Sivut

Kommentit (3114)

rakkaansa menettänyt- yksin ja...

Itse elän vielä myrskyävällä merellä. Yhtenä  päivänä olen valmis lähtemään rakkaani luo, toisena tai kolmantena jaksan olla onnellinen,että sain elää edes hetken rakkaani kanssa. Yhtenä päivänä mietin, olisiko ollut parempi, että en edes olisi tuota lyhyttä hetkeä saanut kokea- olisinko ollut tyytyväisempi, jos en olisi koskaan kokea rakkautta.

Elämästä ei todellakaan selviä hengissä, mutta miksi pitää olla kärsimystä?

Itse mietin oman elämäni tarkoitusta, kun ei ole perhettä jäljellä. Olenko oikeutettu tekemään oman ratkaisuni. Toistaiseksi se, että pahimman tuskan ollessa päällä, kirjoitan, on auttanut pääsemään seuraavaan päivään. Mutta vähitellen tuntuu,  että en keksi enää syytä jatkaa elämääni. Halu luovuttaa vie voiton. 

Olen iloinen teidän, jotka olette päässeet tasapainoon ja jopa löytäneet uutta onnea, puolestanne. Mutta en jaksa uskoa enää, että voisin itse löytää tasapainoa.  Pelastuslautta on jättänyt minut myrskyyn eikä pelastusrengas jaksa kannattaa pinnalla. Syksyn sateet ja pimenevät illat lähestyvät.

Vierailija

Niin kuin itse sanoit, elät yhä siellä myrskyävässä meressä. Itse koin olevani joen vietävänä, enkä uskonut pääseväni sieltä mihinkään suvanto paikkaan koskaan. Pitkään elämäni oli vain hapen haukkomista pienissä pätkissä kun vain koin saavani pääni pieneksi hetkeksi pinnalle ja uusi surun pyörre vei mennessään. Mieheni kuolemasta on nyt vähän yli 2 vuotta ja nyt vasta olen alkanut löytää niitä suvanto paikkoja jossa vähän hengittää. Uutta elämää, jotain eteenpäin vievää en ole vielä edes uskaltanut ajatella. Olen toki joutunut tässä myös saattahoitamaan isäni kaiken muun lisäksi. Itse olen kuitenkin elossa ja jotain merkityksellistä täällä minun kai pitää vielä tehdä, en vielä tiedä mitä ja miten mutta luovuttaa en aio, sen koen tavallaan tehtäväkseni, en velvoitteeksi mutta ehkä se on vielä syy elää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Viestin aloittaja

Luovuttaa ei kannata koskaan vaikka olisi kuinka vaikeaa, myrsky laantuu ajan kanssa, vaikka se tuntuu mahdottomalta ajatukselta.

Minä olen ollut nyt yksin jo kohta 4 vuotta ja elämän tasapaino on löytynyt, joka päivä edelleen muistelen rakkaintani, mutta on ollut pakko hyväksyä tosiasiat, mennyttä ei saa takaisin, vaan katse on suunnattava eteenpäin. On elettävä erilaista elämää.

Toivon voimia teille kaikille sureville ja "valoisia" loppukesän ja syksyn päiviä.

Solitaire

Rakkaansa menettänyt- yksin ja...
Et ole yksin. Rakkaasi kulkee rinnallasi ja on tukenasi. Olen täysin varma siitä, että vaikka emme näe menehtyneitä rakkaitamme, niin jossain muodossa he ovat lähellämme ja seuraavat elämäämme. Ei rakkaus kuole tai katoa, se vain muuttaa muotoaan.

Kaksi vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika. Älä ajattele surun aikaa asiana, joka sinun on ”suoritettava” jossain määrätyssä ajassa tai jollain määrätyllä tavalla. Anna itsellesi lupa olla myrskyävien aaltojen vietävänä niin pitkään, kun on tarpeellista - jossain vaiheessa meri tyyntyy.
Pelastuslautta ei ole jättänyt sinua ja pelastusrengaskin kannattelee. Ajattele, että me kaikki täällä ymmärrämme ja tiedämme mitä käyt läpi ja vertaistukemme on osa sitä pelastusrengasta, joka sinua kannattelee.
Harmi, että voimme osoittaa tukeamme vain virtuaalisesti, mutta toivon, että tunnet, ettet ole yksin. Itse en aikoinaan hakenut mistään keskusteluapua, mutta tällä palstalla on muutama kirjoittaja kertonut saaneensa apua seurakunnan ja joidenkin järjestöjen järjestämiltä ”suruleireiltä”. Jos joku ”vanhoista” on paikalla ja lukee tämän, niin luulen, että olisi monille hyödyllistä kuulla, millaista apua sitä kautta saa.

Kaikki te, jotka vielä olette syvällä surussanne, yrittäkää uskoa, että joskus vielä koittaa aika, jolloin suru ei enää ole musertavaa, vaan se kanssa voi elää rauhassa ja levollisena.

Halauksin
Solitaire

Nyyti

Kohta yhdeksän kuukautta kulunut... mielenmaisemassa ei valoa ole näkynyt, varjot peittävät kaiken ja sumu silmissä kokoaikaisesti. Suoritan elämää, en elä sitä, en halua tätä yksin.  En oikeastaan tiedä nyt, surenko vai pyörinkö itsesäälissä, kun kaikki kaatuu, konkreettisestikin, kun pihapuut nojailevat toisiinsa vaarallisesti, patteriremontti pitäisi viedä loppuun - taas yksi vuotaa ja kulkuvälineet keksivät koko ajan lisää uutta vikaa. Jaksavuus näihin on tosi kortilla, antaisiko periksi, jättäisinkö vaan tähän. Puoliso hoiti kaiken tällaisen, en minä osaa. Kuormitan itseni työssä yli ja stressaan sitten siitäkin.  On ollut onni pitää tässä rinnalla tytärtä lähellä, mutta nyt on muutto koettamassa ja odotan kauhulla konkreettisesti enemmän yksin jäämistä vaikkakin ei muita halua kohdata. Nukkuminen on taas huonontunut kuten myös syömiset sillon, kun ei ole ollut ruokakaveria. Raa'asti totesin kerran henkilölle, joka tuskaili painoaan, että puolison kuolema on hyvä dietti, lähtee herkästi kymmenen kiloa, toki sitten krunttunaama näyttää vieläkin ryppyisemmältä. Eli itsestä huolehtiminen ei tunnu mitenkään merkitykselliseltä tai edes tarpeelliselta.  Tässä ajassa on jo konkretisoitunut myös se, että taloudelliset asiat ovat muuttuneet ja niitäkin joutuu miettimään. Kaiken keskellä yksin ja ikävä on kokoaikainen seuralainen. Yritän etsiä läsnäoloa ja joskus pilviä katsellessa näen moottoripyörän kuvajaisen ja ajattelen, että siellä hän menee, parta tuulessa hulmuten.

Vierailija

Viestin aloittaja

Voimia sinulle Nyyti.

Useimmilla meillä on ollut ihan samanlaista kun puoliso on pois rinnalta. Kotona alkaa paikat "hajoamaan" jostain kumman syystä, alussa tuntui että kaikki menee epäkuntoon, mutta kummallista sekin asia on paremmin kun aikaa on kulunut.  Minäkin laihduin alussa  seitsemän kiloa ja koskaan en ole ollut ylipainoinen, kummasti se paino vaan putosi ja ei ole takaisin tullut.

Älä kuitenkaan Nyyti anna periksi, jostain niitä voimavaroja kuitenkin löytyy ja ajan myötä myös oma elämäkin. Olen monta kertaa kirjoittanut että surunpolku on pitkä ja kuoppainen, mutta ajan myötä löytyy myös hyviäkin hetkiä ja päiviä ja ne lisääntyy kun aikaa kuluu. Elämä ei palaa samanlaiseksi kuin ennen, mutta elämä jatkuu erilaisena.

Valoa ja varjoa

Surun keskellä eläville haluan kertoa että on olemassa toivoa,alussa maailma pysähtyi ja usko parempaan huomiseen oli olematon.Nyt kuitenkin lähes kaksi vuotta myöhemmin olen huomannut että suru on edelleen olemassa mutta ikävä ei ole enää niin riipaiseva joka ajoittain vei melkein jalat alta ja sai huutamaan tuskasta.Nyt suru ja ikävä ovat jotenkin laimentuneet lämpimäksi kaipaukseksi ja tyyneksi ikäväksi.Pystyn jo kertomaan läheisilleni jotain hauskoja asioita puolisostani ja tekemisistämme.Aika ajoin kuitenkin tulee tarve esim.soittaa hautajaismusiikkia ja muistella hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä,itkeä ja sitten pyyhkiä kyyneleet ja jatkaa eteenpäin.

Kuutamo

Valoa ja varjoa kirjoittajan kanssa samat mietteet. Kohta kaksi vuotta takana rakkaani pois nukkumisesta. Haudalla käyn pari kertaa viikossa muistelemessa yhteistä aikaa- välillä surien ja välillä muistellen ilolla yhteistä matkaa. Suurimman osan ajasta olen aika onnellinen, mutta välillä rakkaan muistelu ja itkeminen on hyväksi.
Mennyttä ei saa takaisin vaikka kuinka toivoisi. On yritettävä mennä eteenpäin ja pidettävä itsestään huolta, jotta voi yrittää auttaa lähimmäisiä.
Minulle kyllä kävi tuuri, kun löysin ihanan lesken rinnalleni ja nyt yhdessä rakennetaan toisenlaista tarinaa.

Kuutamo

No niin taas kirjoittelen sillä olen nähnyt ihmeellisiä unia. Unet varmaan johtuu siitä, kun olen ollut myymässä vanhaa rakasta kotia.
Kuukauden sisällä olen nähnyt erikoisia unia. Unessa rakas vaimoni on elossa ja hän on kertonut unessa, että lähtee pois. Olen unissa ollut ymmälläni, sillä meillä on ollut aivan ihana avioliitto. Ihmettelin unissa, että miksi hän lähtee pois.
Nyt sain tarjouksen asunnostamme. Seuraavaa yönä näin unen: hän ja hänen äitinsä on meren rannalla. Rannalla oli katettu iso pöytä, pöydän päällä oli samalla kankaalla vuorattu tiskipslju. Saavuin paikalle ja sanoin, että voin tiskata. Siihen vaimoni sanoi, ettei tarvitse, vaan tule katsomaan ostamaani autoa. Ihmettelin, sillä vaimoni ei ole oikein autoihminen. Katsoin autoa. Se oli hieno vanha valkoinen siivellinen Peugeot. Kummastelin auton upeaa maalipintaa. Kurkistin auton sisään ja se oli upean punainen topatuilla eleganteilla kangasprnkrillä.
Ihastelin ja kehuin autoa. Otin vaimoni syliini ja suutelin häntä. Kaikki epävarmuus suhteesra oli poissa, vaikka tiesin, että hän lähtee tällä valkealla autolla pois luontani.
Seuraavana aamuna muistin tämän ja itkeskelin koko aamupäivän. Ehkä hän halusi kertoa, että kaikki on hyvin, vaikka hän joutuu lähtemään❤️

Vierailija

Voi nämä unet. Alussa näin unia joissa mieheni tuli takaisin kotiin kertoen että hänet päästettiin takaisin kotiin ja kaikki oli kunnossa. Hän kuoli siis äkillisesti täysin yllättäen. Näitten unien jälkeen heräsin uskoen niiden pienten sekuntien ajan että hän on yhä elossa, heräten pian siihen todellisuuteen että se onkin unta ja painajainen totta. Unet muuttuivat pikku hiljaa sellaisiin joissa vietin arkea mieheni kanssa ja niissä aloimme puhua siitä kuinka hän on oikeasti kuollut ja joutuu menemään takaisin, ne unet päättyivät siihen kun kerkesin koskettamaan häntä kasvoihin tai käsiin. Kun mieheni kuolemasta tuli noin kaksi vuotta näin unen jossa hän tuli yllättäen samaan paikkaan kuin minä. Käännyin ja hän oli siinä, täysin elossa vaikka tiesin että hän oli kuollut. Halasimme ja aloin itkeä vaikka en halunnut käyttää sitä vähää aikaa siihen, sitten huomasin että hän itki myös eikä halunnut päästää irti. Olimme vain ja halasimme ja surimme yhdessä. Sen unen jälkeen herätessä minulla oli kummallisen rauhallinen olo. Olimme saaneet lopulta surra rauhassa yhdessä. Tämä unen jälkeen olen jotenkin päässyt surussani eteenpäin.

Vierailija

Toivon niin, että rakkaani tulisi tervehtimään minua unien kautta, mutta ei.
En ola saanut sitä kokemusta.
Ehkä vielä joku päivä niin käy.

vierailija usasta

Parin viikon kuluttua tulee kaksi vuotta mieheni kuolemasta. Han sarasti pari vuotta sita ennen ja vaikka tiesin, mika lopputulos tassa on, olin siltikin hammastynyt, En ajatellut, tai uskonut , etta kuolema niinkin pian sitten lopulta tuli. Olimme olleet yhdessa yli 50 vuotta.

Noina parina viimeisena elinvuotenaan mieheni ei enaa kyennyt tekemaan minkaanlaisia kodin kunnostamistoit,a enka minakaan enaa jaksanut rakennuksen kunnosta huolta pitaa. Oli niin paljon muuta ajateltavaa ja tekemista. Elama oli paivasta paivaan selviamista.

Miehen kuoleman jalkeen olen joutunut korjauttamaan taloa, seka ostanut uuden jaakaapin ja hellan. Talon lammityssysteemin olen uusinut ja saattanut kylpyhuoneet vanhalle ihmisille toimintakykyisimmiksi. Aion jaada tahan niin kan kuin vain kykenen.

Kaipaan miestani paivittain , mutta kaipaus ei enaa tee kipeaa. Nyt se on ennemminkin sellaista muistelua. Paallimmaisena tunteena on kiitollisuus.

" Seeing death as the end of life is like seeing the horizon as the end of the ocean". (David Searls)

My one and only love

Minulla on aivan samat kokemukset kuin siellä Usa;ssakin. Minäkin olen tehnyt paljon remonttia.Pakastin,Tv ja uuni on pitänyt uusia. Ensi kuun 18 päivä tulee kaksi vuotta rakkaani  muuttamisesta täältä  sinne kauas. Ikävöin häntä jokaisena päivänä. Viime lauantaina näin ihanan unen,jossa hän oli lähelläni ja kun heräsin tunsin vielä hänen poskensa poskeani vasten. Olin illalla ajatellut, miten jaksan muuttaa takaisin mökiltä kaupunkiin.Odotettavissa vain pimeä yksinäinen syksy ja raskas talvi.Ajattelin tuosta unesta, että mieheni  viestitti minulle olevansa mukana elämässäni jollakin olomuodolla tai halusi lohduttaa. Särkynyt sydämeni tuli tuosta unesta hyvin onnelliseksi. Joku voi ajatella,että olen höyrähtänyt,mutta siitä huolimatta haluan ajatella sitä viestinä häneltä.

Toivotaan,että korona pysyy aisoissa ja saadaan olla terveinä! Kaikkea hyvää Teille surun kanssa kipuileville!

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat