Sivut

Kommentit (3082)

Vierailija

Tottakai tänne voi ja saa kirjoittaa ilman nimimerkkiä.
Pahoittelut, että ilmaisin itseni huonosti.
Tarkoitin vain, että vastaaminen on hankalaa, kun ei tiedä mitkä viestit liittyvät samaan henkilöön. Tai näin minä ainakin asian koen...

Vihje: jos nimimerkin keksiminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, niin ainahan voi käyttää omaa etunimeään, omaa toista nimeään tai vaikka jonkun sukulaisen tai tuttavan nimeä. Tai viikonpäivää, kuukautta, vuodenaikaa, kasvin nimeä tai ihan mitä vain.

Anteeksi vielä, jos pahoitin jonkun mielen aikaisemmassa viestissäni. Tarkoitus oli hyvä.
Ulla

Vierailija

Viestin aloittaja

On täysin ymmärrettävää että joku pahoittaa mielensä kirjoittelusta, minäkin olin surun alkuvaiheessa tosi herkkä ja pahoitin mieleni jostain kirjoittelusta, en ymmärtänyt että ei kukaan mitään pahaa tarkoita omalla mielipiteellään.  Luulen että kaikki me tiedämme sen surun, hädän ja ahdistuksen mitä olemme saaneet kokea, mielialan "matalapaineen", stressikyvyn alentumisen ym. Silti, vaikka toisen kirjoitus tuntuisi pahalle, ei meillä kenelläkään ole tarkoituksena pahoittaa toisen mieltä, vaan auttaa ja tukea surussa.

Yhdessä meissä on kuitenkin sellainen voimavara ja vertaistuki, että ei kannata lopettaa kirjoittelua, omien tunteiden purkaminen auttaa surutyön tekemisessä.

Paljon voimia teille kaikille, elämme nyt täällä muutenkin vaikeita aikoja ja yksinäisyys ja yksinolo lisääntyy tämän virusepidemian myötä. Yritetään kuitenkin pitää toisistamme huolta näin virtuaalisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Solitaire

Nimimerkin käytöstä -

Myös minä olen ehkä pariinkin eri otteeseen peräänkuuluttanut nimimerkin käyttöä ihan samasta syystä kuin Ullakin; on vaikeaa vastata jollekin nimettömille, kun ei tiedä mitkä muut nimettömät viestit ovat juuri hänen kirjoittamiaan.

Minäkin pohdin aikanaan kovasti tuota anonymiteettia ja alussa jopa muutin joitakin faktoja viesteissäni, jotta kukaan ei vain saisi selville kuka oli kirjoitusten takana... 🙄
Nyt silloinen menettelyni tuntuu todella omituiselta ja oudolta. Eihän tätä palstaa lue ketkään muut kuin toiset lesket, ja mahdollisuus, että joku heistä olisi tuttavani, on käytännössä nolla. Mitä ihmettä oikein pelkäsin? Yksityisyys on kuitenkin ollut minulle aina tosi tärkeä juttu. Esimerkiksi; vaikka minulla on virallisesti tuplasukunimi, käytän usein vain sitä ensimmäistä osaa eli tyttönimeäni, jotta pysyn paremmin ”anonyyminä”.
Ehkä täällä se pelko ”paljastumisesta” liittyi siihen, että silloin kun mieleni oli huolesta sekaisin ja tulevaisuus oli yhtä valtavaa mustaa möykkyä, oli tämä viestiketju se ainoa paikka, missä pystyin purkamaan ahdistustani. Ulospäin halusin näyttää, että pärjään, mutta täällä pystyin näyttämään heikkouteni ja pelkoni.

Summa summarum; luonnollisesti jokainen päättää itse käyttääkö nimimerkkiä vai, mutta olen Ullan kanssa samaa mieltä siitä, että vastauksia viesteihinsä saa paremmin, jos sitä käyttää.

Kaikille voimia ja jaksamista,
Halauksin ❤️
Solitaire

Vierailija

Hei kaikille, pitkästä aikaa. Olen lukenut mutten kommentoinut.
Suru on vahvana läsnä teidän kirjoituksissa, jotka olette menettäneet puolisonne hiljattain .
Muistan, kun itse kirjoitin tänne surun alkutaipaleella , kun elämästä ei tahtonut saada otetta , eikä mikää n tuntunut miltään.. ajatuksissa oli vain yksi asia, se suuri ikävä joka tuntui vuoren kokoiselta. Jokainen päivä toisti itseään tai oli edellistäkin raskaampi.
Sillon sain valtavan paljon voimaa täältä heiltä, jotka olivat selvinneet jo raskaimman surun vaiheesta. Muistan lämmöllä teitä jotka jaksoitte antaa toivoa paremmasta. Luotin siihen, että kyllä minäkin selviän, haluan selvitä.

Kaksi ja puoli vuotta on kulunut rakkaani äkillisestä kuolemasta ja siitä seuranneesta ajasta, joka ei koskaan unohdu.
Mutta aika ja surun työstäminen on auttanut löytämään takaisin elämään. Olen kiitollinen siitä, että sain kohdata elämäni rakkauden , vaikka meille ei annettu kuin neljätoista yhteistä vuotta.
Tänään iloitsen muistoista , ensi alkuun muistot tekivät kipeää , itketti . Vieläkin muistot tuovat väliin haikean olon ja ikävän , mutta tunne tasaantuu nopeammin.
Iloiset muistot saavat hymyilemään ja tuovat valoa päivään,.
Alkuaikoina vastoinkäymiset, pienetkin , tekivät olon epätoivoiseksi ja surkeaksi. Nyt huomaan, että sisuvaihde on tullut takaisin .. väliin sanon ääneen itselleni .. Hyvä minä .
Vaikeaa on edelleenkin oppia sanomaan minä, eikä me.

Suruun kuuluu niin paljon erilaisia vaiheita ... pikku hiljaa, pienin askelin , elämä alkaa voittamaan ja jossakin vaiheessa uskaltaa sanoa ääneen.. minä selvisin , selvisin siitä suurimmasta surusta. Ikävä muuttaa asumaan sydämeen , mutta sen kanssa opii elämään .. tai , se on osa minua.
Kirjoittaminen oli minulle yksi tapa purkaa tunteita ja luonto, joka oli meille molemmille tärkeä ja rakas tassuterapeutti joka pitää elämässä rytmin.

Nyt kun maassamme ja koko maailmassa on vaikea tilanne, toivon, että meillä jokaisella olisi ihmisiä jotka välittävät, huolehtivat.
Voimia, etenkin sinulle joka tunnut juuttuneen suruun... kaikella on aikansa , surun tie on pitkä ja kuoppainen.
Ps. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu näihin ajatuksiini. Tarkoitus oli antaa toivoa paremmasta.
Lämpimin ajatuksin Tarja ❤️ Pidetään huolta toisistamme.

Vierailija

Hiljaista on täällä ollut, liekö tämä omituinen aika vaikuttanut. Itsekin olen pohtinut miten ja mitä kaikki tämä uusi outo ajanjakso on vaikuttanut minun suruuni ja kaikkeen siihen miten koen kaiken. Antaako tämä uutta mittakaavaa, onko minulla parempia valmiuksia kohdata tätä kaikkea. Ehkä näin, suruni ei ole vähentynyt, enkä olisi koskaan uskonut kohtaavani tällaista ilman rakkaintani, mutta nyt keskityn elossa oleviin läheisiini ja heidän vointiinsa enemmän. Ehkä nyt sallin itseni vellovan surussani vähemmän, potku mikä pitikin saada, en kylläkään olisi tarvinnut sitä tässä mittakaavassa. Olen nyt lopulta myös järjestellyt asiapaperini niin että asiat on helpompi hoitaa jos huonosti käy, vaikken kuulukaan riskiryhmään. Valitettavasti meitä leskiä tulee varmaan olemaan enemmän, toivottavasti jaksamme tukea heitä tulevaisuudessa.

Nipsu

En uskonut tarvitsevani tätä keskustelupalstaa ainakaan vielä, mutta koskaan ei tiedä miten elämä kuljettaa.

33 vuoden yhteiselämä päättyi täysin yllättäin 20.3 rakkaani äkilliseen sairaskohtaukseen, shokki alkaa helpottaa, mutta en ymmärrä enkä hyväksy tapahtunutta. Onneksi minulla läheisiä ympärillä, mutta tuntui että tämä on pakko kirjoittaa tänne. Edessämme on ensi viikolla raskain päivä, jolloin yhteinen taival saa lopullisen päätöksen, miten siitä voi selvitä? Nukkuminen on onnistunut rauhoittavilla lääkkeillä ja kamomilla teen avulla, aamut ja illat ovat painajaismaisia. Miten tästä eteenpäin?

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimia sinulle Nipsu, pahin painajainen on tullut kohdallesi ja ennalta aavistamatta. Ymmärrän tunteesi täysin, minulle kävi ihan samalla tavalla, kuolema vei puolisoni äkilliseen sairauskohtaukseen, muutaman tunnin sisällä hän oli poissa.

Tapahtuman hyväksyminen- jos sitä koskaan voi hyväksyä- mutta ymmärtäminen vie aikaa, tunteet myllertävät rajuilman lailla, se kuuluu surutyön tekemiseen.

Tunteet, -suru, itku, viha ja kiukku- vuorottelevat päivän aikana moneen kertaan ja se on ihan normaalia surutyö tekmistä, puhuminen ja kirjoittaminen on myös tapa käsitellä tapahtunutta.

Tämä kirjoittelupalsta on sitä varten että tänne voi purkaa kaiken tunteensa, ja täällä me saman kokeneet yritämme antaa vertaistukea, sen mukaan mitä osaamme.

Voimia ja jaksamista raskaaseen päivääsi.

Marraskuinen

43 yhteisen vuoden jälkeen, kyynel vierähtää milloin missäkin hetkessä, ahdistaa. Ikävä on, tämä aika hieman lohduttaa, hän ei joutunut näkemään, kokemaan coronavirusta. Sisarusteni nuiva suhtautuminen loukkaa, omat lapseni ovat elämäni valo. Toivon voivani tehdä vielä retriittimatkan, viimeiseen yhteiseen lomakohteeseen. Voimia muille samankaltaisessa tilanteessa eläville.

Tiistaina lähdit pois

Menetin puolisoni puolitoista viikkoa sitten. En tiedä ymmärränkö vielä edes tapahtunutta. Tuntuu kuin olisin unessa, pahassa unessa ja odottaisi herääväni. Kaikki tapahtui parissa kuukaudessa - varoituksia emme saaneet. Nyt yksin kotona, koska koronan vuoksi lähimmät, harvalukuiset omaiseni ovat eristyksissä, perhettä ei ole. Kyllä välistä tuntuu, että seinät kaatuu. Työ vähä pelastaa.

My one and only love

Tiistaina lähdit pois,

Voin hyvin  käsittää, ettet vielä ymmärrä, mitä on tapahtunut. Surutiesi on vielä aivan alussa. Hyvä kun löysit tämän ryhmän, sillä ainakin minulle on ollut hyväksi kirjoitella tänne varsinkin yön ahdistavina hetkinä. Kamala kun  on vielä tämä korona ja et voi tavata ystäviä ja saada lohdutusta ja tukea. Toivottavasti sinulla on ainakin yksi läheinen ystävä,joka jaksaa olla rinnallasi. Olen onnekas,kun minulla on ystävä, joka on koko surutieni ajan (nyt 1v 6kk) soittanut melkein  joka päivä ja jaksanut kuunnella ja tsempata. Toivon Sinulle voimia ja  kirjoittele, kun jaksat!

Kaikki alkaa pienestä,kasvaa ja tulee suureksi,

Vain murhe,joka syntyy suurena,pienenee ja hiljenee ajan myötä!

Nyyti

Viisi kuukautta kulunut ajanlaskun alusta. Töissä käyn, arki toimii omalla painollaan. Itkuisuus ja kokoaikainen ahdistuneisuus vähentynyt, mutta kun tämä tuntumattomuus ja maistumattomuus ollut koko ajan ja nyt jotenkin enenevästi korvannut aiemman kokoaikaisen pahan olon... tyhjyys. Covid-19 tilanne oikestaan ollut helpotus, en ole osannut vastaanottaa lohdutusta, ennemminkin piikit pystyssä ja nyt ei ole tarvinnut kohdata ketään työn ulkopuolella. Olen niin pahoillani etten kykene kokemaan tai jakamaan iloa, kun tyttären elämässä tapahtuu isoja hyviä muutoksia. Koko ajan tullut myös lisää arjen konkretian kompastuskiviä, auton takkuaminen jatkunut, viemäri tukossa, lämmitys prakasi uudelleen...ratkaisen rationaalisesti, hoidan... mutta miksi; kun kuuluu, pitää ,on pakko. Sain uurnalehtoon hautakiven... puolisoni äiti koki merkityksellisenä ja lohdullisenakin, minä suorituksena. Ei hän ole siellä...jossain vaiheessa koin läsnäoloa, nyt vain poissaoloa.

Solitaire

Uusimmassa Anna-lehdessä on juttu näyttelijä Pirkko Hämäläisestä, joka puoliso menehtyi viime kesänä.

”Kuolema tuli viime kesäkuussa. Olo oli epätodellinen. Tapahtuma, joka oli ollut tulollaan pitkään, oli viimein ohi.
Hautajaiset järjestettyäni vetäydyin isovanhemmiltani peritylle mökille Kangasalla. Saunoin, uin, olin vaan. Yritin sopeutua ajatukseen, että tämä on lopullista. Entinen ei palaa. Tästä alkaa uusi elämänvaihe.
En halua puhua selviytymisestä. Suru on prosessi, enkä osaa analysoida, missä vaiheessa olen nyt.”

Tässä on paljon samaa, kuin miten itse olen leskeyden kokenut. Luulen, että myös oma paranemiseni alkoi siitä, kun ymmärsin, ”että tämä on lopullista. Entinen ei palaa. Tästä alkaa uusi elämänvaihe”.

Toivottavasti nämä ajatukset auttavat teitä, jotka olette vielä vaiken surun keskellä.

Halauksin
Solitaire

Valoa ja varjoa

Samoja ajatuksia kuin edellisillä kirjoittajilla.Piti myöntää ettei entinen palaa ja että kuolema on luonnollinen osa elämää ja minun kohdalleni tämä suru osui nyt, En siis kuvitellut olevani mitenkään erikoisasemassa ja yritin kaikin voimin välttää itsesääliä ,tunnustaa myös se tosiasia ettemme puolison kanssa kumpikaan olleet virheettömlä,pois siis vaalenpunaiset silmälasit ja rehellinen tutkiskelu ja paluu entisiin aikoihin,Toki virheet oli anteeksi annettu ja asiat selvitetty vuosien mittaan,mutta eivät kuitenkaan kokonaan unohtuneet.Eli nämäkin asiat piti jälleen käydä,läpi , hyväksyä ne esiinnousevine tunteineen ja sitten päästää irti.Monta yksinäistä ääneen lausuttua puheenvuoroa tarvittiin.Nyt reilun puolentoista vuoden jälkeen tunnen olevani jokseenkin vahvoilla.Ikävä yllättää silloin tällöin ihan itkuksi asti ,rakkaus ja kaipaus kun eivät mihinkään häviä,mutta niiden asioiden kanssa elämä jatkuu.

My one and only love

Hei !

Minunkin mieheni kuolemasta on puolitoista vuotta ja kyyneleeni eivät ole kuivuneet. Olen alistunut siihen, ettei mitään hyvää ole enää odotettavissa ja  yritän suorittaa elämääni. Ymmärrän hyvin, että me kaikki kuolemme ja lohdutusta tuo oman kuoleman ajatteleminen. Aikasemmin kuolema tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä uteliaana. Tällä hetkellä olen hyvin väsynyt ja yksinäinen. En ole tavannut ketään ihmistä kuukausiin koronan vuoksi ja ainoa tärkeä asia elämässäni on haudalla käynti.  Tietysti olen kiitollinen siitä, että sain elää 46 vuotta ihanan ja rakastavan miehen kanssa. Hän sai minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi.  Tiedän, että monilla ihmisillä on tässä hetkessä suuria vaikeuksia sairautta,köyhyyttä ja  kuolemaa, enkä saisi vonkua itsesäälissä.  Tuntuu vain niin turhalta kaikki tällä hetkellä,

Toivotaan, että auringonvalo tuo  lohdutusta meille kaikille!

Vierailija

Me totesimme puolisoni kanssa yhdessä jotta elämä muuttuu jossain vaiheessa. Luonnollisesti se tuntui tulevan joskus tulevaisuudessa. Aikaa valmistautumiseen oli vähän, uskoa puolison paranemiseen sitäkin enemmän. Kriittiset kuukaudet olivat kuin unta, olemmeko elokuvassa, tapahtuuko tämä oikeasti.
Surussani käyn läpi koko historiamme, niin moni asia ja tavara herkistää, mutta myös antaa lohtua yhteisistä kokemuksista, elämyksistä, joista voin olla kiitollinen.
Toiveikkuutta kohtalotovereille.

Nyyti

Puoli vuotta... ajan kulku edelleen ihan kummallinen; miten voi olla, että päivät, viikot ja kuukaudet vaihtuvat niin, ettei ajankulua huomaa kuin hetkittäin hätkähäen siihen todellisuuteen, että taas on päivä vaihtunut toiseksi. Mitä on tehnyt, kuinka ajan kuluttanut? Ei juuri mitenkään; sohvannurkka kutsuu töiden jälkeen tuijottamaan ruutua ja jos joku kysyisi, niin en tietäisi mitä olen ollut katsovinani. Tyttären elämän rinnalla seuraaminen on tuonut syyllisyyttäkin, en osaa iloita, en jakaa hänen onnenhippujaan vaikka yritän antaa sen kuvan; olen niin pahoillani. Toki tämä asia pitää nenäni vesirajan yläpuolella, pakottaa edes hetkellisesti pois kokoaikaisesta tyhjyydestä. Itsestä huolehtiminen on vaikeaa, syöminen jää yksinollessa herkästi ja sen paniikkikohtauksen jälkeen en ole saunomista yksin kokeillut. Nukkuminen kyllä maistuu, jos mahdollista, niin torkun pitkin päivää ja putoan yöuneen.

Kuten olette todenneet, niin jokainen asia/tapahtuma, joka tulee vastaan yksin ensi kertaa, tuntuu mahdottomalta; nyt äitienpäivä, oma syntymäpäivä;  ja jo kohdattuna pääsiäinen, joulu, isänpäivänä puolison menetys jo ovella ja syntymäpäivä oli heti menehtymisen jälkeen; en osaa kyllä kuvitella, että tämä jotenkin helpottuisi seuraavalla kierroksella.

Aiemmin "oma aika" oli zen-hetki, nautin mm. lukemisesta, käsitöistä; nytkin yritän, mutta keskittyminen katoaa ja tekeminen tuntuu vain suorittamiselta, ei mielihyvää. Käytännössä en työn ulkopuolella tapaa ketään, en myöskään herkästi vastaa viesteihin ja välttelen itse yhteydenottamista. Olen toki aina ollut varsin vetäytyvä ja eristäytynytkin; introvertti ja tunnistan myös vuorovaikutuskuormittumista, mutta kun sitä aiempaa elämää on ollut kuitenkin jakamassa ja elämässä yhdessä toinen vuosikymmenet...kaipaan yhteistä hyvää hiljaisuutta toisen rinnalla; lempeää katsetta; hellää silitystä ohi kulkiessa; viestiä työpäivänä "laitanko saunan", "kahvi on valmiina"; nukkumaan mennessä selän tukea, kainaloa; sitä ihmistä, jolle osasin olla kokonainen ja joka otti minut vastaan kaikkine omituisuuksineni ja kykeni minua rakastamaan ja sen koko ajan arjessa näyttäen. Jossain laulussa sydämestä puuttui palanen, minun elämästäni puuttuu kaikkein tärkein, elämän- ja sielunkumppani ja sitä kautta kaikki.

Solitaire

Nyyti, My one and only love, Valoa ja varjoa ja kaikki te muutkin

Yritä ajatella, että elämässäsi on nyt vaikein mahdollinen jakso, mutta se on vain elettävä läpi. Suoritettava. Jakso voi kestää todella pitkään, mutta luota siihen, että jossain vaiheessa elämäsi helpottaa.

Siinä vaiheessa (n. 9kk) kun oman suruni pahin vaihe alkoi helpottamaan, tuntui, että ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin”, kuvasi aikaa aika hyvin. Vielä silloinkin tunsin vahvasti, että voin parhaiten silloin, kun sain olla ihan yksin. Piilotin pahimman epätoivon jopa lapsiltani. En kaivannut ketään lähelleni, enkä pystynyt ottamaan vastaan kenenkään myötätuntoa. Erakoiduin. Muistan miten olin niihin aikoihin käymässä Messukeskuksessa ja kun yllättäen tapasin siellä mieheni vanhan työkaverin, jouduin pakenemaan vessaan itkemään yli tunniksi. Sieltä ajoin itkien kotiin. Ja itkua riitti koko sen päivän, mutta seuraava päivä oli taas parempi. Ja sitä seuraava. Näin polkuni eteni - eteenpäin, mutta välillä tuli vakavaakin takapakkia.

Tämän päivä Hesarissa Tarja Halonen kertoo saaneensa aikoinaan äidiltään neuvon: ”muutos on aina tulevaisuudessa, taaksepäin ei pidä jäädä tähyilemään”. Ensimmäisen osan allekirjoitan ja sen hyväksyminen vie myös surun polulla eteenpäin, mutta kyllä taaksepäinkin on hyvä voida katsoa. Juuri noiden arjen pienten hellyyden ja välittämisen osoitusten muistaminen antoi minulle sen perustan, jolle aloin rakentamaan uutta elämääni. Tiesin, että ollut rakastettu ja arvokas toiselle ihmiselle ja se oli tehnyt minusta tärkeän. Selviän tästä - niin yritin silloin ajatella.

Nyt kun mieheni poismenosta on kulunut pian kolme vuotta, voin todeta, että elämäni on taas elämisen arvoista. Tiedostan sen, että kukaan toinen ei koskaan voi olla samalla tavalla osa minua. Kasvoimme kiinni toisiimme yli 40 vuoden ajan ja tunsimme toisemme läpikotaisin. Sitä samaa ei ole mahdollista enää saavuttaa kenenkään muun kanssa, mutta toisenlaista rakkautta, ystävyyttä ja kumppanuutta on.

Olen jo joskus aiemmin kirjoittanut, miten koen tämän nykyisen elämänvaiheenI, mutta kirjoitanpa silti. Menossa on nyt neljäs elämäni ja olen siitä kiitollinen. Ensimmäinen oli elämä lapsuudenkodissa, toinen oli nuoruus ja opiskelu, kolmas oli avioliitto ja oma perhe, ja nyt elän hyvässä parisuhteessa sitä neljättä. Kun astuin tähän neljänteen elämäänI, oli minulla vähän sama tunne, kuin jättäessäni lapsuudenkodin tutun turvallisuuden. Elämä on täynnä mahdollisuuksia ja sillä on niin paljon tarjottavaa.

Toivon sydämestäni, että teidän kaikkien elämä vähitellen alkaa helpottamaan ja, että jaksatte uskoa, että elämä voi jossain vaiheessa muuttua taas hyväksi.

Halauksin
Solitaire

PS
Täällä on ollut todella hiljaista ja se lienee hyvä merkki?
Viestin aloittaja ja kaikki muut ”vanhat”; toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin? Itse käyn täällä yhä lukemassa viestit noin parin viikon välein ja jos tuntuu, että osaan kirjoittaa jotain järkevää, teen sen. Olen vieläkin kiitollinen kaikesta siitä avusta, jonka itse sain silloin kun minulla oli vaikeaa.
❤️

Valoa ja varjoa

Kirjoitit kauniisti Solitaire.Samalla tavoin alkukuukausina tunsin että haluan olla yksin,kävin asioita läpi ajatuksissani,itkien,yksin puhuen,ääneen huutaen.Ajatukset kumpusivat sensuroimattomina,enkä kenellekään olisi kaikkia tuntemuksia edes pystynyt kertomaan ja kuvailemaan.Hiljaisuus ja yksinolo antoivat jonkunlaista rauhaa ja voimaa,Pystyin muiden seurassa olemaan ihan entinen normaali ja siksi varmaan joku saattoi ajatella että kovinpa kevyesti ottaa puolisonsa kuoleman.En näyttänyt suruani vieraille,enkä puolitutuillekaan.Nyt vajaa kaksi vuotta myöhemmin pärjään jo hyvin,puolison kuolemasta seurasi muitakin isoja muutoksia ja asiat ovat ikäänkuin asettuneet paikoilleen.Välillä joku muisto tuo riipaisevan ikävän Ja kun on sen itkenyt pois niin elämä jatkuu taas.
Sen olen huomannut aiemmin kuolleen lapseni ja myös puolisoni kuoleman jälkeen että halusin aina mennä ns.tulta päin,en halunnut mitään menoja tai toimintaa siksi että hetkeksi unohtaisin suruni ja saisin muuta ajateltavaa.Halusin olla juuri siinä hetkessä ja tuntea surun ja ikävän ikäänkuin laimentamattomana.
Tämmönen on minun tapani surra ja yrittää selviytyä,suru ja ikävä molempien rakkaiden menetyksestä ei koskaan lopu,mutta siitä tulee osa elämää.
Toivon kaikille sureville edes pieniä valon pilkahduksia ja sitä että saisimme pysyä terveenä tänä kummallisena keväänä ja kesänä.

Vierailija

Viestin aloittaja

Täällä kuulosalla ja lukusalla ollaan jatkuvasti, seuraan tätä palstaa ja silloin tällöin kirjoitan .

Elämä on asettunut erilaiseen "uomaansa" ja aika on ollut armollinen siinä suhteessa. Kolme ja puolivuotta olen yksin tätä elämäänä elänyt ja tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin.

Ikävä ja kaipaus omaa rakastani on kuitenkin edelleen, mutta olen sen tunteen kanssa oppinut hyvin elämään ja olen nauttinut tästä uudesta elämästäni. Rinnalleni  uutta elämänkumppania en ole etsinyt ja uskon että vietän elämäni yksin loppuun saakka ja olen ihan tyytyväinen tähän.

Tämä vaikea tilanne Suomessa ja muualla maailmassa vähän joskus ahdistaa, yksinäisyys korostuu, kun ei kunnolla uskalla edes ruokakaupassa asioida, saati muualla käydä, mutta toivottavasti tämäkin asiaa helpottaa ajastaan.

Toivon teille kaikille hyvää kevään jatkoa, niin vanhoille kuin uusille kirjoittajille, elämä kantaa meitä kaikkia, vaikka suruntie on raskas kulkea, tien päässä kuitenkin on valoa.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat