Sivut

Kommentit (2714)

Rakastettu

My one and only love,

sinulla ja rakkaasi kohtalossa, en oikein osaa edes kuvitella jaksamistanne henkisesti muuten kuin teitä kantoi valtava rakkaus. Usko hoitoihin ja pienet ilon hetket...
Tuo 26 vuotta on ollut täynnä rakkautta ja yhteen kuuluvaisuutta.
Jaksamista sinullekin sinne uuteen tilanteeseen.

Ikävä, ihanaa että olet tulossa samalle kurssille. Tuntuu kuin joku tuttu olisi siellä myös, kyllä me toisemme varmasti tunnistamme... olet ilmeisesti nuorempi kuin minä.
Varasin yhden hengen huoneen, maksan sen erotuksen itse.
Aja varovasti ja nähdään... minä tulen myös omalla autolla ja ajoaika noin kaksi tuntia. Olen ajatellut noin klo 14 ilmoittautua siellä.

Sateista sunnuntaita, voimahalaus kaikille.

Rakastettu

Tarja

Tuuliset terveiset täältä pohjoisen suunnasta !
Käytiin koiran kanssa pitkä aamulenkki ,kauniissa maisemissa , linnunlaulussa . Nämä lenkit ovat minulle kovasti terapeuttisia , käyn läpi tunteitani samalla .Eilinen juhla meni ihan hyvin , oli kiva nähdä sukua ja tuttavia , osasin olla siinä hetkessä ja tuntui ihan hyvältä ..ajattelin , rakkaani olisi ylpeä minusta .. MUTTA , heti kun tulin kotiin alkoi alakulo jota jatkui koko illan ajan. Ei itkettänyt , mutta tuli kurjia kadeajatuksia ..miksi juuri minun rakkaani otettiin pois .. tämän aamun lenkillä pystyin jo ajattelemaan järkevästi ..Oli vain hänen vuoronsa lähteä ..Ei siihen ole selitystä. Lintujen laulussa koin taas rakkaani läheisyyden ja pystyn taas olemaan kiitollinen siitä ajasta joka meille annettiin , ennenkaikkea siitä rakkaudesta joka kantaa nyt.

Rakastettu ja Ikävä , antoisia kurssipäiviä teille , toivon ,että kurssi on voimaannuttava ja että jaksatte meillekin vähän jotain jakaa 💕

My one and only love , pikkuhiljaa suuri kipeää tekevä suru alkaa helpottamaan.. suru vaatii talo niin paljon tilaa ..pikkuhiljaa , elämä kantaa taas ja rakkaat muistot antavat voimia.

Kaikille surunpolkua kulkevalle voimia tähän päivään ..eletään hetkessä .
Toivon meille kaikille taitoa nähdä niitä pieniä iloisiakin asioita joita elämä tarjoaa .

Halaus sinulle ❤ Tarja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastettu

Hei Tarja sinne pohjoisen tuuliin.

Näin se menee minullakin, yritän osallistua parhaani mukaan ja oikeastaan jaksamisenikin mukaan yhteisiin tapaamisiin. Sille ei voi mitään, enkä kiellä, että kurjia kadeajatuksia piipahtaa päähäni milloin minkäkin asian tiimoilta. Yritän olla näyttämättä niitä muille ja mielessäni kiittää siitä ihanasta yhteisestä ajasta rakkaani kanssa.
Kotiin tulo aina hetkeksi masentaa, mutta olen alkanut pääsemään siitä jo eroon melko nopeasti.

Välillä tulee edelleen olotila, jolloin ei jaksaisi sängystä ylös nousta, miettii vaan että onko pakko...., jollei mitään menoa ole sille päivälle.
Kuitenkaan sinne ei ole hyvä jäädä, eteenpäin on mentävä ja minäkin haluan selvitä rakkaani muistojen avulla.

Kerron sitten kurssin tunnelmia ja kokemuksia kun sieltä kotiudun.

Rakastettu

Ikävä

Rakastettu: samoin minä olen varannut oman huoneen ja ajattelin saapua sinne hyvissä ajoin. Kyllä me varmasti tunnistamme toisemme! Minulla noin kolmen tunnin ajomatka sinne. Kiitos, myös turvallista matkaa sinulle!
Jotain pitää tehdä oman elämänsä eteen, että saisi edes hieman sitä elämäniloa takaisin ja ajattelin, että tämä kurssi voisi auttaa minua siinä. Paljon olen yrittänyt auttaa itseäni ja varmaankin olen edistynyt surutyössäni, mutta elämäniloa en ole saanut takaisin. Aikaisemmin joku kirjoitti, että kaikessa on surumielinen sointi ja toinen, että on vain suorittanut elämää ei elänyt ja noin minäkin juuri tunnen. Elämä vaan menee eteenpäin hetki ja päivä kerrallaan mutta ei tuota iloa! Toivon että juuri tuohon asiaan saisin itselleni muutosta ja voisin kokea elämäni elämisen arvoiseksi ja nauttia niistä monista asioista joita elämässäni oli iloa tuottamassa ennen tätä suurta kärsimystä ja löytämään ne takaisin.
Yritän myös kirjoitella kurssin annista ja voipi hyvin olla, että ajatukset ovat muuttuneet positiivisempaan suuntaan. Kiitos ,että tänne voi kirjoittaa omia tunteitaan sekä lukea toisten kirjoutuksia, usein ne ovat aivan kuin lmasta kynätä lähteneet.
En tiedä miten olisin itse kestänyt tuon, jos kohdallemme olisi tullut tieto sairaudesta jota ei pystytä hoitamaan ja joka johtaa menehtymiseen jossakin vaiheessa. Sen on täytynyt olla valtava taakka kantaa ja elää sellaisen tiedon kanssa. Voi sitä surun määrää, mitenkään ei voi lohtua antaa tai autta toista mutta ajatuksissani olet!

Tarja

Sadepäivän terveisiä !
Tuolla kirjoituksissa tulee esille ja itsekin olen miettinyt samaa , että kuinka olisin selvinnyt siitä jos puolisoni olisi sairastunut syöpään ..on niin vaikeaa kuvitella sitä tuskan määrää ja huolehtimista ja pelkäämistä ..
Myös äkillinen kuolema on raskas ..kun se tulee yllättäen , kesken normaalin päivän touhujen,

On vaikeaa kuvitella itsensä toisenlaiseen rooliin , on pitänyt kohdata se mikä on annettu .
Kukaan meistä ei ole voinut valita , kaikki on vain tapahtunut .
Kuolema , tapahtui se miten tahansa , on lopullinen .
Siksi varmaan tällä ryhmällä on niin suuri merkitys , kun tajuaa sen , että tämä surun läpi käyminen on kuitenkin niin samanlaista , kaikkine tunnemyrskyineen .

Itse olen saanut voimaa ja lohtua siitä kun huomaan ,että pitemmälle selvinneet ovat löytäneet jo elämälleen uuden suunnan ja sen toivonkipinän ,että surusta voi selvitä.

Itse koen myös jo selvinneeni pahimmasta , olo on jo kohtalaisen tasapainoinen ja huomaan jo suunnittelevani elämää eteenpäin .
Olen tavattoman kiitollinen siitä että elämä kantaa jo .. näitten epätoivoisten , pysähdyksissä olevien kuukausien jälkeen , huomaa elävänsä. Ikävä on asettunut asumaan sydämeen , siellä sillä on paikka ja sen kanssa on tottunut jo elämään .

Mutta näin se vain menee , että niitten mustienkin pilvien takaa paistaa aurinko ..
On vain jaksettava antaa surulle tilaa ja aikaa .

Lohdullinen ajatus sinulle jolla suru on vielä raskaana sydämessä .. on surtava silloin , kun on surun aika.

Jaksetaan taas ..eletään hetkessä ❤ Tarja

Valoa ja varjoa

Ihminen on loppujen lopuksi hyvinkin sopeutuvainen vaikeissakin asioissa.
Mieheni sairasti sekä syöpää että sydänsairautta vuosikausia ja molemmat etenivät,loppuaikoina nopeammin.Selvää oli ettei paranemista tapahdu,niin jäljellä oli vain yksi vaihtoehto jonka kanssa oli elettävä.Minun mielestäni oli ehkä armollisempaa niin, kuin että olisi yhtäkkiä,ennalta arvaamatta menehtynyt.Jo pitkän aikaa tiesin surun saapuvan ja tiesin myös että jossain vaiheessa siitä alan pikkuhiljaa toipumaan,kokemusta oli aikuisen lapsen menettämisen surusta ja siitä toipumisesta.Näistä menetyksistä ei koskaan kokonaan toivu,mutta suru muuttaa muotoaan ja elämästä tulee taas siedettävää,varmaan jossain vaiheessa jopa hyvääkin.
Vielä kuitenkin nyt kun on kulunut vasta yhdeksän kuukautta,moni asia tuo kipeitä muistoja ja kyyneleitä..Mutta valoisiakin hetkiä on ja usko ja luottamus siihen että tästäkin selvitään.
Näitä asioita on hyvä täällä ryhmässä kertailla,olen huomannut että sekä tuttavat,että osa sukuilaisistakin välttelevät jo aihetta,siispä minäkin käyttäydyn kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ymmärrän kyllä heitäkin.
Lämpimiä,kesäisiä päiviä kaikille ryhmäläisille!

Ei enää uupunut

Tuo on tosi raskasta, kun surulle ei tunnu olevan muiden maailmassa tilaa. Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa voin oikeasti puhua surustani ja tunteistani, mutta suurin osa ympäristöstä ei näytä ymmärtävän, että minun suruni jatkuu, eikä varsinkaan ymmärrä sitä, miksi se jatkuu. Minun taas on vaikea ymmärtää, miksi en tänäänkin surisi sitä, että minun rakkaani on tänäänkin kuollut.

Tätä surun aallokkoisuutta on myös vaikeaa jaksaa. Ei minulla tietenkään ole mitään hyviä hetkiä vastaan, mutta en millään jaksaisi niitä sukelluksia, toivottomuutta, tulevaisuuden katoamista, loputonta ikävää, epäreiluuden tunnetta jne. Niissä hetkissä mietin sitäkin, kumpi vaihtoehto on surusta ”toipumisen” kannalta parempi: Sekö, että jään aallonpohjaan möyrimään ja itkemään epätoivoani, vai se, että yritän siinä(kin) hetkessä nähdä asiat valoisampina? Olen yrittänyt aina aktiivisesti kiivetä sieltä kuopasta ylös, mutta pitäisikö sittenkin mieluummin jäädä sinne makaamaan ja odottamaan, että myrskyrintama menee ohi? Tähän asti ei ole ollut vaihtoehtoja, koska on vain ollut pakko painaa eteenpäin, oli voimia tai ei, mutta nyt kun kesäloma alkaa, siihen kuopan pohjalla makaamiseenkin olisi vihdoin aikaa. Siellä kuopassa vain on niin kauheaa, että haluan sieltä pois niin pian kuin mahdollista.

Solitaire

Ei enää uupunut -
Eipä tuohon kuoppa-/aallonphja-asiaan taida olla yhtä oikeaa vastausta; kukin suree tavallaan 😢. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että itse putosin mieheni kuoleman jälkeen sinne kuopan pohjalle ja sinne myös jäin lähes kahdeksaksi kuukaudeksi.

Asun maalla, eikä naapureita ole lähimailla. Saattoi mennä päiviä, etten nähnyt ketään. Ystäviin ja sukulaisiin en pystynyt/halunnut pitää yhteyttä paria poikkeusta lukuunottamatta. Erakoiduin suruni kanssa sinne kuopan pohjalle aika totaalisesti. Lapsiin toki pidin yhteyttä. Koirani kanssa kuljin yksin metsässä ja pellolla, ja kauppareissut olivat työn ja tuskan takana.Silloin tunsin voimakkaasti, että haluan olla ihan yksin suruni kanssa ilman ulkopuolisia ”häiriöitä”.

Jossain vaiheessa aloitin kapuamisen ylös kuopastani, ja muista kyllä kokeneeni ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin”-ilmiön. Vähitellen oloni parani ja tajusin selvinneeni pahimman surun yli. Minun luonteelleni siis sopi ehkä parhaiten juuri tuo kuopan pohjalle linnoittautuminen ja kun aika oli osoittanut armollisuutesa, olin valmis kiipeämään ihmisten ilmoille.
Kun nyt katson taaksepäin tätä kohta kahden vuoden pituista taivalta, tunnen hämmästystä siitä, että olen todellakin selvinnyt elämäni vaikeimmasta tapahtumasta ja kiitollisuutta siitä, että elämä on sittenkin kantanut ja näyttää kantavan edelleen.

Lämmin halaus kaikille ja uskoa elämään,
Soliaire

Ei enää uupunut

Kiitos vastauksestasi, Solitaire! Teki hyvää kuulla, että surun voi murentaa pienemmäksi ihan itsekseen, kunhan se tapa itselle sopii. Ei siis ole välttämätöntä puhua, puhua ja puhua, vaikka sitä ohjetta ainakin minulle on annettu väsymiseen asti.

Minä aina vain pelkään, että ”suren väärin”, koska minun on ollut pakko puskea eteenpäin kuin höyryjyrä, jotta käytännön asioista on selvitty, ja siksi surua on joutunut lakaisemaan maton alle monen monta kertaa. Tunnen kyllä selvinneeni pahimmasta, mutta pelkään silti sitä, että jostain takaa vielä yhtäkkiä tulvahtaa valtava surematta jääneen surun tsunami, ja pyyhkäisee minut mennessään. Siksi mietin näitä ”miten suren oikein” tai ”miten suru surraan kerralla oikein -metodilla”. Ihan hölmöä, tiedän, ihan kuin kakkureseptejä vertailisin, mutta huoli on aito ja iso. Ehkä nyt lomalla tulee sitten se aika, että voin antaa surun tulvia pään yli, ja katsoa, hukunko siihen vai en. Ainakaan oman surun pelkäämisessä ei ole kauheasti järkeä. Mutta suru onkin tunne, ja siihen ei järki pure. Yritetty kyllä on.

Rakastettu

Hei kaikille,

terveiset täältä Lehmirannasta, Ikävältä ja Rakastetulta.
Olemme viettäneet täällä neljä yötä. Suosittelemme lämpimästi hakemaan vastaaville kursseille.
Vertaistuki, tarinoiden kertominen, vetäjien ammattitaito, ihanat ihmiset... täältä viemme mukanamme muistoja ja toivottavasti näillä pääsemme eteenpäin.
Täältä on löytynyt iloa ja naurettu on, elämä on tuntunut elämisen arvoiselta.

Voimahalaus kaikille.

Puolikas

Ei enää uupunut, kirjoitit väärin suremisesta; minäkin mietin sitä tahollani varsinkin aiemmin ja tuntuu tutulta. Ethän kuitenkaan suruasi maton alle lakaise kun tännekin kirjoitat. Monillahan on velvoitteita joita joutuu puskemaan surusta huolimatta. Minulla oli jossain vaiheessa tunne, että on pakko tehdä mahdollisimman paljon ja en jotenkin voinut olla paikallani ja ylikierroksilla oloakin. Nyt se tunne on itsestään vähän rauhoittunut, kuten olo muutenkin,  ja tullut niitä hyviäkin päiviä enemmän. Taivaltani yksin on nyt kohta 1v 3kk.

Voimia ja halauksia kaikille

Tarja

Helleterveisiä !
Taaskin on täällä hyviä kirjoituksia , tuttuja tuntemuksia , varmaan aika monelle .
Voiko surra väärin ..tai kääntäen , surenko oikein ..
Luulisin ettei ole oikeaa eikä väärää tapaa , suremme jokainen omalle luonteellemme ominaisella tavalla .
Itse samaistuin Solitairen tapaan ,käsitellä surua.
Minäkin halusin olla paljon yksin , koti oli turvapaikka josta ei halunnut lähteä kauas . Koira piti elämän rytmissä , metsässä oli helpompi hengittää.
Minulla kesti siellä synkissä syövereissä ehkä noin puoli vuotta , pikkuhiljaa tajusi .että se kokonaisvaltainen tuska alkoi helpottamaan , sai jo nukuttua muutaman yön ilman nukahtamislääkettä . Sieltä kuilun pohjalta on vain noustava pois ,
Minulla oli muutama ystävä joille saatoin puhua , mutta koen kuitenkin ,että vain itsellä on ne avaimet päästä sieltä kuilusta ylös .
Tässä tulee varmaan ne luonteen eroavuudet esille , joku haluaa olla ihmisten seurassa , puhua ja jakaa asiaa , Tärkeintä olisi , että jokainen löytäisi sen oman tapansa . Edelleen ajattelen ..haluan selvitä tästä , sen olen rakkaalleni velkaa .
Elämä jatkuu .. kaikesta huolimatta . Suru muuttaa muotoaan ja helpottaakin jossakin vaiheessa .

Kiitos Lehmirannan terveisistä , kannatti lähteä 💕

Jaksetaan taas , löydetään voiman hippusia ..tältäkin palstalta .
Kiitos kun olette täällä , yhdessä olemme enemmän.
❤ Tarja

Valoa ja varjoa

Kun luin noita ”surenko väärin” ym niin alkoi ihan hymyilyttämään kuinka samanlaisia mietteitä on itsellänikin ollut ja on vieläkin.Koen olevani jonkunlainen kummajainen ja tunnen syyllisyyttä siitä kun en ole romahtanut,menettänyt toivoani tai pelännyt tulevaisuutta.Sitä vain pelkään että jossain vaiheessa nämä kaikki annetaan eteeni,ja pelkoni perustuu siihen ”väärin suremisen ”teoriaan..Minäkin tunsin ja tunnen edelleen että kotini on turvapaikka jossa haluan olla yksin ja rauhassa.Ensimmäisinä kuukausina,sen jälkeen kun lähipiiri tuntui jo saaneen tarpeekseen surustani,kertasin yksin kaikkia mahdollisia asioita vuosikymmenien varrelta nykypäivään asti,kerroin ne itselleni ääneen ja sallin surun ja itkun tulla kun se oli tullakseen.Yksin puhelussa pystyin kertomaan ääneen kaikkein kipeimmätkin asiat joita tuskin edes ammatti-ihmisen kanssa olisin ottanut esille.Suru ja ikävä muuttui mielessäni niin henklökohtaiseksi ja pyhäksi asiaksi etten enää halunnutkaan siitä sivullisille puhua,Joskus tunnen että saan ihan uskomattomalta tuntuvaa apua johonkin pikkuasiaan,ongelman ilmaannuttua saatan sanoa ääneen puolisoni nimen ja että kato nyt,mitä minun pitäisi tehdä,ja hyvin monesti olen pian keksinyt ratkaisun.
Olisikohan minunkin lupa uskoa siihen etten sure väärin,koska olen antanut surulle tilaa ja aikaa , en ole työelämässä eikä minulla ole mitään velvotteita mihinkään suuntaan,vain omaa aikaa.
Ja niinkuin olen aiemmin kirjoittanutkin,niin samantapaisia surun kokemuksia oli lapseni kuoleman jälkeen muutama vuosi sitten.Siksi rohkenen uskoa että tämäkin suru muuttuu kauniiksi muistoksi .

Tarja

Vielä vähän. Tuossa edellisessä kirjoitin ,että on muutama ystävä joille voin puhua ...näen heitä harvoin . Nyt kun kuolemasta on kulunut vuosi ja kahdeksan kuukautta huomaan ,että ei ystävät ehkä ymmärrä , että se ikävä on vielä niin lähellä ja että muistot koskettavat ..ja huomaan etten haluakaan heille niin paljoa kertoa , yritän olla reipas ja iloinen .
Elikkä tällä kirjoituksella halusin kertoa sen ,että kyllä se surunpolku on hyvin yksinäinen . Ystäville ja suvulle ei halua kaikkea jakaa .

Eletään hetkessä ..Ollaan toisillemme tukena , tiedämme millaista on kulkea surunpolkua .
❤ Tarja

Rakastettu

Hei kaikille,

Lehmirannan kurssin jälkeen istun täällä tutussa nojatuolissa rakkaani kuva vieressäni. Ajatukset pyörivät, kotiin tulo oli jonkinlainen pudotus todellisuuteen, yksinäisyyteen.
Nyt pitää mennä eteenpäin ja muistella teidän kaikkien kirjoituksia, ammentaa voimaa niistä ja kurssin sisällöstä.
Tänään (Tarja ❤️) 1 vuosi ja 4 kk rakkaani kuolemasta. Minuutti minuutilta ja tunti tunnilta olen jälleen elänyt tuon viimeisen päivämme läpi. Nyt ei kuitenkaan kyyneleet valuneet koko päivää eli eteenpäin olen mennyt.
Kova ukkosmyrsky eilen illalla ja sähkökatkot saivat miettimään täällä pärjäämistä eilen illalla.
Tänään kävin äidilläni, anopillani ja näin sisareni, joka tuli kauempaa käymään. Tunsin olevani oikeassa paikassa, joten ehkä täällä vielä olen.

Toivottavasti te kaikki olette löytäneet vaikka edes yhden ilonpisaran tänään, siitä ponnistetaan jälleen.

Voimahalaus kaikille ja mahdollisimman hyvää kesää ❤️

Rakastettu

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat