Sivut

Kommentit (3068)

Tarja

Joulunlämpöinen tervehdys kaikille, täältä pohjoisen perukoilta.
Kiitos kirjoittajille, nyt erityisesti ilahdutti kuulla teistä " vanhoista " , joiden kanssa olen saanut omaa surunpolkuani. Tutut turvalliset nimet varmaan toivat tunteen, että halusin palata muistoissa taaksepäin ja lukea vanhoja kirjoituksia täältä.
Rakkaan mieheni äkillisestä kuolemasta on kulunut kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Silloin elämäni meni sirpaleiksi ja raskas, musta iloton, epätoivoinen elämä alkoi.
Tähän aikaan on sisältynyt niin paljon tuskaa, itkua kaipausta , ennenkaikkea sitä hallitsematonta aallokkoa joka heitteli edestakaisin.
Nuo kaikki tuli niin elävästi mieleen illalla, kun luin tätä " päiväkirjaa" , mistä välittyi koko tunteiden kirjo.
Taas kerran, kiitos teille rakkaat "tukipilarit" ❤️ jotka jaksoitte antaa lohtua ja toivoa silloinkin, kun se oli itsellä hukassa .

Tähän päivään olen selvinnyt.. ikävä on muuttanut asumaan sydämeen , sen kanssa on oppinut elämään , enimmäkseen rakkaat muistot antavat voimaa ja tuovat iloa , välillä muistot riipaisevat , kyyneleet tulevat herkästi silmiin , mutta pystyn hallitsemaan tunteitani.
Olen kiitollinen niistä vuosista mitkä saimme yhdessä viettää , enkä enää mieti sitä miksei se saanut jatkua pitempään.

Joulun aika moninkertaistaa tunteet ja muistot .. olen pikkuhiljaa pystynyt palaamaan entisenlaisiin joulurutiineihin .. ja jopa nauttinut kaikesta. Yhteiset rakkaat joulumuistot sydämessä olen alkanut rakentamaan omanlaista , minun jouluni.. johon kuuluu ystäviä, sukulaisia. Meillä ei ole lapsia. Helppoa ei ole ollut , mutta ajan ja itsensä työstämisen kautta olen selvinnyt.. jotenkin.

Teillä monella on elämään tullut uusi rakkaus , se on ihana asia , kaikkea hyvää uuteen elämän vaiheeseen teille.. elämä jatkuu. ❤️

Itse en ole ajatellut uutta suhdetta .. eikä ehkä kukaan arvaa tulla täältä kotoa minua etsimäänkään.
Olen tyytyväinen tähän elämääni .. tai ainakin melkein.. tai olisikohan kohtalaisen tasapainoinen parempi kuvaus.
Rakas koiraterapeuttini pitää huolen päivieni rytmistä ja pitää huolen että iloa riittää joka hetkeen.

Sinä , joka olet vasta surupolkusi alkumatkassa, saatat ajatella että kylläpä ne kirjoittavat kevyesti kaikesta... edelleen toivoisin, lue näitä kirjoituksia muutaman vuoden takaa tähän päivään, huomaat , että me kaikki olemme aloittaneet siitä samasta mustasta pisteestä , tämän uuden oman elämän.
Itse sain voimaa niin paljon heiltä, jotka olivat jo vähän pidemmällä tällä tiellä.. antoi toivonkipinän, jospa minäkin selviän
Voimia jokaiseen hetkeen.. tähän tunteita herättävään joulun aikaan.
Pidetään huolta toisistamme.

Rauhallista joulun odotusta ja joulua .. muistetaan rakkaitamme , mutta pidetään huolta myös itsestämme.

Lämmöllä. Tarja ❤️

Tarja

Tässä vielä pieni runo , joka on niin totta .

" Tiedätkö
Tavallinen on täydellistä
Sellainen tasainen arki ,
kun hetket soljuen
toistavat tuttuakin
tutumpaa rytmiä.

Se on täydellistä
ja voimakkaimmin sen tietää
kolhiintunut ,
pimeässä kulkenut ,
joka tietää
miten asiat ovat silloin ,
kun ne ovat kokonaan toisin.

Sen vuoksi
tavallisuus on parasta. "

Samaa mieltä myös minä 💕 Tarja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Luinkin viestiketjua taaksepäin ja mukava oli lukea Viestin aloittajan, Solitairen, Wilman, Tarjan ja muiden kuulumisia. Voimaannuttavaa lukea ja nähdä, kun eheytymistä tapahtuu hiljakseen.

Moni on täällä muistellut tätä surunpolkua taaksepäin ja kenties lukenutkin vanhoja viestejä. Itsekin jäin pohtimaan, että kuinka löysin tämän palstan ja Viestin aloittajan kanssa kirjoiteltiin. Meillä puolisot kuolivat samoihin aikoihin, joten taivalta on yhtä paljon takana. Meidän surusilmien joukko kasvoi ja nyt tässä on varmasti surusta aika tiivis paketti luettavissa heille ketkä ovat aivan surun alussa. Olen samaa mieltä Tarjan kanssa, että tätä palstaa kannattaa uusien surevien lukea alusta asti jos suinkin vain jaksaa. Aina ei suurimmassa surussa jaksa edes kirjoittaa, mutta lukeminen auttaa myös.

Alussa piti edetä hetki kerrallaan ja koskaan ei tiennyt milloin surun aalto vie mukanaan. Yritin ajatella että jokainen päivä ja jokainen vuodatettu kyynel on lähempänä eheytymistä. Kyynelillä voitelin surua. Jossain vaiheessa huomasin, että elämä ei pysähtynytkään, linnut laulavat ja vuodet vaihtuvat. Välillä koin syyllisyyttä, kun opin nauttimaan taas elämästä, mutta ajattelin, että tätä varmasti puolisoni olisi myös halunnut - että jatkan elämääni hänenkin puolestaan, kun se niin lyhyeen päättyi.

Nefe

Vierailija

Viestin aloittaja

Olipa mukavaa kuulla sinusta Nefe - meillä tosiaan tämä surun polku alkoi samaan aikaan ja olemme molemmat siitä jotenkin selvinneet ja jatkaneet erilaista elämää. Olen iloinen puolestasi että olet saanut ihmisen rinnallesi kulkemaan, minä olen edelleen koirani kanssa kahden, en ole vieläkään valmis uuteen ihmissuhteeseen, vanha ystäväni viestitteli ja olisi ollut halukas tapamisiin, mutta kohteliaasti hänelle sanoin että en ole siihen valmis sellaiseen, luulen että vietän loppuelämäni tällä tavalla ja se on oma valintani.

Kaipaus rakkaaseen tulee vieläkin aika usein ja häntä mietin ja edelleen ihmettelen miksi niin kävi, ja vastauksia ei tule. Kuitenkin elämäni jatkuu ja toivon että osaan siitä nauttia parhaani mukaan. Nautin luonnosta ja tykkään kovasti tästä uudesta karvaisesta uskollisesta kaverista joka on valmis aina lähtemään mukaan.

Toivon teille kaikille rauhaisaa ja onnellista joulua, toivoa ei kannata koskaan menettää, elämä jatkuu ja nautitaan tällä hetkellä kauniista joulumusiikista.

Sarai

Vierailija kirjoitti:
Sarai kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

Hei!
Kyllä on totta kaikki tuo. Koen niin samoin vaikka tragediasta pidempi aika. Se äkillisyys ja shokki kestää vuosikaudet. Toimii vain kuin kone viedessään arkea ja lapsia, jos on, eteenpäin. Itse menin heti yön vietettyäni puolison siirtymisen (johdot lääkäri irrotti) iltavuoroon toiseen sairaalaan enkä saanut/hakenutkaan sairaslomaa tms. No, jaksettava on. Monenlaista kommenttia olet varmasti kuullut, esim. että "huonomminkin voisi olla" tms. Minun esimieheni sanoi asian kuultuaan "muistan kun meidän koira kuoli". Mistä olet saanut voimia?
Minulla on myös lapsia, nuorin oli alaikäinen. Tämä toimiminen kuin kone kuvaa elämääni täysin. Teen sen mitä kuuluu tehdä, en ole paljoa pystynyt miettimään mitä itse loppujen lopuksi ajattelen yhtään mistään. Sen tiedän ja tiesin heti mieheni kuoleman jälkeen on se että mitä silloin olin tekemässä ( tein tutkimustyötä, mieheni ei ollut mitenkään osallinen tähän, kuin kannustavana kumppanina, millä olinkin suurempi rooli kuin olin nähnyt), kaikki se kaatui. Tutkimusaiheeni liittyi liian läheisesti kaikkeen mitä joutui itse käsittelemään. Pakko oli ottaa siitä taukoa. Luulin pystyväni yrittää siinä mutta viime kesä menikin isäni saattohoidossa. Mistä saan voimia, en tiedä. Painoa on pudonnut 15 kiloa, ei ylipainoa paljoa ollut ennenkään, mutta nyt alkaa olla rajat siinäkin kiinni. Mutta eteenpäin on mentävä, joskus olen jopa nähnyt kauneutta lumesta puun oksilla, jotain mitä en olisi pystynyt näkemään vuosi sitten. Nämä pienet hetket luovat uskoa tulevaisuuteen jota on silti vaikea kuvitella

Hei,
Varmasti oli raskasta sekin että tutkimuksesi jäi tauolle ja liian läheinen aihe. Tuo on niin tuttua, että omia tunteita ei voi tai uskallakaan miettiä, kun pelkää luhistuvansa. Minun itkuvaiheeni tuli noin 7 vuotta kuoleman jälkeen ja nyt 10 vuoden pian täyttyessä itken vähän joka päivä. Toivon sinulle voimaa. Ja että saat syötyä sekä kehosi voimaantumista. Itsellänikin välillä kylkiluiden tuntuminen sukulaisia halatessa ihan hävettää. Jotenkin kuin olisi epäkelpo, yksinäinen nainen, jonka luiden päällä ei lihakaan viihdy.. Tämä vähän ehkä huvittavaakin, mutta myös surullista. Lämpimät ajatukset täältä.

Sarai

Vierailija kirjoitti:
Sarai kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuolemasta tulee puolitoista vuotta. Hän kuoli äkillisesti joten se on toki vaikuttanut siihen miten asiaa on joutunut käsittelemään. Nyt tiedän sen että surusta ei pääse mitenkään läpi/ eroon. Sen kanssa vain on pakko oppia elämään, ei siinä mitään muuta vaihtoehtoa ole. Itseni piti muuttaa käytännössä koko elämä että pääsin jotenkin eteenpäin. Aloitin täysin uudessa työssä nyt syksyllä jossa menin käytännössä urassani alaspäin, mutta henkisesti voin paremmin, lisäksi saan valita työtuntini vointini mukaan. Palkka ei toki ole huimaava mutta se että voin valita tuntini ja se mitä voin antaa työssäni palkitsee niin hyvin että se riittää tähän tilanteeseen. Silti yhä elämä on vielä pitkälti sitä epäuskoa, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti, se ensimmäinen kuva miehestäni kuolleena, kun olit juuri nähnyt hänet elossa ja nyt hän on kuollut, se on se mikä on vaikea yhä ymmärtää. Toki siinäkin on päässyt eteenpäin, mutta yllättävän hitaasti

Hei!
Kyllä on totta kaikki tuo. Koen niin samoin vaikka tragediasta pidempi aika. Se äkillisyys ja shokki kestää vuosikaudet. Toimii vain kuin kone viedessään arkea ja lapsia, jos on, eteenpäin. Itse menin heti yön vietettyäni puolison siirtymisen (johdot lääkäri irrotti) iltavuoroon toiseen sairaalaan enkä saanut/hakenutkaan sairaslomaa tms. No, jaksettava on. Monenlaista kommenttia olet varmasti kuullut, esim. että "huonomminkin voisi olla" tms. Minun esimieheni sanoi asian kuultuaan "muistan kun meidän koira kuoli". Mistä olet saanut voimia?
Minulla on myös lapsia, nuorin oli alaikäinen. Tämä toimiminen kuin kone kuvaa elämääni täysin. Teen sen mitä kuuluu tehdä, en ole paljoa pystynyt miettimään mitä itse loppujen lopuksi ajattelen yhtään mistään. Sen tiedän ja tiesin heti mieheni kuoleman jälkeen on se että mitä silloin olin tekemässä ( tein tutkimustyötä, mieheni ei ollut mitenkään osallinen tähän, kuin kannustavana kumppanina, millä olinkin suurempi rooli kuin olin nähnyt), kaikki se kaatui. Tutkimusaiheeni liittyi liian läheisesti kaikkeen mitä joutui itse käsittelemään. Pakko oli ottaa siitä taukoa. Luulin pystyväni yrittää siinä mutta viime kesä menikin isäni saattohoidossa. Mistä saan voimia, en tiedä. Painoa on pudonnut 15 kiloa, ei ylipainoa paljoa ollut ennenkään, mutta nyt alkaa olla rajat siinäkin kiinni. Mutta eteenpäin on mentävä, joskus olen jopa nähnyt kauneutta lumesta puun oksilla, jotain mitä en olisi pystynyt näkemään vuosi sitten. Nämä pienet hetket luovat uskoa tulevaisuuteen jota on silti vaikea kuvitella

Tuulia

Joulutervehdys myös minulta. Puolisoni kuoleman vuosipäivä lähestyy ja vuosi sitten elimme kriittisiä aikoja. Minulle ei tule nyt joulua. Ei joulusiivousta, ei leipomista, ei ruuanlaittoa, ei sisustamista. Joulu ahdistaa. Haluaisin hypätä joulun ja vuodenvaihteen yli. Minä, joka ennen olin jouluihminen. Niin se elämä voi muuttua.

Lämpimiä ajatuksia ja lohtua tämän Henry Scottin runon muodossa kaikille surutietä kulkeville:

Seuraava paikka

Kuolema ei merkitse mitään.

Olen vain hiljaa siirtynyt seuraavaan paikkaan.

Minä olen minä

ja sinä olet sinä.

Mikään ei ole välillämme muuttunut.

Kutsu minua entisellä tutulla nimelläni.

Puhu minulle yhtä luontevasti kuin ennenkin.

Älä muuta äänenpainoasi, älä käytä teennäisen kunnioittavaa

tai murheellista sävyä.

Naura niin kuin me aina nauroimme

yhdessä huvittaville pikku jutuille.

Pysähdy, hymyile, ajattele minua

- anna nimeni olla mukana kaikessa

niin kuin se aina oli,

luonnollisena osana elämää,

vailla varjon häivää.

Elämä on yhtä tärkeää kuin aina ennenkin.

Se on alati sama, se jatkuu keskeytymättä.

Miksi unohtaisit minut, vaikka et näe minua?

Odotan sinua kunnes tulet,

jossain aivan lähellä,

aivan nurkan takana.

Kaikki on hyvin.

Vierailija

Viestin aloitttaja

Karvaisen kaverin kanssa heräsin kahden tähänkin jouluaattoon, kohta aamulenkille. Hyvän joulun toivotuksen lähetin sinne johonkin rakkaimmalleni pienen kyyneleen kera.

Oikein rauhaisaa joulua teille kaikille.

Kuutamo

Lähdin tyttärien kanssa joulua ’pakoon’ Pietariin. Sytytimme kaikille edesmenneille kynttilät Iisakin kirkossa. Tämä oli vaimoni tapa muistaa heitä.
Tänään tulin kotiin ja lähdin haudalle käymään.
Hautausmaa oli hyvin kaunis kynttilämeri.

Haudalla iski hillitön suru ja tuli taas mieleen miksi näin piti käydä. Lohdutonta, mutta onneksi on paljon rakkaita joiden takia on vain mentävä eteenpäin. Tämä joulun aika on pahinta surun aikaa, sillä vaimoni oli todellinen jouluihminen. Vaikka kuinka yritän, niin en saa enää takaisin sitä joulun henkeä, jota ennen oli.

Rakastettu

Hei kaikille,

Kyllä joulun aika oli edelleen raskas, niin monet ihanat muistot yhteisistä jouluista nousivat pintaan. Hautausmaa oli kaunis kynttilöineen, siellä tuli itku... Lukeeko tuossa kivessä todellakin rakkaani nimi...
Minulle tulee 1v 11 kk täyteen tätä polkua.
On ollut hieno huomata, että pystyn jo iloitsemaan, olemaan kiitollinen yhteisistä vuosista rakkaani kanssa.
Toivottavasti te, jotka olette alussa tai vaikeassa kohdassa polulla, jaksatte uskoa ja luottaa, että päivä, joskus hetki kerrallaan, eteenpäin mennään ❤️
Kun luin kirjoituksia taaksepäin, niin vasta ymmärsin ja muistin millaisen tien olen jo kulkenut. Raskas, pimeä tie kohti Valonpilkahdusta tunnelin päässä. Olen päässyt eteenpäin, olen siitä kiitollinen. Se ei ole ollut helppoa, mutta elämä jatkuu, erilaisena, silti elämisen arvoisena. Toivottavasti jokainen teistä pääsee tähän, kuka missäkin ajassa, pienin askelin.

Toivotan kaikille ilonpisaroita ja jaksamista vuodelle 2020.

Rakastettu

Sarai

Tuulia kirjoitti:
Joulutervehdys myös minulta. Puolisoni kuoleman vuosipäivä lähestyy ja vuosi sitten elimme kriittisiä aikoja. Minulle ei tule nyt joulua. Ei joulusiivousta, ei leipomista, ei ruuanlaittoa, ei sisustamista. Joulu ahdistaa. Haluaisin hypätä joulun ja vuodenvaihteen yli. Minä, joka ennen olin jouluihminen. Niin se elämä voi muuttua.

Lämpimiä ajatuksia ja lohtua tämän Henry Scottin runon muodossa kaikille surutietä kulkeville:

Seuraava paikka

Kuolema ei merkitse mitään.

Olen vain hiljaa siirtynyt seuraavaan paikkaan.

Minä olen minä

ja sinä olet sinä.

Mikään ei ole välillämme muuttunut.

Kutsu minua entisellä tutulla nimelläni.

Puhu minulle yhtä luontevasti kuin ennenkin.

Älä muuta äänenpainoasi, älä käytä teennäisen kunnioittavaa

tai murheellista sävyä.

Naura niin kuin me aina nauroimme

yhdessä huvittaville pikku jutuille.

Pysähdy, hymyile, ajattele minua

- anna nimeni olla mukana kaikessa

niin kuin se aina oli,

luonnollisena osana elämää,

vailla varjon häivää.

Elämä on yhtä tärkeää kuin aina ennenkin.

Se on alati sama, se jatkuu keskeytymättä.

Miksi unohtaisit minut, vaikka et näe minua?

Odotan sinua kunnes tulet,

jossain aivan lähellä,

aivan nurkan takana.

Kaikki on hyvin.

Kiitos vaikuttavasta kirjoituksesta! Usein ajattelen että edesmennyt on lähellä, mutta sitten taas en jaksa siihen luottaa. On kuitenkin niin tunnetilojen vaihtelusta kiinni.
Toivon että joulunaikasi olet jaksanut ja lisääntyvä valo toisi meille luottamusta. Toivoo Sarai

Vierailija

Viestin aloittaja

Hyvää alkanutta vuotta teille kaikille surusilmille, näyttäisi siltä että meillä kaikilla on alkanut menemään vähän paremmin kun tämä palsta on ollut hyvin hiljainen, ei uusia eikä vanhoja kirjoittajiakaan ole näkynyt, mutta se on ihan positiivinen asia.. Ainoastaan sää on tänään harmaa ja ikävän tuntuinen, vettä sataa ja tulee.

Kaikkea hyvää teille kaikille, elämä kantaa ja meille on avautunut uusi elämä ja mahdollisuus.

My one and only love

Hei! Minulla on nyt hyvin vaikeaa. Yritän ajatella, että koitan jaksaa kesään asti. Tuntuu, ettei tämä ole totta, vaan paha uni. En jaksa edes puhua kenellekään, sillä ihmettelisivät vointiani, kun rakkaani kuolemasta on vuosi ja 3kk. Tuntuu kuin sydämessäni on suuri kipeä haava. Olen iloinen teidän puolesta, jotka voitte paremmin! 🌌

Solitaire

Voi sinua My one and only love,
Kunpa osaisin auttaa.

En osaa antaa muuta neuvoa kuin, että yritä elää vain yksi päivä kerrallaan. Yritä aamulla ajatella, että tämänkin päivä vie sinut taas yhden päivän poispäin siitä kun menetit rakkaasi. Ja illalla toteat, että olet selvinnyt taas yhdestä päivästä. Näin yritin itse ajatella, kun tuntui siltä, että tulevaisuutta ei ole.

Usko siihen, että jossain vaiheessa elämä helpottaa.
Halauksin Solitaire

rakkaansa menettänyt- yksin ja...

Hyvä  "My one and only love",

Ymmärrän sinua hyvin. Itselläni on kuukausi pidempi matka tätä surun polkua ja kieltämättä syksyn pimetessä alkoi tilanne vaikeutua. Nämä pitkät pyhät ovat olleet itselleni erittäin vaikeita myös. Joulusta puhutaan perhejuhlana ja jos ei ole enää ketään kenen kanssa sitä viettää, korostuu menetys. Itse olen miettinyt kuinka kauan jaksan. Aamuisin täytyy miettiä, miksi nousta ylös- kannattaako? Olisiko parempi vain jäädä nukkumaan- ottaa lääkkeitä ja unohtaa...

On vaikea piiskata itsensä liikkeelle ja pois surun alhosta. Löytää syy omalle elämälle. Oman elämän oikeutusta olen paljon miettinyt.

Jos päivän pidentyminen tuo helpotusta, olen tyytyväinen, mutta samalla voin sanoa, että pelkään valmiiksi jo seuraavaa syksyä. 

Olen miettinyt, kun tämä foorumi on ollut varsin hiljainen, että onko toisilla menossa elämä parempaan suuntaan vai ovatko kaikki samassa kurjassa jamassa kuin itse olen. Kun ei tiedä, mitä tehdä , pitäisikö luovuttaa.

Vierailija

Viestin aloittaja

Koskaan ein pidä luovuttaa, on paljon vaikeita hetkiä, mutta niistä selviää kuitenkin, vaikka ei sitä tahdo aina uskoa. Jokaisella elämällä on kuitenkin oma tarkoitus. Minäkin sitä pohdin mielessäni usein vaikeina hetkinä, mutta nyt tässä vaiheessa olen siitä onnellinen että olen saanut elää.

Sopeutuminen siihen että on jäänyt yksin vie paljon aikaa, paljon energiaa ja paljon kyyneleitä,  ja kuitenkin aika on se joka tuo "helpotusta" suureen suruun ja alkaa näkemään asioita ympärillään.

Surun syövereissä sana, aika, ei tuo lohtua, mutta luovuttaa ei silti kannata vaan "puskea" joka päivä eteenpäin vaikka ei aina niin hyvälle tuntuisi.

Voimia ja jaksamista teille kaikille, lämpimän halauksen teille kaikille lähetän, teistä kaikista ole voimaa itselleni saanut sekä tukea ja turvaakin, olen ymmärtänyt etten kuitenkaan ole ihan yksin.

Tarja

Surunpolku on raskas, voimia kuluttava ja niin todella yksinäinen tie. Vain itse voi määrittää oman surunsa suuruuden ja miltä minusta tuntuu . Edellisten kirjoittajien tunteet koskettavat, ehkä siksi, että ne tuntuvat niin omilta. Surussa on käsittämättömän paljon tunteita, joita ei ole voinut edes aavistaa, ennenkuin tälle tielle itse joutui.
Minun elämä meni palasiksi, kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten.. palasia olen yrittänyt kasata tämän ajan... paljosta olen jo selvinnyt.. Mutta paljosta pitää vielä selvitä.
Yksinäisyys on varmaankin se raastavin tunne, mikä meille kaikille on tullut tutuksi.
Itselleni on ollut tärkeää, pitää huolta fyysisestä kunnosta , koirani on siinä ollut kyllä terapeutin asemassa, jaksanut ulkoiluttaa minua.

Mutta .. periksi ei saa antaa , ei luovuttaa.. elämä jatkuu., paljon erilaisena kuin ennen, mutta jotakin annettavaa sillä meille kuitenkin on.

Surun alussa ja vieläkin, ajattelin.. ihminen ei omista ketään .. saamme lainaksi ja lahjaksi se suuren rakkauden ... Mutta laina on maksettava takaisin.. aina... minun vuoroni oli nyt .. antaa pois.. mitä ei ole omistanutkaan. Olen kiitollinen siitä ajasta joka meille annettiin.. se oli elämän mittainen matka.

Takaisin eletty elämä ei tule .. eikä samanlaista ole edessä päinkään.. On uuden elämän rakentamisen aika. Siihen meille kaikille voimia ja luottamusta siihen, että elämällä on vielä varattuna meille hyvääkin.
Suru muuttaa muotoaan.. elämänilo tulee takaisin.. jossakin vaiheessa.. Surunpolku on vain kuljettava läpi , siihen ei ole oikotietä.

Toivon kaikille voimia , toivoa paremmasta ja kiitollista mieltä siitä, mitä olemme saaneet rakkaittemme kautta.

Edelleen olen kiitollinen teistä jotka olitte suurena tukena silloin , kun itse olin heikoilla. Kiitos ❤️. Jaksetaan.. eletään hetkessä. ❤️. Tarja

Rakastettu

Hei kaikille,

Kuten Tarja kirjoitti "takaisin ei eletty elämä tule, eikä samanlaista ole edessä päinkään"
Minä olen tuon oivaltanut /hyväksynyt.
Helmikuussa tulee kaksi vuotta rakkaani kuolemasta, olen hengissä, mutta elämä on aivan erilaista kuin hänen eläessään. Pakko on ollut mennä eteenpäin ja tämä palsta, vertaistuki on ollut todella tärkeätä minullekin.
Vaikka, kuten polun eri vaiheessa olevien kirjoituksista olen saanut voimia ja jaksamista puskea eteenpäin. Uskon ja toivon, että myös te, joilla on nyt paha olla, tuntuu epätoivoiselta, merkitys omalle elämälle on hukassa, jaksatte katsoa askel kerrallaan ja päivä kerrallaan eteenpäin, älkää luovuttako 💕
En kiellä, etteikö minullakin olisi ollut samoja tunteita esim vielä vuosi sitten. Jostain olen kuitenkin löytänyt aina langan pään jatkaa eteenpäin. Olen siitä kiitollinen myös tälle palstalle ja teille surusilmille.

Elämä on kuitenkin lahja ja uskon, ettei meidän kenenkään rakas haluaisi meidän luovuttavan.

Voimahalaus kaikille.

Rakastettu

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat