Sivut

Kommentit (3091)

Vierailija

Toivotaan, että puolisosi vierailee unessasi uudelleen :)

Minä näin mieheni kuolinpäivän jälkeen melkeinpä kuukauden ajan joka yö hänestä unta. Unet olivat äärimmäisen todellisen tuntuisia ja aivan kuin hän olisi käynyt minua lohduttamassa aina öisin. Aamulla herätessäni koin kaiken sen surun keskellä ''helpotusta'' sillä näin hänet taas edes hetken ja hän kertoi kaiken olevan hyvin.

Nyt hän on vieraillut unissani epäsäännöllisesti ja joidenkin unien jälkeen koen ahdistusta siitä, että elämä on niin epäreilua, enkä ole enää samalla tavalla saanut niistä lohtua - lähinnä pahaa oloa, sillä saan sitäkin kautta muistutuksen siitä millaista elämäni on ennen ollut. Nykyisin pystyy selkeästi erottelemaan ajat: aikaa ennen kuolemaa ja sen jälkeen. Ihan kuin eläisi eri maailmassakin, tuntuu, että olen elämässä kulkenut silmät kiinni aiemmin.

Miten täällä muuten muut lesket ovat tottuneet yksinoloon? Vai tottuuko siihen? Tuntuu, että yksinäisyys kalvaa mieltä vaikka onhan minulla joitakin  ystäviä, tuttavia ja perhettä ympärillä. Oloa on kokoajan, kuin jollakin jalattomalla tuolilla, että tasapaino horjuu vain jatkuvasti.

Vierailija

Olen myös menettänyt mieheni, oli sairastellut jo pitkään. Jouduin hyväksymään tulevan kuoleman koko ajan, koska sairaudesta ei ollut paranemista tulossa. Nyt olen reilun kaksi vuotta  ollut yksin , mutta en ole yksinäinen. Ympärillä on lapsen perhe ja lapsenlapset tarvitsevat mummua kuljettamaan ja yökylään tulevat toisinaan. Sukulaiset ovat myös melko lähellä ja ystäviä on lähellä sekä vähän kauempana. Niin kauan kun saan ajaa autoa pääsen moneen paikkaan, joko yksin tai sitten ystävien kanssa esim. konsertit, teatteri ym. Liikunta on harrastus, joka antaa paitsi kuntoa myös niitä uusia ihmissuhteita. Olisin toki pitänyt puolisoni, jonka kanssa olimme jo yli 40 vuotta eläneet, mutta Luoja päätti toisin. Ehkäpä löydän vielä puhekaverin itselleni, sitä ainakin toivon!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Astrid

Vierailija kirjoitti:
Kun olen taivaassa

ja katselen sinua jokapäivä

Yritän kertoa merkkejä

En ole koskaan mennyt pois.

Kuulen kun naurat

 ja katselen sinua kun nukut

Olen jopa laittanut kädet ympärillesi

ja rauhoitan kun itket.

Näen että haluatte päivän pois

anelette minua kotiin,

joten yritän lähettää sinulle merkkejä,

niin tiedät et ole yksin.

Älä tunne syyllisyyttä että elät,

joka on minulta pois.

Taivas on todella kaunis

odota niin näet.

Joten elä elämääsi, naura taas

ja nauti, ole vapaa.

Niin tiedän jokaisen henkäyksen kun otat

voit ottaa yhden minulle.

Suurin piirtein näin suomennettuna vapaasti

Tämä runo on myös minun kodallani aivan totta. Puolisoni kuoli äkillisesti syliini yhdeksän kuukautta sitten - kävelimme hänen neljä viimeistä askeltaan toisiimme kietoutuneina ja siihen hän vaipui, se oli sydänpysähdys. Edelleen tunnen hänen läsnäolonsa kodissamme ja erityisesti iltaisin. Ensimmäisenä yksinäisenä iltana olin kai shokissa , mutta muistan aivan tarkasti sanoneeni mielessäni puolisolleni, että hän saa olla kotona tai rajan takana - siellä missä hänelle on paras olla.  Minulla on tunne, että hän on hyvin paljon lähelläni.

Vierailija

Tuo viesti minuakin on lohduttanut, alkuun tunsin jotenkin että puolisoni viestitti ja opasti minulle asioita, sitten hän hävisi vähäksi aikaa, ja kun unessa hänet näin viime viikolla ja pääsin häntä halamaan ja hän sanoi että älä innostu liikaa koska ei voi tietää kuinka kauan saa täällä olla, niin olen tuntenut että hän on tullut taas lohduttamaan vähäksi aikaa,

tiedän että hän haluaisi minua lohduttaa ja olla lähellä.

En osaa sanoa voisiko se olla mahdollista, mutta itse tunnen ainakin suurta lohdustusta kun uskon hänen minua ohjaavan elämässä eteenpäin ja antamassa suuntaa.

Juttelen puolisolleni joka päivä ääneen ja pyydän että jos hän vain pystyy niin näyttäisi jotain merkkiä olemassa olostaan. Kerron hänelle edelleen asioita niinkuin hän kuulisi jotain. Ehkä se on osa tätä surutyön tekemistä ja

en kuitenkaan tunne että olisin päästäni seonnut kun hänelle edelleen puhun.

Kun tässä koneen ääressä kirjoittelen, minullaon iso kuva hänestä tuossa koneen takana ja siitä hän seuraa

mitä teen.

Vierailija

Samoilla fiiliksillä viikonloppua kohti. Yritän kyllä hakeutua tuttujen seuraan, lenkkeillä jne. Mutta kun muilla on oma perhe ja elämö, niin harvemmin jokainen jaksaa joka viikonloppu lesken seuraa tai vaikka jaksaisikin, niin en kyllä viitsi tuppautua. Huoh.

Tunteet ne jaksavat kyllä heitellä laidasta laitaan, eilen oli parempi päivä ja tänään huonompi. Tai vihaisempi olo lähinnä, ärsyttää kaikki. Havahduin eilen yhtäkkiä siihen, että kenen elämää tässä oikein eletään, enhän minä tällaista suunnitellut todellakaan! En tunnista tätä nykyistä elämää (jos tätä nyt elämäksi voi sanoa) edes omakseni.

Onneksi huomiseksi on luvattu aurinkoa, jospa toisi piristystä muuten synkkiin päiviin.

Vierailija

Itse en edes yritä hakeutua mihinkään enkä kenenkään seuraan, en ole nyt hyvää seuraa kenellekkään. Naurun ja ilon olen menettänyt neljä kuukautta sitten.  Tunteet menevät kuin vuoristorata, joskus huono päivä ja seuraava cvielä huonompi, koskahan tulisi edes sellainen siedettävä päivä. Tiedän että puolisoni ei haluaisi että murehdin liikaa ja lakkaan elämästä ,mutta kuinka saisin se elämän takaisin, edes jonkinlaisen.

En minäkään tiedä kenen elämää tässä menee päivästä toiseen, ja kuinka kauan, kaikkihan voi loppua yhtäkkiä, kuten puolisonikin elämä. Yksi "sormen napsaus" ja siinä se sitten on.

Olen miettinyt saako kevät ja sen tuoma luonnon puhkeaminen mielialaa edes hieman paremmaksi, vai tuleeko suru ja tuska suuremmaksi kun siitä ei voi nauttia yhdessa puolison kanssa, Aiemmin seurattiin yhdessä kevään tuloa ja sen myötä lintujen muuttoa ym. luonnon heräämistä. Vaikeaa..... vaikeaa tämä nykyään on.

Toivon kuitenkin voimia ja jaksamista sinulle kohtalotoverini ja kiitos kun olet kirjoitellut myös sillä se tieto lohduttaa että ei ole yksin tässä maailmassa painiskelemassa asian kanssa, vaan meitä on monia joista emme tiedä.

Vierailija

Niin se vain on. Elämä antaa ja ottaa. Pitää vain mukautua siihen. Kaikkeen emme voi itse vaikuttaa. Siispä iloitaan pienistäkin asioista. Synkkyydelle emme anna valtaa.

Vierailija

Hei. Olen menettänyt puolisoni kesäk.2017  sairaus vei Hänet 3 viikossa.

Tåmå kaikki tapahtui niin nopeaan ja rajusti odottamatta Hänellä oli pitkälle edennyt

Leukemia verisyöpä. ne viikot elin shkosissa.

Vieläkin on muisti katkoja,ja kaipuu ääretön,mutta on vaan jaksettva päivä

kerrallaan,jokainen päivä on uusi alku ja mahdollisuus uudistua ihmisen.

Toivon lämpimästi jaksamista sinulle ystävä. Katso rohkeasti eteenpäin elämä kantaa

murheessakin.

Vierailija

Kiitos kannustavista kirjoituksista, toivon todella että elämä alkaisi jotenkin kantaa vaikka on yksin,

saan paljon uutta voimaa toisten kokemuksista ja tuntemuksista, en ole yksin suruni keskellä.

Toivon todella että joskus myös minä olisin se joka jaksaa valaa toivoa suruun.

Odotan sitä kevätauringon paistetta, jospa se lämpö yltäisi myös sydämeen saakka ja helpottaisi

tuskaa ja yksinäisyyttä.

Päivä päivältä eteenpäin menen, ja luen usein sitä "runo" jonka tänne kirjoitin ja uskon siihen

että puolisoni on vierälläni minua katsomassa ja kietomassa välillä kädet ympärille lohtua antaen.

Vierailija

Minä kävin tänään pitkästä aikaa viemässä haudalle kynttilän, olipa outoa nähdä mieheni nimi siinä. Herätti taas paljon ristiriitaisia tunteita.. en oikein tiennyt mitä ajatella.

Mietin myös surun käsittelyä, miten käsittelen asiaa vai käsittelenkö ollenkaan? Pelkään, että asia jää jotenkin käsittelemättä. En nimittäin päivittäin itke, koska se ei vaan ole minun tapani purkaa asioita. Tietysti itkeskelen siis, mutta en päivittäin. Ajattelen miestäni ja hänen kuolemaansa kokoajan, viimeisenä illalla nukkumaan käydessä ja ensimmäisenä aamulla. Koko elämäni pitkälti pyörii näiden ajatusten ympärillä, mutta on vain muuten lamaantunut olo. Hankalaa pukea edes mitään sanoiksi, kun on vain sotkua päässä. Tunnen huonoa omatuntoa siitä etten itke 24/7, vaikka mies olikin elämäni suurin rakkaus. Kunpa kaikki olisi kuin ennen.

Paljon jaksamisia kaikille viikonloppuun!

Vierailija

"Tunnen huonoa omatuntoa siitä etten itke 24/7." Älä hyväihminen, älä! Jokainen me ihmiset olemme yksilöitä ja meillä on erilainen  tunne-elämä

Jos joku itkee ja saa siitä lohtua, joku toinen ei, niin ei siitä pidä tuntea huonoa omaatuntoa, ei!

 Kyllä aika tasoittaa tunne-elämän kiemurat, vaikka kaipaus jää. Muistelot ne lohduttaa, niistä löytyy ajateltavaa ja hauskaakin.

Kuolema on aikalailla tunne-elämässä samanlainen, lopullinen ero, kun rakas ihminen hylkää arvaamatta. Sitä ajattelee illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä, milloin hyvällä, milloin vähemmän positiivisin ajatuksin. Eikä sille voi mitään, on vain surtava loppuun, sopeuduttava,

 vaikka kuinka ikävöisi, ei häntä saa takaisin.

Vierailija

Olen myös samaa meltä että surun määrää ei voi itkulla mitata, itse vain olen sellainan itkijä jolla kyyneleet vuotaa surussa joka päivä. Se on varmaan minun tpa purkaa surua, kaikilla meillä on erilaiset joten jos siitä vielä huolta kantaa surun lisäksi, niin aivan suotta.

Minä ajattelen puolisoanin melkein joka hetkin kun olen valveilla, olen myös huono nukkuja joka pohtii asiaa myös öisin. Yöllä pimeinä hetkinä asiat saavat vielä suuremman mittakaavan ja vaikeaa käsitellä sitä.

Ymmärrän senkin kun kaikki sanoo että ei puolisoa takaisin saa, on sopeuduttava ja jatkettävä omaa elämää eteenpäin. Mutta kuten kaikki rakkaansa menettäneet tietävät että se on kuin raipanisku koska omaa tunnetilaa ei vaan saa käännettyä, toivottavsti kuitenkin hitaasti ajan myötä asioihin saa erilaisen ajatustavan ja oppii nauttimaan muistoista joita kukaan ei pysty ottamaan pois, niinkauan kuin järki päässä pysyy.

Siksi itse olen yksin kotona koska ihmiset vain sanovat em.asiaa, en jaksa selittää ja puolustella ettei niin vaan pysty ajatuksia muuttamaan kuin nappulasta kääntäen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen myös samaa meltä että surun määrää ei voi itkulla mitata, itse vain olen sellainan itkijä jolla kyyneleet vuotaa surussa joka päivä. Se on varmaan minun tpa purkaa surua, kaikilla meillä on erilaiset joten jos siitä vielä huolta kantaa surun lisäksi, niin aivan suotta.

Minä ajattelen puolisoanin melkein joka hetkin kun olen valveilla, olen myös huono nukkuja joka pohtii asiaa myös öisin. Yöllä pimeinä hetkinä asiat saavat vielä suuremman mittakaavan ja vaikeaa käsitellä sitä.

Ymmärrän senkin kun kaikki sanoo että ei puolisoa takaisin saa, on sopeuduttava ja jatkettävä omaa elämää eteenpäin. Mutta kuten kaikki rakkaansa menettäneet tietävät että se on kuin raipanisku koska omaa tunnetilaa ei vaan saa käännettyä, toivottavsti kuitenkin hitaasti ajan myötä asioihin saa erilaisen ajatustavan ja oppii nauttimaan muistoista joita kukaan ei pysty ottamaan pois, niinkauan kuin järki päässä pysyy.

Siksi itse olen yksin kotona koska ihmiset vain sanovat em.asiaa, en jaksa selittää ja puolustella ettei niin vaan pysty ajatuksia muuttamaan kuin nappulasta kääntäen.

Ei itkemisen määrällä voi mitata surua. Jokainen suree ja ilmentää surua omalla persoonallisella tavallaan, joka ei ole valittavissa. Itkeminen ei ainakaan itselläni helpota oloani lainkaan. Olen menettänyt puolisoni n. 10 kk. sitten ja siitä lähtien itkua on riittänyt joka käänteessä. On vain niin hirveän ikävä. Vien hänen haudalleen kynttilöitä - palaa jatkuvasti - , viivyn siinä hetken ja juoksen autoon itkemään ja parkumaan välillä ääneenkin. Kotona se päivä on aina tavallista upottavampi. Ihmiset sanovat, että " kyllä se aika parantaa", toivon, että niin tapahtuu, mutta kuinkahan " pitkä" se aika mahtaa olla, että tuntisi olevansa parantunut. Vielä ei mitään viitettä siihen suuntaan.

Vierailija

Myös minun puolison muistokivellä on palanut kynttilät jo kohta 5 kk yötä päivää, siellä on kolme kynttilää, päivittäin käyn siellä juttelemassa hänen kanssaan. Hänen haudalleen en pääse päivittäin käymään koska hänet on haudattu toiselle paikkakunnalle jonne matkaa on melkein parisataa kilmometriä. Kotona täällä hänelle olen tehnyt muistopaikan jossa palaa ne kynttilät, tiedän että hän on täällä kotona eikä siellä mihin hänet on haudattu.

Itkua ja kyyneleitä riittää myös itsellä ja olen jonkun kuullut sanovat että on itkenyt niin paljon että kyyneleetkin ovat kuivuneet, ei ainkaan itsellä ole merkkiäkään kuivumisesta. Rakkaus häntä kohtaan on ollut niin suurta, ihanaa ja onnellista että ikävä ja kaipaus ei ota yhtään helpottaakseen, jos aika tosiaan vähän helpottaa surua, aika voi olla monia kuukausia, vuosia - ei voi tietää tässä vaiheessa.

Näin sitä mennään päivästä toiseen...

Vierailija

Oletteko miettineet, että kun oikein surettaa toisen lähtiessä ja  jättäessä, sitä tunnetta mitä se sisältää, kun itkettää ja suru on päällä?

Jos on ikävä rakasta ihmistä, olisiko siinä itkuissa myös itsesääliä? 

Voitteko kertoa mitä suru sisältää?

Vierailija

No olipa kysymys, voin tuohon vastata että voit ehkä sitten ymmärtää itkun ja surun kun oma läheinen rakas on poissa, onko se itsesääliä vai suremista ja ikävää kun toista ei ole.

Vierailija

Kyllä oli kummallinen kysymys tämä itsesääli kysymys, ehkä kysyjä ei ole rakastanut ketään eikä ole ketään menettänyt. Mitä ajattelet kys tuollaista kysyit. Mieti nyt näitä nuoria jotka kuolivat sielä mopoauto onnettomuudessa, itkeekö heidän vanhemmat itsesäälsitä vai voiko suru olla ikävää, tuskaa rakkaan ihmisen menettämisestä.

Ikävä on ihmistä joka on poissa, jonka elämä päättynyt liian aikaisin, suru ja kaipaus on kaukana itsesäälistä.

Voimia edellisen kirjoituksen kirjoittajalle jonka puoliso on terminaalihoidossa. Raskasta aikaa nyt ja tulevaisuudessa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
No olipa kysymys, voin tuohon vastata että voit ehkä sitten ymmärtää itkun ja surun kun oma läheinen rakas on poissa, onko se itsesääliä vai suremista ja ikävää kun toista ei ole.

.

Anteeksi, mutta sinä ymmärrät nyt väärin! Minulla on kyllä kokemuksia, olen ollut saatamassa ja hoitamassa  monia kuolemaan liittyviä asioita, ihan kaikkea, mutta siitä ei ollut kysymys, siis minun kokemuksistani. Vaan mitä kaikkia tunnetiloja mielestänne suru sisältää?

Jos se sisältää surua menetyksestä, että ei näe eikä koe omaa rakastaan enää koskaan.

Ajattelen, että tuo suru sisältää monenlaisia tunnetiloja, kuten kiukkua, vihaa, masennusta, itseinhoa, pelkoa tulevaisuudesta, muita ihmisiä kohtaan kateutta heidän onnestaan, väsymystä, vaikka mitä! Siis, että minkälaisia tunnetiloja ihminen voikin tuntea surressaan, ei siitä tule tuntea 

huonoa omaatuntoa. Vaan antaa tunteiden tulla ja elää, koska se parantaa ja auttaa jaksamaan eteenpäin.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat