon kirjoituksia ikävästä, yksinäisyydestä , kaipuusta .. Paljon ajatuksia joihin on helppo samaistua ja joiden kanssa on yrittänyt opetella selviytymään. Surun polku on yksinäinen ja niin raskas.. Se on vain kuljettava läpi.. sieltä mustimmasta hetkestä, pikkuhiljaa valoa kohti.

Minunkin elämä meni palasiksi ja käsikirjoitus uusiksi syksyllä 2017. Se tunne on vahvasti muistissa kun ajattelin... tästä minä en voi selvitä .. haluanko edes..
Tänä päivänä ihmettelen sitä, että olen selvinnyt.. siitä pahimmasta , kun suru oli tuskainen kipu.. Olen surun alusta asti kirjoittanut ajatuksiani paperille, olen kirjoittanut sen kipeän surun , mutta myös jokaisen hyvän ajatuksen ja sen kiitollisuuden tunteen jokaisesta hyvästä hetkestä, siitä pienestäkin. Se on antanut voimaa ja se ajatus , että mieheni haluaisi minun selviävän ja löytävän takaisin elämään.

Suru kulkee omassa aikataulussa, siihen on vain sopeuduttava ja antaa itkun tulla .
Itse koin tarvitsevani paljon omaa aikaa , ensimmäinen vuosi etenkin oli sellainen . Toinen vuosi ja on edelleen,, uudelleen rakentamisen aikaa. Opetella selviytymään yksin ja sanoa välillä ääneen itselleen , olen yhtä arvokas ihminen.. myös yksin.

Jossakin vaiheessa sitä vain tajusi sen, että olen selvinnyt siitä, en ole vahva , mutta halu surusta selviämiseen oli vahva.

Tellle uudet surijat, surun raskaimmassa vaiheessa olevat sanoisin , lukekaa näitä vanhempiakin kirjoituksia , sieltä näkee kuinka pohjalta mekin olemme läheneet .. me joilla elämä kantaa jo.
Voimia sinne surun aallokkoon .. jos jaksat , lähde kävelylle, itselleni luonto ja raitis ulkoilma antoi voimia.
Välitetään edelleen toisistamme .. jokainen etenee omassa tahdissaan jokaisen polku on yksinäinen.
Kiitos teille kaikille jotka olette olleet tukemassa omaa matkaani.
Valoa tähänkin päivään ❤️ Tarja

Hyvä rakkaasi menettänyt ja yksin!

Jaan tunteesi! Olen menettänyt kaiken! Elämältä on kadonnut pohja ja tarkoitus! Olen kuin zombi joka toimii täysin automaattisesti! Herää aamulla syö pukee tekee välttämättömät askareet! En ole enää työelämässä jotan nekin kontaktit ovat poissa! Minä olen täysin turha ja tarpeeton! Tulevaisuudella ei tunnu olevan enää mitään annettavaa!  Mielessäni ovat vain muistot yhteisistä hetkistä ja ne tuntuvat niin kovin kipeiltä! Itku tulee vähän väliä! Miten sitä jatkaa tästä eteenpäin?????

rakkaansa menettänyt- yksin ja...

Jatkan tätä omaa synkkää vuodatustani.

Otin yhteyttä yhteen ystävääni ja siinä puhelussa tietysti itkin. Hän lupasi ottaa yhteyttä: tehdään yhdessä jotain. No, kohta on kulunut 4 kuukautta, eikä mitään ole kuulunut. Ei edes pientä tekstiviestiä.

Minun "pelastukseni" on ollut se, että olen vielä työelämässä. Saan jonkinlaisia ihmiskontakteja, vaikka ne eivät ole sitä, mitä ihminen surussaan kaipaisi. Mutta jokin kosketus elämään. Tosin täytyy sanoa, että työelämän raakuudenkin olen saanut tuntea. Pahimmassa väsymyksen hetkessä tänä syksynä, kun olin valmis luovuttamaan, soitin työterveyteen ja pyysin unilääkereseptin. Ei tarvinnut vastaanottoa. Kysyttiin haluanko avata tilannetta. Kerroin, että nukkuminen on vähän huonoa, kun puoliso kuollut. Siinä kaikki ja sain 100kpl unilääkettä. Ei kysymystä, olisiko tarvetta enemmän puhua asiasta tai miten muuten jaksan / voin.  Kiitin vain, että sain keinon päättää päiväni. Näin paljon työterveyshuolto pohtii, miten puolison kuolema vaikuttaa. Tosin puolison sairauden aikana (diagnoosi vaiheessa,  jolloin samaan aikaan veljeni kuoli  sekä puolison voinnin romahtaessa) sain muutaman kerran kuulla, että työ on parasta lääkettä. Tuolloin en vapaaehtoisesti hakeutunut työterveyteen, mutta työkaverit katsoivat, että en ole työkykyinen ja passittivat työterveyteen.  Eli työterveys totesi, että ei ole mitään ongelmaa, vaikka shokkihorkassa vapisin ja itkin. Eli tiesin jo valmiiksi, että työterveyttä ei kiinnosta työntekijän vointi todella.  Siksi päätin, että sitä kautta hommaan myös lääkkeet, joita tarvittaessa käytän.

Tiedän, että puolisoni toivoi minun selviävän tästä. Siksi vielä kirjoittelen täällä.  Mutta täytyy tunnustaa, että voimat ovat vähissä. Yritän hehkuttaa niistä pienistä hyvistä hetkistä, mutta kun suru iskee entistä kovempana hyvän hetken jälkeen. Vai tuntuuko se vain siltä? En tiedä.

Vierailija

Kävin työterveyslääkärillä, koska oli pakko saada sairauslomatodistus.Mieheni oli kuollut äkilliseti 2 päivää aiemmin, ne kaksi päivää olin saanut työnantajalta. Lääkäri ei kysellyt mitään historiaa, muisti mainita minun kuullen saneluun itkuisuuden ja vapinan kertoessani tapahtuneesta, Ainut mitä minulle sanoi oli se, että suru ei ole sairaus ja hån voi kirjoittaa minulle viisi päivää sairauslomaa ja muisti muistuttaa siitä että työnantaja ei tule tätä vältäämättä hyväksymään. Jos minusta tuntuu yhä pahalta, voisin kuulemma ottaa yheyttä psykiatriseen sairaanhoitajaan, jonka yhteistietoja en toki häneltä suoraan saanur ne olisi pitänyt pyytää uudella soittokierroksella. Jäi sekin "palvelu" sitten käyttämättä aivan voimien loppumisen takia, Silti tämä klisee ajan kulumisesta näyttää olevan totta, tai sen on sitä että elämä menee eteenpäin ja jossain vaheessa sinä päätät hypätä uudelleen mukaan, on se miten pienessä osassa alussa mutta kuitenkin, ei siinä paljoa vaihtoehtoja ole

My one and only love

Hei surusiskot!

Olin pari yötä Helsingissä ja tuska hiipi jo siellä ja tuntui, että piti tulla lentokentältä suoraan hautausmaalle tarkistamaan, että kynttilät varmasti palavat vielä.  Tyhjään kotiin tulo oli taas aivan kamalaa, enkä oikein näe valoa  tällä hetkellä missään. Sydämeni on vereslihalla.

SiniKaarina

Aina kun tulen tyhjään kotiin iskee sama lohduton ikävä ja toivottomuus! Miksi näin piti käydä? Miksi rakkaani jätit minut  yksin! Päivät ovat pimeitä harmaita niinkuin minun mielenikin! Eikö tämä itku koskaan lopu! Rauhoittavista lääkkeistäkään ei tunnu olevan apua! Tuntuu etten jaksa enää!!!!!

Vierailija

Jaksa uskoa siihen, että ajan myötä tuska helpottaa.

Älä kiirehdi, surusta toipuminen kestää pitkään.

Älä vaadi itseltäsi liikaa vaan ole armollinen itsellesi ja elä vain päivä kerrallaan.

Riittää, että nouset aamulla ylös sängystä & petaat sängyn, laitat ruokaa & syöt ruoan, käyt ulkona & hengität raitista ilmaa keuhkot täyteen, illalla rauhoitut mielesi & käyt nukkumaan.
Ja sama uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ajattele, että käyt omaa selviytymiskamppailua - ja voitat sen!

t. Ulla

My one and only love

Niinhän se on. Ajattelen aina iltaisin, että taas on yksi päivä suoritettu elämäni käsikirjoituksesta. Minä en ole halunnut mitään rauhoittavaa, mutta nukahtamislääkettä vähän, jotta nukun ainakin 4 h. Vuosi on mennyt, mutta värit elämässäni ovat edelleen tummat.

 Kiitokset tuesta Tarja, ryhmän aloittaja ja Ulla ym.

Vierailija

Jatkan edellisiin viesteihin, että minuakin auttoi, kun ajattelin, että jokainen suoritettu päivä vie minut vähän kerrallaan pois siitä mustasta kuilusta, johon syöksyin menetettyäni puolisoni.
Olin juuri jäänyt varhaiseläkkeelle, kun mieheni täysin yllättäen kuoli, joten riitti, että pidin itseni hengissä ja hoidin koirani ulkoiluttamisen. Tulevaisuutta en pystynyt hahmottamaan. Jos yritin, niin ahdistuin. Eli yritin siis keskittyä elämään yhden päivän kerrallaan. Minäkin muistan miten iltaisin huokasin helpotuksesta, että tästäkin päivästä on taas selvitty.

Halauksin ❤️
Solitaire

lesken roivale

Heittelen tähän väliin kysymyksiä kuinka moni on hakenut apua/voimaa terapiasta, muistakin vertaistukiryhmistä (tämän  ryhmän lisäksi) tai vaikkapa Eläkeliiton järjestämistä Yhtäkkiä yksin- valmennuksista?  Viimeisin vaihtoehto, Eläkeliitosta huolimatta, kohdentaa noin viisipäiväisen valmennuksen eri ikäryhmille ja joka ei maksa yhtään mitään.  Siinä pääsee myös arjesta  irti kylpylälomalla, joten olettaisin että ilmapiiri saattaisi sopia aika monellekin leskelle?

Ja onko tuttu  surututkija Mari Pulkkisen väitöskirjan pohjalta koostettu helppolukuinen kirja Surun sylissä? Jos jotakin kiinnostaisi lukea, miten tärkeää on kokea suru ihan joka paikassa ja peittelemättä?

Suosittelen myös nettisivuja Surevan kohtaaminen, jossa on runsaasti aineistoa jaettavaksi työkavereille ja naapureille ja jotka eivät osaa surevaa kohdata. https://www.surevankohtaaminen.fi/

Työiässä puolisonsa menettäneille on Suomen Nuoret Lesket-yhdistys, jossa on myös painavaa asiaa surusta ja mahdollisuuksista päästä puhumaan siitä tai jopa olemaan yhdistyksessä mukana.

Meistä ei jää kukaan yksin, jos vain voimat riittävät etsimään jossakin surun vaiheessa kanavia surun purkamiseen ja sen kanssa elämiseen. 

Lukiessani teidän juttujanne olen pahoillani, miten ymmärtämätöntä kohtelua jotkut kirjoittavat ovat saaneet työn tai muun kautta. Ymmärrän hyvin omienkin kokemusteni myötä, mistä on kyse. Minut on pelastanut kipakka luonteeni ja olen likimain mottaissut jotakin tolvanaa, joka ei suruani kunnioita ja asiallisesti käyttäydy. Eihän se aina mitään auta, mutta kyllä se hiljaiseksi on toisen saanut. Teen sen kaikkien surevien puolesta, sillä läheisen menettäminen on miltei sama kuin toimintakyvyn totaalinen menettäminen saati järkikään kunnolla juoksisi. Silloin on todella aiheellista myös hakea tukea, jolla jaksaa päivistä toisiin. Tai pitää puolensa,

Kuutamo

Taas niin hyviä kirjoituksia Tarjalta, Ullalta ja Solitairilta. Niin tulee oma surupokuni mieleen.
Alun voimattomuus, elämänhalun menettäminen ja kaiken aikaa oleva suru. Jokaisen on itse käytävä se läpi, mutta onneksi on tämä palsta joka antoi voimaa elpyä.
Nyt minulla tulee juuri vuosi rakkani menettämisestä ja pelolla odotan kuolinpäivän kohtaamista. Sukulaiset järjestävät tyttärieni kanssa muistotilaisuutta. Pelottaa, että tuleeko joku romahdus. Käyn haudalla pari kertaa viikossa ja kynttilät ovat panneet haudalla vuoden päivät.
Minulla on ollut on ollut onnea, sillä työporukka ja yrityksen omistajat jakoivat suruni ja antoivat myötätuntuoa, josta olen hyvin kiitollinen.
Olen myös tavannut ihanan lesken, joka antaa minulle voimaa elää tätä elämää. Me myös ymmärrämme hyvin toisen surua ja annamme sille tilaa. En aikaisemmin uskonut, että tämä voisi tapahtua. Elämä on arvoituksia täynnä.

Vierailija

Viestin aloittaja

Paljon on tullut tänne taas kirjoituksia surevilta ja on hyvä että tänne voi purkaa tunteitaan. Olin pari viikkoa etelän auringossa voimia keräämässä tähän pimeään syksyyn ja kyllä aurinko ja valo aina auttavat.

Kolme vuotta olen ollut yksin ja olen saanut erilaisen elämän takaisin, iloineen ja suruineen, suurin suru on väistynyt taka-alalle, mutta suru ei koskaan kokonaan poistu, se antaa vain tilaa uusille tunteille.

Matka tähän on ollut pitkä ja raskas, mutta onneksi kaikesta selviää ajan kanssa, vaikka aluksi tuntuu ettei elämällä ole enää mitään tarkoitusta tai annettavaa, ainoastaan suru ja yksinäisyys. Kuitenkin meillä kaikilla on vielä oma elämä elettävänä ja se tuo uusia mahdollisuuksia, joillekkin uuden ihmisen elämään, jollekkin toiselle taas jotain muuta.

Kiirehtimällä ei surua saa poistettua, vaan se tie on käytävä jokaisen loppuun saakka ja jossain vaiheessa huomaa että elämä alkaa taas kantaa ja se on hyvä tunne kun sen huomaa.

Luonto ja ulkoilu on auttanut minua tässä selviytymistarinassa ja myös minulle tosi rakas koira joka on seurana joka hetki, myös lapset ja lapsenlapset tuovat iloa elämäänä päivittäin vaikka asuvat kaukana, onneksi on puhelimet keksitty ja yhteydenpito on helppoa.

Voimia teille kaikille ja jaksamista, suuren lämpimän halauksen teille kaikille lähetän.

Vierailija

Laitan tähänkin oman kokemukseni jonkinlaisesta kuolemasta,  ehkä se lohduttaa jotakuta. Kuolema ei ole ollenkaan niin ikävä asia kuin yleensä luullaan johtuen osittain pelottelustakin, että voi joutua ikuiseen helvettiin. Eihän eded paha isä laittaisi lastaan ikuiseen pimeyteen, joten miten Jumalasta halutaan ajatella niin kauheita. Joillekin tämä elämä maan päällä voi tuntua helvetiltä ja se voi jatkua jollain tavalla kuoleman jälkeenkin, mutta mikään ei ole ikuista sentään. Asioita voi aina muutta niin elävänä kuin kuolleena, kun pyrkii vain hyvään.  Tässä oma kokemukseni lyhyesti:

Leikkauksen aikana poistuin kehostani ja lensin suoraan kohti Jumalaa ja yhdyin Häneen, se oli mahtavin kokemus elämässäni, sanoinkuvaamaton. No takaisin piti palata auttamaan vielä ihmiskuntaa omalta osaltani. Turha yrittää ryntäille sinne liian aikaisin.

Vierailija

Mieheni enkä minä kuulunut kirkkoon. Loukkaavimmat kommentit sain uskovilta ihmisiltä. Minua ei heidän mielestään voinut edes mitenkään lohduttaa koska minulla ei ollut lohtua tulevasta tapaamisesta oman kuoleman jälkeen. Järjestämäämmme muistotilaisuutta verrattiin eläimen raadon hävittämiseen koska siihen ei kuulunut kirkollista siunausta. Kaikki tämä sanottiin suoraan, vaikka kaikki tehtiin mieheni toivomusten mukaan. Itse olen yhä sitä mieltä että jokainen saa uskoa mihin tahansa, mutta sillä varjolla ei pitäisi pystyä loukata muita. En tiedä miten oma elämäni päättyy ja missä vaiheessa ja tapaanko mieheni enää koskaan missään muodossa, sen tiedän että mikään ei tässä maailmassa häviä koskaan, jollain atomitasolla jatkamme edelleen ja siten tapaamme ainakin. Mitään uskontoa en siihen tarvitse. Silti minulle on ihan ok jos joku tuntee tarvetta uskonnolle käsittelyssä, kun muistaa antaa tilaa meille muille

Vierailija

Aivan niin, eli ”elä ja anna toisten elää”.

Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että mikä yhdelle sopii ei sovi toiselle. Eikä sitä omaa vakaumustaan pidä tuputtaa toiselle, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Tämän keskustelupalstan yksi vahvuus on siinä, että uskonnolliset viestittelijät ovat ymmärtäneet, että tämä paikka on yksi niistä harvoista, jossa voi vaihtaa mielipiteitä ilman, että minkään uskontokunnan edustajat julistavat omaa sanomaansa ja omia oppejaan.

Olen kiitollinen siitä, että uskovaiset ovat malttaneet antaa meidän vähemmän valaistuneiden tukea toisiamme ilman, että ovat yrittäneet kertoa uskon tuomasta avusta.
Kiitos siitä, ja toivottavasti saamme pitää tämän keskustelun asiallisena tulevaisuudessakin.

Vierailija

Hesarin nettiversiossa on tänään Katariina Malmbergin kirjoittama pitkä juttu leskeydestä. Ilkka Malmbergin (1953-2016) kuollessa oli hän 46v. ja jäi kolmen teini-ikäisen lapsen yksinhuoltajaksi. Hyvä artikkeli mutta näkyy valitettavasti vain HSn tilaajille.

Lämpimät halaukset teille kaikille ❤️
Solitaire

Solitaire

Ote tuosta yllä mainitusta Hesarin artikkelista:

Enää leskeys ei ole asia, johon minut olisi leimattu loppuiäksi. Ennen lesket kantoivat surunappia ja muita symboleita eikä uutta suhdettakaan aina katsottu hyvällä.

Nyt tuntuu, että leskeys ja yksin jääminen ei ole mikään juttu. Moni ei kuitenkaan halua puhua kuolemasta. Huomasin ystävieni toivovan, että unohtaisin sen nopeasti ja pääsisin yli.

Kun löysin seurustelukumppanin, osa heistä ehkä helpottui.

Nyt se ei enää sure, iloittiin. Ikään kuin kuolema olisi sillä pois pyyhitty.

Olen tajunnut, että samassa ihmisessä voi ollahtä aikaa monta roolia. Voit olla leski, mutta seurustella.

Voit olla rakastunut, mutta silti suru ei lähde koskaan.

Moni ajattelee, että suru on jotain minkä yli mennään, joka jätetään taakse.
Mutta ei se mihinkään lähde. Se on läsnä kaikessa mitä minulla nyt on.

Leskeys on ja pysyy.

Vierailija USAsta

Mielenkiintoinen huomio. Ehka elamassa ei mitaan jateta taysin, vaan kannetaan mukana ikuisesti, vaikka mita uutta asiaa eteen tulisi? Kuten vaikkapa silmien vari, joa on ja pysyy.

Mina olen talla hetkelle siina tilanteessa, etta en edes voisi ajatella uutta kumppania. Se asia on elamassani eletty pitkan avioliiton aikana. Olen talla hetkella vakuuttunut siita, etta "I mate for life" (yksi elamankumppani)  kuten jotkut lintulajit. Olen yksiavioinen ja hyva niin.

Jotta elamallani olisi edes jokinlainen tarkoitus, olen alkanut hiljalleen tehda jonkinlaista hyvantekevaisyystyota. Autan vanhempia ihmisia tutustumaan tietokoneen salaisuuksiin jne, vaikka en itsekaan mikaan taituri ole. Naen, etta tassa on suuri tietovaje, vanhemmat ihmiset on pakotettu yheiskunnassa kayttamaan nettia jokapaivaisessa toiminnassaan,vaikka heilla ei ole tarvittavaa tekniikkaa, valmiuksia  tai taitoa. Tama toiminta minulle on ollut todellista terapiaa. Toivottavasti on jotakuta myos vahan auttanut tassa nettimaailman labyrintissa.

Toivottavasti jokainen teista elaman haavoittamista loytaa oman tervehtymistiensa. Ennalleen emme kai enaa koskaan tule, mutta uutta kasvua voi tapahtua. Aika on ihmeellinen parantaja.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat