Sivut

Kommentit (2714)

Vierailija

En pysty uskomaan, että ilman omaa kokemusta voi täysin ymmärtää mitä oman puolison tai muun läheisen kuolema tuo mukanaan, tai niitä tunteita mitä ihminen joutuu käymään läpi. Itsekin hoitoalan ihmisenä olen käsitellyt kuolemaa usein, Istunut vierellä ja nähnyt kuoleman ja lohduttanut omaisia. Vasta oman mieheni kuoleman jälkeen olen päässyt ymmärtämään sen surun laajuuden ja syvyyden, onneksi olen ajan myötä pystynyt tekemään taas hoitotyötä ja tukemaan ihmisiä parhaani mukaan.

Varsinkin alussa kaikilla sanoilla on merkitystä, se on valitettavasti asia johon asiaan kuuluvat viranomaiset eivät valitettavasti kiinnitä tarpeeksi huomiota.

Tarja

Itsekin hoitotyötä tehneenä olen kohdannut paljon kuolevia ja surevia omaisia ja olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukemassa ja lohduttamassa heitä .Tunne ihmisenä olen elänyt mukana ja lohduttanut .

Vasta sitten kun oma puolisoni kuoli äkillisesti tajusin mitä suru todella on. Se on minun tunnetila , ei sitä kukaan muu voi ymmärtää eikä kokea samallalailla . Siitä shokkivaiheesta ei ole jäänyt mieleen sanoja , mutta muistan kuinka lohdutti kun joku uskalsi rutistaa syliin , turvallisesti ,oli vain hiljaa ja antoi minun itkeä. Ei siihen tarvinnut sanoja .
Saman kokenut ymmärtää ..Luulen ,että minäkin tiedän , kun olen jo selvinnyt pahimmasta .
Muistan kuinka itseäni ärsytti kun ihmiset sanoivat , otan osaa .. Ei surua voi ottaa ja laittaa osiin..

Tämmönen purkaus tuli nyt ,yhteenvetona ajatus , että vertaistuki on se paras tuki .

Minäkin luin , ennen mieheni kuolemaa , kirjoja surusta ja surun kohtaamisesta , olen aina ollut kiinnostunut aiheesta , mutta sitten kun suru astui elämään yllättäen , en tainnut muistaa mitään lukemaani , oli vain mustaa ja itkua.

Jaksamista edelleen ..❤ Tarja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Olen myös hoitoalalla työskentelevä ja tälle palstalle oman menetykseni jälkeen löytänyt. Koulutus ei pysty mitenkään valmistamaan kuoleman kohtaamiseen, sen  oppii kokemuksen kautta. Sekä kokemuksista työssä  mutta myös omien kokemuksien kautta. Sen olen oppinut, että jokainen kokemus  on erilainen, kaikkien elämäntilanne läheisen kuoleman kohdatessa on erilainen ja sitä myötä kokemus ja sen herättämät tunteet , ne kaikki ovat erilaisia. Itse olen menettänyt isovanhempani ja mieheni sekä kaukaisempia sukulaisia, siitä tiedän jotain. En tiedä  mitään omien vanhempien tai omien lapsien menettämisestä.Oma mieheni  kuoli äkillisesti, ei minulla ole lähikokemusta pitkään sairastaneen miehen tai aviopuolison kuolemaan. Silti omassa työssäni  joudun yrittämään tukemaan  kaikkia heitä keitä kohtaan ja tekemään sen parhaani mukaan, tietoisena omasta vajavaisuudestani.

Tämä palsta on harvinainen, täällä on vältytty onneksi trollaajilta, jotka haluavat jostain syytä sotkea ja häiritä kaikkia asiallisia keskusteluja. Tukea läheisen menettämisen  jälkeen tarvitaam, hyvä, että niin monet oat sen löytäneet täästä.

Vierailija

Viestin aloittaja

On hyvä että tämä keskustelupalsta on antanut toivoa meille monelle ja ihmiset ovat tämän löytäneet suuressa surussaan. Se on myös hyvä asia että pystymme surussamme aina toisiamme auttamaan ja kannustamaan.

Suru on omalla kohdalla ollut erilaista kun vanhempani kuolivat, heillä oli jo ikää ja elämää eletty, kuoleman jotenkin ymmärsi ja sisäisti paremmin, surusta "toipui" paljon nopeammin ja siinä vaiheessa kun äitini kuoli oli rakkaani jo rinnalla tukemassa. Nyt kun rakkaani kuoli jäin ihan yksin, lapseni yrittävät kaikin tavoin tukea, mutta se ihminen viereltä, jokapäiväisestä elämästä on poissa, jäi suru ja yksinäisyys, siitä onkin sitten vaikeampaa selvitä

Aika on kuitenkin se joka helpottaa surutyössä, ajan kanssa oppii käsittelemään surua.

Ihminen on siinä ihmellinen, että oppii kuitenkin taistelemaan ja selviämään "hengissä" vaikeistakin hetkistä, suuresta surun syövereistä, taistelu pinnalle on joskus vaikeaa, ystävien ja kanssakulkijoiden tuki on silloin tarpeellinen, ja sitä työtä me tässä kaikki teemme.

Myös onnellisia tarinoita kuulimme Tampereen tapaamisessamme, ja se varmaan antoi meille kaikille uutta toivoa, elämä kuitenkin kantaa ja jatkuu, meille kaikille voi tapahtua vielä onnellisia asioita joista saamme uutta voimaa.

Alku taipalella kulkijoille toivon että jaksatte ajatella elämää eteenkinpäin, näitä meidän selviämistarinoita on jo paljon, olemme eri vaiheessa menossa, ja jos "kelaa" takaisinpäin näitä kesuteluja huomaa että jokainen on mennyt eteenpäin.

Voimaannuttavaa keskiviikko päivää teille kaikille, vaikka sää onkin aika harmaa ja taivas itkee - ehkä se itkee kuitenkin onnen kyyneleitä - meidän selviämistarinoita lukien.

Ikävä

Myös minä olen työssäni joutunut kohtaamaan lukemattoman monta kertaa kuolemaa. Myös äkillisiä ja ennalta arvaamattomia, käynyt koulutuksia asian tiimoilta mutta mikään työkokemus tai koulutus ei voi valmistaa siihen että se kaikkein läheisin ihminen äkillisesti menehtyy ja lopullisesti pois viereltäni jakamasta tätä yhteistä elämää. Ehkä sen verran tuo työstä tullut kokemus on auttanut, että on pystynyt ymmärtämään ja hyväksymään tapahtuneen, emme pysty itse valitsemaan milloin lähdön hetki on. Itse uskon että se on jokaiselle ennalta määrätty ja siihen on tyytyminen. Jotenkin olen huomannut myös hieman tuota eteenpäinmenoa elämässäni nyt kun 11 kuukautta on kulunut tapahtuneesta. Olen antanut surun tulla ja joskus myös sanonut sille että ei nyt, nyt en halua vaipua sinun syövereihin ja mennyt hetken etenpäin. Mutta tuo ilon tunne...se vaan antaa odottaa ja minusta tuntuukin ettei se voi palata samanlaisena kun aikaisemmin, se on otettava vastaan erilaisena ja vaimeampana. Edelliset kirjoitukset ovat kyllä kun omia ajatuksia ja siitä huomaan, että suru jää asumaan meihin mutta elämä jatkuu erilaisena eteenpäin, mutta jatkuu kuitenkin ja ehkä se elämänilokin palaa jonain päivänä. Kiitos että olette taas kerran! Kaikille voimia tähänkin päivään.

Ei enää uupunut

Ikävä: Olen saanut ison osan ilosta takaisin. Moni asia, joka ennen nauratti, ei huvita enää, mutta nauru on kuitenkin palannut. Ehkä ajan mittaan nekin asiat, jotka ennen tuntuivat hauskoilta mutta nyt eivät, alkavat taas vaikuttaa koomisilta. En tiedä vielä. Mutta sen olen huomannut, että ilo ei selvästikään ole surun vastakohta, koska se voi surusta huolimatta palata yhtä hersyvänä kuin ennenkin.

Onnea kuitenkin etsin edelleen. Pieniä ”onnenpoikasten” häivähdyksiä on jo ollut, lähinnä syvän kiitollisuuden ja helpotuksen tulvahduksina, kun esim. olen saanut odottamatta apua pitkään vaivanneeseen käytännön ongelmaan tms.
Eilen oli sellainen hetki, kun auton kanssa tuli aivan yllättäen hätä: Bensaletkuun oli tullut reikä, josta suihkusi bensiiniä moottorin päälle. Katastrofin ainekset olivat kasassa, mutta luojan kiitos ihan lähellä oli korjaamo, joka oli vielä nipin napin auki, ystävällinen ja asiantunteva korjaaja otti autoni työn alle vielä päivän päätteeksi, ja puoli tuntia myöhemmin olin jo kassalla maksamassa ja hetken kuluttua tien päällä väliaikaisesti paikatulla autollani. Se valtava kiitollisuus ja helpotuksen tunne, joiden vallassa ajelin kotia kohti, olivat aika lähellä onnea. Siksi ajattelen, että ainakin hetkellinen onni on mahdollista löytää uudelleen surusta huolimatta. Voihan olla, että yksi tie onnen luo kulkee juuri näitten sen sisarusten kautta: ilon, toiveikkuuden, kiitollisuuden, helpotuksen, rauhan jne.?

Vierailija USAsta

Kiitos kaikille kirjoittajille, etta olette olemassa.

Omat mielentilani yha veivaavat ylos ja sitten taas surun ja kaipauksen syviin syovereihin. Annan niitten tulla miten tulevat, sita olen nyt opetellut.

Monet hoitotyossa olevat ovat tanne kirjoitelleet. Sita tyora tein myos itse lahes 40 vuotta. Vaikka se usein olikin raskasta olen ollut kuitenkin iloinen siita, etta sain sita elamantyokseni   tehda. Minun tyollani oli merkitysta. Vaikka en sairaanhoitajana voinutkaan potilaitani suoranaisesti parantaa, voin heidan oloaan helpottaa. Se myos mahdollisti sen, etta voin hoitaa miestani kotona, kun hanesta tuli saattohoitopotilas. Hospice hoitajat kavivat paivittain katsomassa miten menee ja tyttareni, myos hoitoalalla tuli illalla toittensa jalkeen auttamaan isansa hoidossa. Mina voin aina myos soittaa apua , jos tarvitsin. Hoisin myos mieheni kivunlievityksen , joka toimi erinomaisesti, han oli valveilla ja jarjissaan melkein viimeisiin hetkiin asti, ilman suurempia kipuja. Miehellani oli "hyva"ja kauniskin  kuolema, haluaisin samanlaisen, kun aikani joskus tulee. Siita ei jaanyt minkaanlaisia traumoja , etta toisin olisi pitanyt tehda tai muuta sellaista. Myos siita olen kiitollinen.

Mutta tama kaipuu ja yksinaisyys on  vaikeaa. Nyt kevaalla, kun luonto heraa tulee mieleen, etta tatakaan ei mieheni enaa paase nakemaan. Luonnon ihmeitten  ihailemisen ilo on puolinaista, erilaista. Kaikessa on surumielinen sointi.

Kaaduin kotona ja tyttareni vei minut ensiapuun (ei murtumia) . Yhtena paivana ei henki kulkenut ja taas mentiin sairaalaan ( vanha anterior MI). Sitten tyttareni ilmoitti minut taidekurssille  ja Senioreitten yliopisto-opiskelijaksi, koska han kai on vasynyt viemaan minua sairaalaan ja istumaan siella vierellani tuntikausia :). Ensin vastustelin, mutta nyt huomaan, etta on ollutkin minulle vain hyvaksi. En enaa kieriskele ainoastaan oman napani ja kuoleman parissa, saan uudenlaista tekemista ja ajateltavaa. Tutkimukset kertovat, etta puolison kuoleman jalkeen toisen puolison mahdollisuus kuolla seuraavan kahden vuoden aikana on suuresti kohonnut.

Tassa olen nyt, jonkun verran tervehtymaan pain ,luulisin.

Vierailija

Taas olen lukenut monta koskettavaa ja riipaisevan surullista viestiä. Sydämessäni tunnen ja mielessäni muistan sen musertavan tukan, josta en itse uskonut koskaan selviäväni.
Vastoin uskoani olen kuitenkin selvinnyt ja kuten Viestin aloittajankin kirjoitti, aika on todellakin se, joka vähitellen muuttaa surun olemuksen toisenlaiseksi.

Mieheni yllättävästä ja äkillisestä kuolemasta tulee pian kaksi vuotta. Ensimmäiset kuukaudet olin shokissa, sitten iski kaikenkattava suru, epätoivo ja tulevaisuudenpelko, joista en ikinä ajatellut selviäväni. Kahdeksannen kuukauden kohdalla tajusin, että pahin on takanapäin ja sen jälkeen on elämäni parantunut viikko viikolta.

Päivääkään ei mene, etteikö mieheni kävisi ajatuksissani, mutta ne hetket ovat kuin lyhyitä välähdyksiä jostain hyvästä, jonka olen saanut kokea ja niistä jää minulle hyvä ja levollinen mieli. Tunnen hellyyttä ja haikeutta, kun ajattelen niitä yli 42 vuotta, jotka saimme viettää onnellisina yhdessä. Olen liikuttunut ja kiitollinen, kun huomaan mieheni piirteitä lapsissamme ja lapsenlapsissamme. Heissä hän on yhä läsnä.

Muutama kuukausi sitten elämäni sai yllättäen uuden suunnan; tapasin netin kautta mukavan miehen ja elämä tuntuu taas hyvältä.
Olin jo jonkin aikaa tiedostanut, että kaipaan elämääni muutakin kuin äidin ja isoäidin roolia. Taisin joskus aiemmin kirjoittaakin, että koen eläväni nyt kolmatta elämääni - omaa itsellistä elämää. En ole enää lapsuudenkotini tytär, enkä ole myöskään vaimo ja äiti, vaan olen oma yksikköni uuden elämän kynnyksellä.
Mieheni kuoleman myötä olen vihdoinkin oppinut elämään hetkessä - nauttimaan pienistä asioista juuri tänään. Kun jäin yksin, kaikki suunnitelmat muuttuivat hetkessä. En siis enää suunnittele ”sitten kun” -tyyliin, vaan otan kiitollisuudella vastaan sen hyvän, minkä elämä juuri tällä hetkellä tarjoaa.

Toivon, että tämä kirjoitukseni antaa uskoa siihen, että hyvä ja onnellinen elämä ei ole ohi vaikka se suuren surun ja epätoivon hetkellä siltä tuntuukin. Elämä voi järjestää mukavan yllätyksen, jos sille uskaltaa avata oven.

Lämpimät halaukset kaikille ja uskoa hyvään tulevaisuuteen

Solitaire

Rakastettu

Solitaire, kiitos kirjoituksestasi.

"Otan kiitollisuudella vastaan sen, minkä elämä juuri tällä hetkellä tarjoaa ".
.. tuon kohdan kun kaikki surusilmät omalla polullaan jossain vaiheessa huomaavat ja jaksavat katsoa eteenpäin. Itse olen tullut tuohon vaiheeseen, vaikka välillä upottaakin, että paljon mietin ja yritän löytää elämääni sisältöä.
Minulla on yksi ihana aikuinen poika, mutta ei lapsenlapsia. Pojassani näen ja kuulen isänsä piirteet ja puheet ❤️

Kerroinkin, että hain alkuvuodesta sopeutumis kurssille "Yhtäkkiä yksin". Lähden avoimin mielin sinne tiistaina ja tulen takaisin lauantaina.
Se ei ole vertaisryhmä (sellainen minulla jo on eli te ihanat kanssa kulkijat) , vaan siellä 16 hengen ryhmässä, leskeksi jääneiden 50-60 vuotiaiden, vähän yli ikäisenä minäkin toivottavasti löydän uutta elämääni. Siellä katsotaan eteenpäin eri ammattilaisten avulla.
Toivon tietysti tapaavani jossain vaiheessa uuden, kolmanteen elämääni sopivan, kumppanin. Sitä en enään kiellä, alussa olin kovin varma, etten koskaan näin sanoisi, haluaisi, mutta tämä yksinäisyys, juttukaverin puute on tullut vähän aikaa sitten haaveisiini. Kiire ei ole ja voi olla, että ei onnistu, mutta unelmia ja toiveita saa olla.

Toivon kaikille surusilmille uskoa tulevaisuuteen ja lämmin rutistus kesään, joka ei ole samanlainen kuin ennen, mutta kesä kuitenkin.

Rakastettu

Tarja

Hyviä kirjoituksia taas paljon , koskettavia ja myös omalta tuntuvia . Kiitos kaikille. Ihminen on kyllä ihmeen elastinen kestämään , venymään ,aloittamaan alusta ja uskomaan parempaan . Kaiken tuskan ja ikävän jälkeen tuntuu ihmeelliseltä tajuta , että minä elän , tunnen , koen ,näen elämää pikkuhiljaa niinkuin ennen ...tai ainakin melkein .Samanlaista se ei tule koskaan enään olemaan , mutta elämisen arvoista kuitenkin.
Suru herkistää ihmistä ..ehkä se on hyvä asia.

Tällä hetkellä sydämessä tuntuu taas se muistojen tunne , perhosen siiven kosketus .. olen lähdössä ystäväperheeseen lakkiaisiin ..toissa keväänä olimme yhdessä siellä ,toisen pojan lakkiaisissa.Tiedän että muistot tulevat siellä mieleen ja varmaan toisillekkin , mutta en halua sitä tunnetta päällimmäiseksi . Elämä jatkuu , nyt on ilon päivä.

Nyt kun rakkaani yllättävästä äkkikuolemasta on aikaa kohta vuosi ja kahdeksan kuukautta , olen jo vahvempi , aika on auttanut . Se mikä tuntuu niin ihmeelliseltä , että sillon surun alkuvaiheessa oli niin vahva tunne etten selviä tästä ..koskaan. Mutta nyt kuitenkin voin sanoa selviytyneeni.

Suru on vain jaksettava surra läpi , oikotietä ei vain ole. Voimia teille jotka olette vielä surun aallokossa ..toivon kipinää siitä ,että joskus surun kuristava ote hellittää ja alkaa helpottamaan. Muistot kulkevat sydämessä.

Ilon pilkahduksia päivääsi ❤ Tarja

Tuulia

Tänään on tasan  5  kk mieheni kuolemasta, kaikki tapahtumat nousee taas entistäkin enemmän pintaan.

Vaikka meille "annettiin" melkein 4 vuotta aikaa "sopeutua" asiaan, jollakin tapaa kuolema oli  kuitenkin shokki. Miehellänihän ei alunalkaenkaan ollut toivoa, kysymys oli harvinaisesta verisairaudesta, johon ei ole hoitoa keksitty.

Se epätietoisuus, ahdistus ja tuska, jota lähes 4 vuotta koimme, oli sanoinkuvaamatonta ja joka koko ajan vain lisääntyi. Lopustakaan meillä kellään ei ollut tietoa - millä tavoin ja milloin - eikä ilmeisesti  lääkäreilläkään. Koska parannuskeinoa ei ollut, otettiin ensimmäisten vuosien aikana vain verikokeita silloin tällöin ja todettiin ne joka kerta huonommiksi. Lääkäriajatkin olivat enimmäkseen vain soittoaikoja.  Vain viimeisen 1,5 vuoden ajan punasolutiputukset rytmittivät elämäämme. Punasolut eivät parantaneet sairautta ja sekin tiedettiin, ettei niitä voi antaa kuin tietyn ajan. Se aika tosin "ylitettiin".  Vaikka meillä elinpiiri supistuikin vuosi vuodelta, arki sujui kaikesta huolimatta lähes "normaalisti".  Mietinkin, voiko vakavaan sairauteen tottua, ikään kuin se arkipäiväistyisi.  Siitä epätietoisuudesta ja ahdistuksesta, mitä tunsimme, muut eivät tienneet mitään. Pysähdyin monta kertaa seuraamaan, kuinka muu elämä jatkui ympärillämme,  vaikka meillä se oli pysähtynyt - ihan kuin tulevaisuus olisi viety... Olisimme tarvinneet niin kipeästi tukea ammatti-ihmisiltä, meillä ei ollut tietoa eikä taitoa edes tukea toisiamme. Meille ei missään vaiheessa tarjottu apua, emmekä osanneet ja ymmärtäneet sitä pyytää. 

Meillä kaikilla on erilaisia tarinoita. Omassa tarinassani koen vaikeutena päästää irti siitä epätoivosta ja ahdistuksesta, joka syntyi vuosien saatossa ja johon ikään kuin tottui. Poisoppiminen tästä tunnetilasta on vaikeaa ja aikaa viepää. Tähän lisättynä normaali suru ja ikävä tekee tilanteesta todella raskaan.  

Ajattelen usein teitä, joilta puoliso on äkkikuollut, olisinko itse selviytynyt niin suuresta shokista... kun tämäkin odotettu kuolema oli jonkinlainen shokki. Omalla kohdallani seurasi kuoleman jälkeen lamaannus, joka kesti n. 3 kk. Kaiken pakollisen olen hoitanut, suorittanut. Minä vain olen ollut, en elänyt. Tämä kaikki on muuttanut elämääni - konkreettisesti, mutta myös suhtautumista elämään, elämänarvoja ja ajan käsitystä.  Vaihtoehtoisia suunnitelmiakaan minulla ei vielä ole, mutta teidän kanssakulkijoitten kokemusten pohjalta tiedostan, että tulevaisuutta saattaa vielä olla. Armollisuutta ja kärsivällisyyttä itseä kohtaan tarvitaan - sitä on korostettu tällä palstalla ja sitä hoen itselleni -  ja tietenkin aikaa.

Itseäni on helpottanut tänne kirjoittaminen ja ennenkaikkea teidän toisten kokemukset, selviytymiset. Olipa kuolema äkillinen tai tiedossa, tunnetilat surun käsittelyssä ovat aika tavalla yhtenäiset. Jokaisen teidän kirjoituksesta löydän samoja, omia tunnetilojani. Tämä on meidän oma, tärkeä vertaistukiryhmämme,   kiitos kaikille kirjoittajille  ja ennen kaikkea Viestin aloittajalle ja iso kiitos myös Solitairelle, että jaoit tämän iloisemman vaiheen elämästäsi. Pitäisiköhän meidän muidenkin vähitellen alkaa pyrkiä samaan... onhan tämä yksinäisyys aika raastavaa... en tosin tässä vaiheessa voisi kuvitellakkaan... mutta ehkä - joskus.

Valoisampaa kesän alkua meille jokaiselle!

Puolikas

Ihanaa lukea teidän kirjoituksianne! Ja Solitairen iloisempikin kirjoitus antoi toivoa.

Rakastettu, olisi hienoa kuulla sitten kokemuksestasi sopeutumiskurssilta, olen itsekkin katsellut niitä.

Olen kokoajan käynyt lukemassa täällä ja saanut voimaa kirjoituksista mutta en ole jaksanut välillä kirjoittaa; vanhempani ovat vuorotellen sairastelleet ja tulin juuri isän luota sairaalasta.

Puolikas

Rakastettu

On tämä palstan lukeminen antanut paljon ajattelemisen aihetta, monenlaisia kohtaloita, selviytymistä, tuskaa ja ikävää, mutta kaikilla varmasti Rakkaus päällimmäisenä.
Tarja, sinulla tänään taas yksi uusi askel, kokemus, eteenpäin. Minäkin olen ottamassa yhden askeleen ensi viikolla, en ole koskaan ollut yksin hotellissa, huoneessa... aina oltiin yhdessä rakkaani kanssa. Kuitenkin tämäkin askel täytyy ottaa, mennä kurssille.
Tuulia, raskas kokemus sinullakin miehesi kanssa. Kukaan, joka ei ole kokenut tilannetta, ettei mitään ole tehtävissä, ei osaa kuvitella, miten raskas kohtalo se on. Minä ja mieheni elimme melkein kolme vuotta sairauden varjossa, vaikkakin hyviä aikojakin oli, mutta kokoajan sairaus varjosti...
Mieheni ei halunnut puhua sairaudesta ja kuolemasta, vaan halusi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista
Puolikas, kiva että sinäkin kirjoitit jälleen tänne. Olenkin miettinyt, mitä sinulle kuuluu.
Samanlaisia mietteitä meillä monilla surusilmillä.
Syyskuussa on seuraava kurssi Salossa, alaikäraja 50v, ei ylä ikää... Eläkeliiton sivuilta ehkä löytyy lisätietoa tai soittamalla. Kerron kyllä kokemuksiani, kun palaan tai iltaisin sieltä käsin. Toisaalta olen innoissani, toisaalta peloissani, miten menee... pystynkö hillitsemään tunteitani. Tarkoitus on miettiä elämää eteenpäin, eikä olla vertaisryhmässä.
Olisi ollut kiva, jos olisi kaveri mukana, mutta näillä mennään.

Voimahalaus kaikille surusilmille ja kirjoitellaan ❤️

Rakastettu

My one and only love

Hei kaikille!

Minullakin naapurin pojan lakkiaiset yksin. Tuntui vaikealta kirjoittaa korttiin vain oma nimeni, joten laitoin myös  muualla asuvan poikani nimen.

Selvisin juhlat hyvin, enkä kyynelehtinyt, mutta kotiin tultuani halusin lähteä heti hautausmaalle. Mietin tässä  edelliset kirjoitukset luettuani, miten ihmeessä jaksoimme olla toivekkaita 26 vuotta sen  syöpä pirulaisen kanssa. Päätimme, että käännämme kaikki kivet taudin nujertamiseksi ja niin teimmekin. Saimme kokea monia onnenhetkiä, kun kontrolleissa ei ollut kasvua  ja hoidot jatkuivat.

Emme ajatelleet kuolemaa, vaan uskoimme selviytyvämme, kun olimme tähänkin asti selviytyneet. Kyllä minä öisin usein valvoin ja pelkäsin, salaa, mutta jaksoin olla kannustava ja reipas.Kävin laittamassa rukouspyyntöjä kirkoissakin, vaikka en erikoisen uskovainen olekaan. Ihmettelen,miten mieheni jaksoi olla niin normaali ja positiivinen, vaikka varmasti hoidot rasittivat. Hän oli hyvin kärsivällinen, vaikka yski viimeiset viisi vuotta aivan hirveästi erikoisesti öisin, Osasimme olla onnellisia hyvin nukutusta yöstä tai hyvistä verikokeiden tuloksista.Nyt on 26 vuoden pelko pois ja jäljellä on suru, yksinäisyys ja suunnaton ikävä.

Toivottavasti ensi viikolla saamme aurinkoa ja lämpöä  ja pieniä ilon pisaroita!

Ikävä

Hei Rakastettu. Minäkin otan uuden askeleen ja tulen myös sinne kurssille. Odotukset on kyllä korkealla ja toivon kovasti, että saan eväitä omaan elämääni. Myös minä ihmettelen sitä miten osaan sinne yksin lähteä ja yöpyä, kun aina mieheni kanssa yhdessä oltiin. Ajattelin, että lähden omalla autolla vaikka matkaa on reilusti ja kokeilen omia siipiäni. Mutta nyt tuntuu mukavalta kun sinäkin olet siellä! Vähän kyllä jänskättää mutta uskon ja luotan, että kurssi on antoisa!
Edellisiä kirjoituksia lukiessani mietin sitä miten erilaisia kohtaloita meillä kaikilla on mutta suuri, pohjaton suru yhdistää meitä kaikkia! Rauhaisaa yötä kaikille surusilmille.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat