Sivut

Kommentit (3081)

Vierailija USAsta

Mieheni kuolemasta on suurin piirtein sama aika kuin sinulla. Enaa ei itku tule joka kerta kun hanesta puhun tai joku muu puhuu, mutta suru ja kaipaus eivat ole menneet minnekaan, lohduttomuus jopa on lisaantynyt. "Rakkaus auttaa kantamaan surun", luin jostakin. Hmm...

Ehka tatakin voi elamiseksi kutsua,vaikka ei se enaa silta tunnu. Elaman lammittava tuli on muuttunut saastoliekiksi, joka ei lammita, eika valaise. Siina sitten varjottelen ja puuhailen pakolliset asiat joskus kuvitellen, etta hyvinhan tama menee. Ei se mene, pakolla mina tata tieta tallustan ja jalkojani raahaan.

Tanaan meilla satoi ensilumi.

Vierailija

Päällisin puolin elämäni sujuu ihan hyvin, eli olen ns. toipunut.

Olen hengissä, syön ruokani, nukun yöni, hoidan työni ja askareeni, käyn kaupassa, tapailen perhettä ja ystäviä, käyn konserteissa ja näyttelyissä, katselen TVtä ja luen lehtiä ja nettiä.

Kohta kolme vuotta olen elänyt omassa kuplassani, joka leijuu irrallaan kaikesta muusta. Maailma pyörii edelleen ja elämä jatkuu kuplani ulkopuolella, mutta minusta on tullut sivustakatsoja eikä mikään oikein kiinnosta tai innosta.
Mikään ei tunnu miltään. Elämä on tyhjää täynnä, enkä osaa odottaa siltä mitään.

En kuitenkaan tunne olevani masentunut tai tunne ylipäätänsä olevani yhtään mitään.
Olen vain olemassa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Sitä samaa voin sanoa kuin edelliset kirjoittajat. Mieheni äkkikuolemasta tulee puolitoista vuotta, lisäksi siihen isäni saattohoito kuolemaan viime kesänä. Kuplassa eläminen on tuttua, hoidan kaikki asiat ja teen kaikki mitä pitää tehdä, mutta itse olen kaiken ulkopuolella, vaikea selittää mitä ja miten on koska en itsekään tiedä. Onko tämä elämistä vai olemista vai mitä tämä on, en tiedä. Ehkä aika auttaa, toivon niin, pieniä pilkahduksia onnellista hetkistä olen kokenut, suurempia hetkiä odotellessa voimia teille kaikille.

Vierailija

Jos ihmisellä todetaan ALS-sairaus, niin koko elämä kaatuu.
Miten näinä vaikeina sairauden aikoina voi ajatella eteenpäin.

Minä en halua menettää miestäni, en kerrassaan halua hänen kärsivän.
Haluan, että hän saa jatkaa elämäänsä ja tehdä asioita, joita hän mielellään tekee ja suunnittelee.

Kun koko tämä maanpäällinen elämä menee uudestaan suunniteltavaksi. Kun kävely ei suju kun kädet ei toimi.

Minä kuitenkin haluan auttaa häntä ja me olemme aina yhdessä. Me teemme kaikenlaiset asiat yhdessä, se vaan on niin.
Minä en halua menettää häntä.

Vierailija

Niinhän se on ettei kukaan halua menettää läheistään, millään tavalla. Tapaa kun ei pysty valitsemaan, vaikka kuinka haluaisi. Äkkikuolema on uskoakseni kuoleman kohteeksi joutuvalle armollisin, hän ei joudu käsittelemään kaikkia kuolemaan koskevia asioita. Läheisille tämä on mielestäni vaikein tapa, sinulle ei jää mitään valmistautumisaikaa, aikaa keskustella asioista läheisesi kanssa, päättää asioista yhdessä jne. Mitä sinulle jää on shokki ja samalla joudut siihen myllyyn asioiden hoitamisessa, mistä sinulla ei aiemmin ollut tietoakaan. Ainut mitä voin sanoa sinulle on se että käyttäkää tämä loppuaika hyvin, ei tule olemaan helppoa mutta olette silti vielä yhdessä, teillä on silti jotain mitä kaikilla ei ole, aikaa olla yhdessä, aikaa käydä asioita läpi, meiltä joiltakin se vietiin minuuteissa.

Mk

Tuo olotila, ulkopuolisuus, tyhjyys ja oleminen, tuntematta mitään, on se missä itsekin on, ei käsitä tätä tarkoituksettomattomuutta kaikelle, ajattelee tämän rangaistusena, mutta miksi ? ja mihin

Vierailija

Kysynkin, etää kuinka paljon surua on tarpeeksi?
Ensimmäinen suru ei ole vielä ohi ja siihen jo tulee toinen suru ja kyikkein läheisimmästä ja nyt ainoasta vähitellen luopuminen, kun havaistee miten voimat alkavat uupua ja kävely vaikeutua.

Harmi on kun emme vielä kykene edes puhumaan asiasta. On niin vaikea asia ottaa esiin, aina tulee paha ja ahdistava olo.

Tämä keskustelu on kai lähinnä puolisio kuolemasta.
Kun vaikea sairaus antaa merkkejään, niin ei siinä ole muuta kuin kyyneleitä. Minulla saattaa mennä kaksi viikkoa yhtä kyytiä kyynelehtien, ties missä olen ja itku tulee väkisin.

Ei ole vertaisryhmää eikä tuttujakaan, lapsiakaan meillä ei ole.

Vanhempoieni kuolemat olivat myös yhtä ja samaa itkua. Pahinta on kun en kykene toimimaan järkevästi vaikeissa tilanteissa.

Isää itkin ja surin kokonaisen vuoden ja äitiä ensimmäiset kuukaudet kykenemättä mihinkään muuhun kuin ajattelemaan, että minäkin haluan sinne missä hän on.
Hänen kanssaan saatoin puhua asioista ja hän aina lohdutti aikuista ihmistä, minä vastaavasti hoisin häntä.

Nyt sairastui mieheni vakavasti.

Vierailija

Viestin 3044/3007 kirjoittajalle.

Olen todella pahoillani puolestasi ja ymmärrän, että kaipaat tukea ja myötätuntoa raskaaseen elämänvaiheeseen. Valitettavasti en osaa antaa vertaistukea, vaikka haluaisinkin.

Kuten itsekin totesit, yrittää tämä ryhmä ensisijaisesti nimensä mukaisesti (”Puolison kuolema, sururyhmä”) auttaa ja tukea miehensä tai vaimonsa kuolemaa surevia.

Toivottavasti löydät sellaisen vertaistukiryhmän, joka osaisi auttaa sinua.
Mitä jos perustaisit uuden ryhmän esim. ”Rankka elämänvaihe”. Uskon, että sitä kautta voisit saada tukea paremmin. Tämäkin ryhmässä alkunsa yhden ihmisen viestistä.

Lämmin halaus sinulle.

Vierailija

Kiitos kuitenkin vaikka erehdyin väärälle palstalle.

Mistähän sellaisen palstan löytäisi missä puhutaan tästä hetkestä ja yllättäen tulleesta kuolemaan johtavasta sairaudesta?
Jos se olisi erikseen muista.

Anja b

En minun mielestäni tämä palsta ole väärä keskustelulle siitä ajasta kun puolisolla on todettu kuolemaan johtava sairaus.Monet keskustelijat ovat kokeneet saman ja kokeneet tuntemukset kun tuleva elämä muuttuu hetkessä.Kaikki tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat ja pitäisi alkaa elämään toisenlaista elämää.
Itse en kauheesti kerinnyt miettimään kun kaikki tapahtui hetkessä.Anoppini oli saattohoidossa ja melkeen samantien todettiin miehelläni levinnyt syöpä jota ei voi hoitaa.Onneksi mieheni ehti äitinsä saattaa loppuun ja kahden viikon kuluttua istuimme lasten kanssa hänen vierellään lähdön tullessa.Kuukausi syöpä diagnoosista hän nukkui pois.
Minä vasta jälkeenpäin ehdin miettimään kuinka yhteinen tulevaisuus katosi ja jäi vain tyhjyys.Ja sitä kuinka paljon mieheni menetti kun ei saanut jatkaa elämää.Ei siinä kuukaudessa kerätty paljon puhumaan kun kaikki aika meni tutkimuksiin ja anopin saattoon.Olisi ollut parempi jos olisi ollut aikaa yhdessä keskustella tulevasta ym.Melkeen äkkikuolemalta mieheni lähtö edelleen tuntuu.Nyt kun maaliskuussa 3vuotta tulee hänen lähdöstä alkaa vähän helpottamaan.Ikävä edelleen kova ja musiikin kuuntelu jäänyt kun paljon yhdessä kuuntelimme.Elämä kuitenkin jatkuu mutta edelleen puolikkaana.
Tämä palsta ollut kovin hiljainen.Mielestäni on hyvä kun joku löytää palstan jo ennen puolison lähtöä.Hänellä on valmiina tuki kun puoliso on mennyt💔

Vierailija

Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi ❤️. Toivon, että en pahoittanut mieltäsi, se ei ollut tarkoitus.
Perustapa sellainen ryhmä, johon voivat kirjoittaa ne, jotka ovat juuri samassa tilanteessa kuin sinä ja jotka oikeasti osaavat antaa aitoa vertaistukea tilanteeseesi. Me täällä osaamme kyllä osoittaa sinulle normaalia myötätuntoa, mutta samassa tilanteessa olevat osaavat varmasti auttaa paljon paremmin.
Miten olisi ” Saattohoidon uuvuttama kaipaa tukea” -ryhmä.

Lämmin halaus sinulle

Vierailija

Ihana kun suorastaan osoitit minulle kirjoituksesi.

Vuodetkaan eivät voi viedä kaiupausta. Ajattelen miksi minun mieheni ei saisi elää tässä maailmassa hyvän oloisena.

Meillä ei ole diagnoosi vielä varmistunut, mutta se tuntuu kyllä pahalta ajatuksena mikä se on.
Rukoilen koko ajan, että olisi vielä mahdollisuus lievempään sairauteen, joka antaisi vielä elämää.
Minä olen valmis hoitamaan häntä, samoin kuin tein äidilleni ja hänen elämänmyönteisyytensä loi uutta uskoa elämään.

Kiitos kun jaksoit kirjoittaa.

Vierailija

Kyllä minun pitäisi saada hyvä aloitus, jotta se poikisi kunnon keskustelun ja olisi antoisa ja avustava kaikille, joilla on raskasta luopua läheisestään ja joilla on halu pitää omaisensa elämässä mukana. Elämä on kaunis asia ja elämä on kokonaisuudessaan ollut arvokasta raskaine aikoineen ja iloisine aikoineen.

Minun ajatukseni vievät minut uskoon Korkeimmasta, joka tuntuu kuitenkin antavan niin paljon raskaita aikoja sairauksineen ja toisinaan myös iloisia asioita.

Etukäteen sureminen on nyt jo niin kokonaisvaltaista, että on suorastaan vaikea elää toisinaan.

Paniikki ja paha olo tulevat milloin tahansa. Selviää siitä kyllä, mutta ne ovat koko ajan vaanimassa.

Ei toki pitäisi ennen aikojaan surra .
On niin vahva tunne, kun sanotaan, että sairaus on etenevä, eikä siihen ole mitään lääkitystä, eli tuntuu ettei toivoa ole ollenkaan.

Vierailija

Hei vaan teille. Olen lukenut kirjoituksianne. Menetin puolisoni kolmenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen marraskuussa -19 äkillisesti. Pitkälle edennyt syöpä todettiin viikko ennen menehtymistä; jäimme ensin yhdessä ja sitten minä pikajunan alle; elämää piti olla edessä vielä - tytär juuri aikuistunut, työelämässä vielä aikaa, pieniä haaveita... olimme aina kaiken tehneet kaksin... kaikki loppui. Isänsä menettäneen tyttären suru rinnalla... lapsensa menettäneiden vanhempien suru...En ymmärrä, kaikki on mustaa. Olen itselleni tyypillisesti hoitanut kaikki käytännön asiat; hautajaiset, kukkalaitteet, tarjoilut , pakolliset viralliset kuviot ,  ollut kaikessa paikalla mutten läsnä. Edelleen... työssä olen käynyt ja toimin vielä mielenterveyspuolella. Aika on merkillinen,  ei liiku ollenkaan ja sitten hätkätäen toteaa viikon menneen. Alkuun vastasin urheasti kysymykseen miten jaksat ja voi kamalaa, että tässä mennään, päivä kerrallaan; nyt en enää  - vastaan, etten jaksa mitenkään ja tämä selkeästi laittaa ihmiset astumaan taaksepäin, vetäytymään. Toisaalta kuulen, että oletpa vahva, pärjäät hienosti, kun ulospäin arki kulkee ja ratkon menestyksekkäästi eteen tulleita ongelmia; hajonnut lämmitysjärestelmä, katkenneet auton jouset ja puhjenneet  renkaat. En syö, en juuri nuku; puhun yksinollessa puolison kuvalle ääneen ja itken auton ratissa...

Vierailija

Mitä jos jaksaisit yrittää syödä ja jos se uni jotenkin tulisi.
Kirjoitit todella tunteikkaan viestin.
Näin on kun menettää puolisinsa ja on ollut aina yhdessä.

Jaksatko viestiä lisää, tämähän on juuri sinulle ja tunteillesi, tämä palsta.

Vierailija

Puhumaan en juuri kenellekään pysty, en löydä sanoja ja en toisaalta osaa ottaa vastaan; kaikki tuntuu merkityksettömältä, lohdutukseksi tarkoitetut sanat suorastaan satuttavat. Tytär on ainoa, jonka kanssa koen olevani samassa veneessä ja toisaalta menetyksemme on kuitenkin erilainen; isä/ puoliso. Toki lisään tyttären taakkaa, kun hän on minusta huolissaan ja kipuilee itse oman tunnemyllerryksensä  kanssa. Oikeastaan nyt on ollut paljon vaikeampaa kaiken kanssa, alkuun meni sumussa ja nuo hoidettavat asiat toisaalta strukturoivat ja pitivät nenää pinnalla; juuri perunkirjoitus tehty ja viimeisimmistä arkiasioiden vaikeuksista on jo kulunut yli viikko. Jään kiinni siihen, ettei mikään ole ennallaan: tulen kotiin, kahvi ei odota, on pimeää, valot eivät pala; kylmä, kukaan ei ole täyttänyt puukoria; istun sohvalla, kukaan ei silitä ohikulkiessaan päätäni tai kommentoi vieressäni uutisia; leveä vuode, selälleni ei löydy pehmeää tukea; olen pitkään töissä, kukaan ei soita, kysy koska tulet, mitähän ruokaa laitettaisiin, lämmitetäänkö sauna. Puolisoni oli "pienten eleiden mies", rakkaus ja välittäminen näkyi koko ajan arjessa, huolehtimisessa, lämpimässä katseessa. Kaikki on toisin, mitään tuttua ja turvallista ei enää elämässä ole. Toki vielä syyllisyysajatukset; olisiko pitänyt nähdä toisen uupuminen aikaisemmin, patistaa lääkäriin topakammin.

My one and only love

Hei! Voi kuinka tuttuja tunteita.Mieheni kuolemasta jo 1v ja 3kk ja voin huonommin kuin kesällä. Täytyy jaksaa kesään asti ja toivoa auringon valon helpottavan ikävääni ja ykinäisyyttäni. Puolison sairastaminen on raskasta, mutta minä yritin iloita jokaisesta päivästä kun saimme olla yhdessä. Hävisimme syövälle vasta 26 vuoden sairastamisen jälkeen. Pelosta ja vaikeuksista huolimatta elimme hyvää elämää. Nyt on vaikeaa kun meitä on vain yksi!

Vierailija

Mieheni kuoli äkillisesti vuosi ja 8 kk sitten. Pitkälti tähän asti olen elänyt kuin kahdessa rinnakkaismaailmassa, toisessa mieheni yhä elää toinen on tämä painajaismainen todellisuus. Tässä painajajaistodellisuudessa olen hoitanut ja tehnyt kaikki pakolliset asiat, tuntien koko ajan ettei tämä ole todellista. Joskus tämä tunne on iskenyt kävellessä keskellä kaupunkia, maailma ulkopuolella on tuntunut täysin vieraalta. Tunnetta on vaikea selittää kenellekään kuka ei ole sitä kokenut. Nyt jotenkin se kupla puhkesi, pääsin takaisin tähän maailmaan. Suru on yhä läsnä mutta näen menetyksen eri tavalla kuin aiemmin. Tätä kaikkea on vaikea selittää kun ei sitä itsekään ymmärrä, haluan vain tällä kertoa sen että jotenkin eteenpäin tulee pääsemään vaikka sitä on vaikea uskoa kaiken sen tuskan keskellä. Ei se häviä, se muuttuu koko ajan, kai siitä tulee osa sinua pikkuhiljaa.

Vierailija

Tämä äkillisyys, joku täällä puhuu kuukaudesta, viikosta, kyllä itselle se tarkoittaa äkkikuolemaa, kuolemaa joka tapahtuu kirjaimellisesti äkillisesti ilman mitään aikaa varautua. Siinä on eroa, ei surun määrässä mutta ajassa miten siihen pystyy sopeutumaan.

Vierailija

Äkkikuolema on kuolema, joka tulee ÄKILLISESTI ja yllättäen: esim. sydänkohtaus, aivoverenvuoto, veritulppa tai onnettomuus/tapaturma.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat