Sivut

Kommentit (3003)

My one and only love

Hei!

Minä  painostin koulutoverini lääkäriin,mikä olikin tärkeää. Häneltä löytyi keuhkosyöpä ja kuljetin häntä sädehoidossa ja nyt hoidot ovat ohi. Kannan hänest'ä huolta edelleen, mutta  nyt tuntuu, että haluan antaa tilaa surulleni. Pelkäsin että mieheni on luullut minun unohtaneen hänet, kun olin niin intensiivisesti ystävättäreni asioissa mukana.Tavallaan olin surusta lomalla,kun hoidin  vankalla kokemuksella ystäväni asioita.

Vierailija

Viestin aloittaja

Näyttäisi siltä että meillä kaikilla on parempi "jakso" menossa kun tämä palsta on ollut hiljainen, vai onko kaikilla sellainen olotila ettei jaksa enää edes tänne kirjoitella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Hei pitkästä aikaa,syksyn pimeimmät ajat menossa,täällä meillä ei lumesta ole tietoakaan,mutta elämä menee jo omaa rataansa,rakkaani kuolemasta on 2v.5kk,ja olen surun paremmalla puolella,jos niin voi sanoa.Elän omaa uutta,toiset sanoo,että toista elämää nyt.Rinnallani on mies,joka ymmärtää,että tunteeni tulee pintaan tietyissä tilanteissa,jotka jotenkin liittyy mieheeni,saan olla oma itseni hänen seurassaan..ja hän antaa minulle tilaa näissä herkissä hetkissä.Joten niinkuin Solitaire jossain kirjoitti,surusta ikävästä ja nykyisestä uudesta elämästä ja uudesta rakkaudesta,niin samoja ajatuksia tästä asiasta minullakin,en vaan osaa niitä sanoin niin julki tuoda,kuten Solitaire.

Tämä palsta on ollut suuri tukeni,onneksi löysin tämän n.2kk puolison kuoleman jälkeen ja sain tänne kirjoittaa tuskaani ja saada vertaistukea ja ehkä samalla aikaa myöten tuoda lohtua ja tukea uusille rakkaansa menettäneille.

Tänä päivänä nauran,elän ,iloitsen siitä mitä minulla on,rakkaat lapset,lapsenlapset,työ,koti,ystävät,uusi  ymmärtäväinen mies rinnallani,muistoissa eletty elämä.

Elän tätä hetkeä,tätä päivää.

Halauksin,Wilma

Vierailija

Viestin aloittaja

Voi miten hienoa kuulla sinusta Wilma ja paljon onnea "uuteen  elämääsi". Paljon yhdessä alussa purimme tunteitamme ja olimme toistemme tukena. Kyllä se elämä alkoi kantamaan meitä molempia, minun elämäni hieman erilaista koiran kanssa, mutta elämisen arvoista kuitenkin.

Solitaire

Tosi kiva kuulla sinusta taas Wilma ja ihanaa, että voit niin hyvin ❤️.

2 1/2 vuotta on kohta kulunut siitä kun puolisoni kuoli ja myös minulle tämä viestiketju on ollut todella tärkeä. Kun löysin tänne, tarrasin kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Joskus kirjoitin ja purin suruani, mutta ennen kaikkea luin muiden saman kokeneiden viestejä. Sain ymmärryksen, etten ole ainoa, josta tuntuu, että omakin elämä on ohi, eikä tulevaisuutta pysty edes kuvittelemaan. Jotenkin se helpotti, kun tajusin, ettei oma suruni ole ainutlaatuinen ja joillakin voi olla sen suuren surun lisäksi muitakin vaikeuksia, joiden kanssa täytyy jaksaa kamppailla. Vaikka suru oli musertaa minut, ymmärsin olla kiitollinen siitä, että lapsemme olivat jo omillaan ja elämä oli muiltakin osin kunnossa. Jossain vaiheessa tajusin, että ennemmin tai myöhemmin tulen selviämään tästä - muutkin ovat selvinneet...
Joskus surun selättäminen varmasti vaatii ulkopuolista apua, mutta itse koin, että sain täältä sen tuen, jota tarvitsin. Täältä sain apua, kun sitä kaipasin ja tänne pystyin purkamaan suruani, ikävääni ja tulevaisuudenpelkoani.
Kiitos, että tämä viestiketju on olemassa ja kiitos teille kaikille ❤️, joilta olen saanut tukea ja joiden kanssa olen saanut vaihtaa ajatuksia. Toivon, että nyt omalta osaltani osaan tuoda tänne edes hitusen uskoa tulevaisuuteen.

Elämässäni ovat asiat taas hyvin. Uusi kumppani on hyvä ihminen ja aivan kuten Wilmankin kumppani, ymmärtää hän ne ajoittaiset herkät hetkeni. Hän tajuaa, että yli 40 yhteistä vuotta puolisoni kanssa on muovannut minut sellaiseksi, kun nyt olen. Ne vuodet ja kokemukset ovat osa minua, ja seuraavat aina mukana. Lainasin aiemmassa viestissäni Katarina Malmbergin sanoja ” leskeys on ja pysyy” ja niin se varmasti on.

Lämmin halaus teille kaikille ❤️
Solitaire

Vierailija

Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

My one and only love

Hei!

Minulla ensimmäinen yksinäinen Itsenäisyyspäivä. Poikanikaan ei tullut. Laitoin kukat ja kynttilät palamaan ja menin myöhään illalla vielä toiseen kertaan hautausmaalle, Puhelin miehelleni ja  katselin kauniisti valaistua kalmistoa. Kyynel tuli silmääni, kun kävin oman rakkaan veteraanini ...isäni haudalla.. Ajatus joulusta tuntuu vaikealta. Viime joulun olin laittanut prikulleen, enkä muista siitä mitään.(shokkovaihe).

Voikaa hyvin!

Vierailija

Viestin aloittaja

Tiedän ja olen kokenut sen tunteen kun kuolema vie rakkaan viereltä ja tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman mitään varoitusta. Vaikka rakkaani kuolemasta on kulunut 3 vuotta, mietin vieläkin miksi niin kävi ja se kuva mielestäni ei häviä koskaan kun hänet löysin lattialta makaamasta ja josta hän ei koskaan herännyt.

Ensimmäinen joulu ja vielä seuraavakin joulun ja juhannuksen aika olivat vaikeita, nyt hiljalleen niistäkin päivistä on tullut toisenlaisia, mutta niistä olen selvinnyt.

Toivon jaksamista teille kaikille, vaikea joulunaika on tulossa monelle rakkaansa menettäneelle, mutta uskon vieläkin vakaasti siihen että rakkaamme seuraa ja kulkevat mukanamme joka päivä.

Puolikas

Tuntuu niin tutulta teidän kirjoitukset. Mieheni kuolemasta 1v 9kk ja edestakas rimpuilua tämä elämä edelleem. Välillä tuntuu pääsevän eteenpäin, sitten taas takapakkia. Myös miehen äkillinen kuolintilanne ja kasvot mielessäni päivittäin.

Ilman tätä viestiketjua ja teidän kaikkien kirjoituksia en tiedä kuinka olisin selvinnyt edes tähän asti. Äärimmäisen lohdullista lukea samanlaisia tuntemuksia muilta ja niiltä pidemmälle päässeiltä koko tämän ajan.

Kiitos ja voimia teille kaikille!

Puolikas

Vierailija

http://www.legacy.com/news/advice-and-support/article/sudden-death , tässä artikkeli josta löysin itse paljon itseäni auttavaa asiaa, on toki englanniksi mutta voin yrittää suomentaa pääasioita jos joku haluaa. Pääpointtina se, että vaikka läheisen äkillisen kuoleman kohtaavan suru ei ole sen suurempi kuin ennalta odotettu kuolema, on sen kohtaavan mahdollisuudet käsitellä asiaa erilaiset. Äkillisen kuoleman kohdatessa käytännössä kaikki asioihin mukautuvat kykysi joutuvat yhtäkkiä sellaisen"hyökkäyksen" kohteeksi, että sinun mahdollisuutesi selvitä siitä hetkestä, vaikka kuinka yrität ovat mahdottomia. Tämä on koska sinulla ei ollut mitään valmisteluaikaa, edes mitenkään miettiä tulevaisuutta, sitä että elämä tulee muuttumaan täysin kokonaan. Olen itse kokenut läheiseni äkillisen sekä sairauden hivuttaman kuoleman, tiedän näistä molemmista ja niiden aiheuttamista tunteista, enkä voi sanoa kumpi " parempi". Kuolevan puolesta sanon että äkkikuolema, läheisen eli itseni vuoksi olisin kuitenkin halunnut vähän varoitusaikaa.

My one and only love

Hei!

Ajattelen, että korkean ikäni vuoksi (74v) on selvää, että suru  on minussa aina ja pysyy. Nyt 1 vuosi ja 2 kuukautta mieheni kuolemasta ja elämä pysähtyi hänen kuolemaansa ja siihen jäi. 

Elämänlankani loppupää jo häämöttää (74v) ja huokaan iltaisin helpotuksesta, että taas  on päivä vähemmän.Oma  tulevaisuus  pelottaa, kun ei ole ketään, kuka voisi pitää puoliani sairauden sattuessa.. Pitää vain toivoa,että kaikki käy nopeasti.Kaunis musiikki kuitenkin lohduttaa.

Joulunaikaa Rauhaisaa Kaikille!

Vierailija

Viestin aloittaja

Lähestyvä joulu saa monet meistä surullisemmaksi ja mieli on maassa, yksinäisyys vaivaa meitä useampia ja elämälle ei tahdo löytyä mitään mikä mieltä piristäisi, vaivumme alakuloon ja toivomme että olisi meidän jo aika lähteä rakkaimpamme luo.

Miedänkin elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi ja joka päivälle pitäisi pyrkiä löytämään ainakin yksi positiivinen asia, kun sellaisen huomaa, pikkuhiljaa huomaa enemmän ja enemmän ja oman kuoleman odotus siirtyy hiljalleen taka-alalle.

Toivon että My one and only love löytäisi omaan päiväänsä edes yhden positiivisen asian, ja hiljalleen alkaisi huomata että tämä elämä on vielä elämisen arvoista. Mitään mennyttä ei takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi, uskon kuitenkin että elämällä on meille kaikille vielä jotain hyvääkin tarjottavana, tulevaisuutta ei kannata pelätä eikä murehtia, kaikki tapahtuu aikanaan.

Oikein hyvää joulunalus viikkoa teille kaikille, lämmin halaus ja ajatus teille kaikille "kohtalotovereille". Pidetään toisistamme huolta, ketään kirjoittajaa emme jätä yksin, vaan pyrimme auttamaan kaikkia.

Sarai

Hyvää joulunaikaa kaikille!
Aika on ihmeellinen käsite. Mieheni poismenosta on pian 10 vuotta. Olin tuolloin 43-vuotias. Surun kaksinkertaisti (näin sanoi viisas, nuori työkaverini) se että 20 vuoden avioliittomme oli päättymässä eroon samoina viikkoina kuin tuo äkillinen kuolema tuli.
Aika on ollut haastavaa, mutta nyt lapset ovat aikuistuneet ja itsekin löydän Taivaan Isän tuella ilon joka päivästä.
Kuitenkin se läheisen ihmisen kaipuu elää, mutta deittimarkkinoille ei ole jaksamista lähteä. Ja tokkopa raitista ja addiktiovapaata kumppania löytyisikään. Olen liian herkkä aloittamaan draamaa jota tuntuu monen suhde olevan.
Rauhani minä jätän teille, sanoi Vapahtajamme. Siihen turvaan. Hyvää adventtia ihan jokaiselle.

Vierailija

Sarai’lle

Kyllä meitä raittiita ja addiktiovapaita lienee runsaasti niin naisissa kuin miehissäkin, eikä siihen tarvita uskossa olemista.
Jos uskon voimasta haluaa kertoa on täällä ET:ssä toinen viestiketju ihan sitä varten.

Sarai

Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

Hei!
Kyllä on totta kaikki tuo. Koen niin samoin vaikka tragediasta pidempi aika. Se äkillisyys ja shokki kestää vuosikaudet. Toimii vain kuin kone viedessään arkea ja lapsia, jos on, eteenpäin. Itse menin heti yön vietettyäni puolison siirtymisen (johdot lääkäri irrotti) iltavuoroon toiseen sairaalaan enkä saanut/hakenutkaan sairaslomaa tms. No, jaksettava on. Monenlaista kommenttia olet varmasti kuullut, esim. että "huonomminkin voisi olla" tms. Minun esimieheni sanoi asian kuultuaan "muistan kun meidän koira kuoli". Mistä olet saanut voimia?

Sarai

Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

Niinpä, itsekin paloin loppuun surun vuosina hoitotyössä ja nyt teen ns. vähemmän arvostettua, kylläkin raskasta työtä, jossa ei jatkuvasti tuplavuoroja ym. Saan kyllä siitäkin ihmettelyä.

Vierailija

Pitkästä aikaa löysin tämän palstan. Varmaan vuosi sitten kirjoittelin tänne edellisen kerran. Tosiaan 3 v 2 kk mieheni kuolemasta. Lokakuussa vuosipäivänä kyyneleet nousivat silmiini, kun ajattelin vuosia taaksepäin ja kuolinpäivän muistan edelleen kuin eilisen. Vaikka elämässä on paljon seesteisiä hetkiä nykysin, niin kaipuu nostaa välillä päätään. Shokki ja suru on muuttunut hiljaiseksi kaipaukseksi.

Itselläni on myös ollut jo yli vuoden päivät uusi ihminen elämässä ja olen hänestä kyllä kiitollinen. Mikään ei tietenkään entistä elämää poista, mutta pystyn antamaan uudelle elämälle tilaa.

Tämä palsta on tavallaan turvapaikka, johon pystyy tukeutumaan milloin tahansa ja saa purkaa ajatuksia. Olen kiitollinen, kuten monet muutkin, että tämä ryhmä on olemassa. Vaikka vietän hiljaiseloa täällä, niin muistelen silti usein tätä sivua. Rauhallista joulunaikaa kaikille!

Nefe

Solitaire

Hei Nefe,
Tosi kiva kuulla sinusta taas pitkästä aikaa. Ja ihanaa kulla että sinulla on kaikki hyvin.

Olet ollut aina silloin tällöin ajatuksissani. Juuri sinä sait minut huomaamaan, että olin jättänyt sen mustimman suruvaiheen taakseni. Puolisoni kuolemasta oli silloin kulunut ehkä noin kahdeksan / yhdeksän kuukautta. Kirjoitin jonkun viestin tänne ja kommentoit siihen, että olit huomaavinasi, että suruni pahin vaihe oli taittumassa. Vasta silloin ymmärsin, että niin todellakin oli tapahtunut. Siitä alkoi uskoni tulevaisuuteen ja ajatus, että kyllä minä vielä jossain vaiheessa selviän tästä. Joskus voi ulkopuolinen nähdä asiat selvemmin!

En tiedä miten pitkälle taaksepäin olet nyt lukenut viestejä, mutta Viestin aloittajan, Wilman ja minun viimeisimmät kuulumiset on kirjoitettu 5-6.12.

Rauhallista joulun odotusta kaikille ❤️
Soliaire

Rakastettu

Hei kaikille,
Olen lukenut palstaa, mutta kirjoittaminen jäänyt.
Nyt on noin 1v 10 kk rakkaani kuolemasta.
Viime joulua ei ollut ja tuleva joulu on jo hieman helpompi. Kuusta ym entisiin jouluihin viittaavaa en ole laittanut. Kynttilät ja kukat riittävät.
Olen iloinen lukiessani Wilman, Nefen ja Solitairen kirjoituksia, joista saan uskoa edelleen tulevaan.
Ristiriitaisia tunteita, en toisaalta tunne pystyväni uuteen suhteeseen pitkän, 41v, yhteisen taipaleen jälkeen rakkaani kanssa... Mutta nyt on orastava pieni lämmin tuulahdus tullut elämääni, joku joka on huolissaan minusta ja välittää. Olen hämilläni... Tulee ensi keväänä viisi vuotta siitä, kun minä aloin pitää positiivista ajatusta yllä ja tsemppattiin mieheni sairauden varjossa... Ei silloin odottanutkaan, että minuakin joku muu kuin mieheni, kantaa eteenpäin ja oli minulle rakas, mutta raskas tie tuntui oikealta.
Ihminen on ihmeellisiä asioita täynnä... Nyt olen jo ymmärtänyt ettei mieheni tule takaisin. Hänet minä haluaisin, jos mahdollista.
Onko tämä uusi orastava juttu sitä mitä haluan, en tiedä, mutta aion katsoa. Tuntuu niin hyvältä viestit ja soitot, että joku ajattelee ja miettii minua.
Toivon sinullekin, surusi alussa ja aallon pohjalla olevalle, uskoa tulevaisuuteen, sieltä se tulee emmekä tiedä mitä tuo tullessaan ja missä muodossa.

Lämmintä kynttilän loistetta kaikille kirjoittajille ja lukijoille, yritetään löytää joulusta lämpöä ja uskoa tulevaisuuteen, yritetään elää ❤️

Voimahalaus kaikille.

Rakastettu

Vierailija

Sarai kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

Hei!
Kyllä on totta kaikki tuo. Koen niin samoin vaikka tragediasta pidempi aika. Se äkillisyys ja shokki kestää vuosikaudet. Toimii vain kuin kone viedessään arkea ja lapsia, jos on, eteenpäin. Itse menin heti yön vietettyäni puolison siirtymisen (johdot lääkäri irrotti) iltavuoroon toiseen sairaalaan enkä saanut/hakenutkaan sairaslomaa tms. No, jaksettava on. Monenlaista kommenttia olet varmasti kuullut, esim. että "huonomminkin voisi olla" tms. Minun esimieheni sanoi asian kuultuaan "muistan kun meidän koira kuoli". Mistä olet saanut voimia?
Minulla on myös lapsia, nuorin oli alaikäinen. Tämä toimiminen kuin kone kuvaa elämääni täysin. Teen sen mitä kuuluu tehdä, en ole paljoa pystynyt miettimään mitä itse loppujen lopuksi ajattelen yhtään mistään. Sen tiedän ja tiesin heti mieheni kuoleman jälkeen on se että mitä silloin olin tekemässä ( tein tutkimustyötä, mieheni ei ollut mitenkään osallinen tähän, kuin kannustavana kumppanina, millä olinkin suurempi rooli kuin olin nähnyt), kaikki se kaatui. Tutkimusaiheeni liittyi liian läheisesti kaikkeen mitä joutui itse käsittelemään. Pakko oli ottaa siitä taukoa. Luulin pystyväni yrittää siinä mutta viime kesä menikin isäni saattohoidossa. Mistä saan voimia, en tiedä. Painoa on pudonnut 15 kiloa, ei ylipainoa paljoa ollut ennenkään, mutta nyt alkaa olla rajat siinäkin kiinni. Mutta eteenpäin on mentävä, joskus olen jopa nähnyt kauneutta lumesta puun oksilla, jotain mitä en olisi pystynyt näkemään vuosi sitten. Nämä pienet hetket luovat uskoa tulevaisuuteen jota on silti vaikea kuvitella

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat