Sivut

Kommentit (2965)

Vierailija

Edellinen kirjoitus oli aivan kuin itse olisin sen kirjoittanut. Myös minulla on huonompi aika menossa taas,

suru tuntuu aivan tuskalliselta. Itku on hallitsematon ollut jo monta päivää.

Minäkin odota joka päivä ihmettä ja tuntuu siltä kuin pitäisi rakkaintani etsiä jostain, jospa hänet löytäisin takaisin, mietin itse olenko jo aivan sekoamassa suruni kanssa, mutta näyttää siltä että aivan samanlaisia tuntemuksia

on myös toisilla.

Myöskään minä en jaksa ajatella koko päivää, elämä etenee pieni hetki kerrallaan, ei jaksa suunnitella edes

tuntia eteenpäin.

Myös minulla olisi halu huutaa suureen ääneen tuskaa, ikävää, kaipuuta, mutta eihän se mitään auta. Tuntuu että

ei jaksaisi tätä elämää yksin eteenpäin. En tiedä mistä voimaa ammentaisin, mistä saisi elämänhalua jatkaa yksin.

Vierailija

Juurikin näin. Tulevaisuus ahdistaa äärimmäisen paljon tällä hetkellä. Tekisi mieli heittää aikaa eteenpäin niin paljon, että voisin elää edes jotenkin tämän asian kanssa, kerta ajassa ei taaksepäin pääse.

En tiedä olenko jo alkanut ymmärtämään tätä asiaa vai en. Hyvin on sotkuinen olo. Ensi kuussa tulee puolivuotta täyteen, siis puolivuotta ilman rakasta. En todellakaan käsitä, että mihin tämä aika on hävinnyt. Toisinaan päivät matelevat, mutta toisaalta aika menee liian nopeastikin. En olisi koskaan voinutkaan kuvitella, että täällä lasketaan päiviä erossaoloajasta. Joka päivä ahdistaa ajatus siitä, että aina olen tavallaan ajallisesti kauempana miehestäni ja pikkuhiljaa unohtuu se miltä kosketus tuntui, miltä hänen äänensä ja naurunsa kuulosti - en haluaisi päästää millään irti ja hyväksyä, että kaikki on muistoa vain.

Minullakin jatkuvasti tunne, että ei jaksaisi tätä elämää yksin eteenpäin, eikä tietoa, että mistä ammentaisi juurikin tuota elämänhalua jatkaa yksin. Kun katson ympärilleni, niin näen pelkkiä pariskuntia. Onnellisia ihmisiä ja perheitä, joilla on kaikki tallella. Tuntuu, että on yksin ja kuilun reunalla koko asian kanssa, vaikka tukijoita ympäriltä löytyisikin. Aamulla pohdin juuri, että vaikka kuinka yritän viettää aikaa ihmisten kanssa, niin ei ole hyvä olla siltikään kuitenkaan. Ei ole hyvä yksinkään

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Samanlaisten asioiden ja tunnekuohujen kanssa painiskelemme kohtalotoverini.  3 päivä ensikuuta tulee se puoli vuotta rakkaani menetyksestä ja olo on ihan samanlainen, ei ole aika yhtään armahtanut suuressa surussa ja ikävässä, joskus tuntuu että tilanne vain pahenee.

Voi kuinka usein olen toivonut että saisin taas ympärilleni ne voimakkaat käsivarret jolla hän minua halasi usein, saisinpa vielä käpertyä hänen kainaloon nukkumaan iltaisin. Sen ihanan lohduttavan ja turvallisen tunteen kun hän oli vierellä, kaikki on poissa lopullisesti.

Itselläni on myös se tunne että missään ei ole hyvä olla, tuntuu kuin tukehtuisi tähän suruun ja ikävään. Ei ole hyvä olla yksin, mutta ei ole hyvä olla kenenkään seurassakaan, lohtua ei saa tähän tunteeseen mistään.

Ajatus yksinäisestä tulevaisuudesta on kammottavaa, miten tästä pääsisi eteenpäin?!

Mistä löytyisi se langanpää joka auttaisi tietä eteenpäin?!!!

Vierailija

Me olemme tarinassamme ja surussamme vasta alkutekijöissä. Monta surullista päivää takana ja monta edessä. Ajan armahdusta minäkin odotan, mutta melkein puolessa vuodessa kohdallani ei voida suuria odottaa. Tietysti alun sokki on jo hälvennyt ja jotain pystyn jo normaalisti tekemään, mutta onhan tämä elämä äärimmäisen hakusessa vieläkin. Tämä kuukausi on mennyt allapäin ja muutamana aamuna sängystä nouseminen on tuntunut pakkopullalta. Suru tosiaan tulee aalloissa, joskus helpompaa, joskus hankalampaa.

Muutaman kohtalontoverin kirjoituksia luin, heille oli tullut vuosi kuolemasta täyteen tovi sitten. Heillä oli jo onnea suotu ja suru muuttanut hieman muotoaan. Kaukainen ajatus vielä, mutta toivon, että joskus minäkin saan elää ''normaalia'' elämää ja tuntea vilpittömästi onnellisuutta sekä sen, että minähän elän vieläkin.

Vierailija

Niinpä vain to mielikuvitus toimii yöllä, viime yönä näin unta että pääsin rakkaani kainaloon nukkumaan, olin

tosi onnellinen siitä, se tuntui niin todelliselta. Pari päivää sitten kirjoittenlinkin että enää ei pääse nukkumaan kainaloon ja nyt se sitten toteutui.

Tuntui siltä herätessä että voisi olla vähän parempi päivä tänään kun yö oli niin hyvä.

Itse huomasin että alkushokin jälkeen alkoi mieli vielä enemmän painumaan alas, ensin sitä vain yritti ajatella

että tapahtuma ei ole totta, shokin aikana uskoi niin. Todellisuuden sitten lopulta valjettua mieliala painui tosi alas,

epätoivo sai vallan.

Itse en usko että voisi enää mitään onnea olla elämässä rakkausrintamalla, ainoastaan toivon että oppisin nauttimaan täysin lapsista ja lapsenlapsista, nyt jotenkin on väsynyt kaikkeen.

Tiedän ja ymmärrän että pitäisi jakaa omaa elämää, koska takaisin ei mitään saa, eteenpäin pitäisi katsoa mitä on vielä tarjolla elämässä, ehkä se aika koittaa jossain vaiheessa.

Uskon että rakkaani on edelleen vieressäni ja pitää minusta huolen, ohjaa oikeaan suuntaan.

Vierailija

On raskasta elää yksin! Kun on tottunut siihen, että kaikki asiat, surut ja ilot sai jakaa.

Kaipauksen ja ihmettelyn keskellä täytyy vielä ajatella selviämistä sellaisistkin asioista jotka puoliso aina selvitti ja hoiti. Rohkeutta se vaatii ja aloitekykyä. Mistä sitä silloin saa kun suree ja on masentunut? Täytyy kuitenkin jaksaa toivoa!

Vierailija

Totta tosiaan arjen työt pitäisi jaksaa hoitaa ja yksin. Ongelmia tulee eteen aivan joka päivä.

Mietin onko sitä osannut arvostaa toista täysin kun hän eli, nyt vasta huomaan mitä kaikkea hän

sai aikaan ja hoiti kaikki ihan suurempaa numeroa tekemättä.

Olenkin sanonut nyt läheisilleni että muistakaa arvostaa sitä mitä teillä nyt on tällä hetkellä,

kaikki voi olla kohta poissa yht'äkkiä.

Elämä on tosi arvaamatonta, sitä kuinka kauan meillä on aikaa itse kullakin.

Menee päiviä ettei jaksa tehdä mitään, sitten on pakko yrittää jotain saada aikaan,

voimat ovat ihan loppu ja uutta voimaa ja elämäniloa ei ole, ei ole toista vierellä josta saisi

iloa, rakkkautta ja elämänhalua jaksaa eteenpäin.

Tämä kirjoittaminen on tapa purkaa surua ja pahaaoloa, jollakin tapaa pitää surutyötä tehdä yksin.

Vierailija

Kyllä tämä on yhtä rämpimistä päivästä toiseen. Eilen minäkin sain taas kokea sen, että olisin kaivannut kipeästi miehen apua, kun kaapinovi romahti syliin. Onneksi sain sen asennettua paikalleen tovin miettimisen jälkeen.

Minulle on myös tullut joku ärsytys ihmisiä kohtaan. Eräs tuttava kysäisi minulta tuossa pari päivää sitten, että ''jokos se elämä alkaa helpottamaan''.  Menin äärimmäisen hämilleni tuosta kysymyksestä ja olisi tehnyt mieli nauraa päin näköä, että näinkö helppoa luulet sen olevan, että puolessa vuodessa elämä alkaisi jo helpottamaan. Ai, että kun niin olisikin. Se, että teen asioita ja pystyn keskustelemaan aiheesta ihmisten kanssa itkemättä ja se, että näytän vahvalta ei tarkoita sitä, että olen sellainen kokoajan. Kukaan ei tiedä mitä pääni sisällä liikkuu, sillä välillä siellä pyörii sellaisia ajatuksia, joita ei tarvitsekaan muiden nähdä/tietää. Ja minulla nyt vaan on tapana aina olla se ''vahva'' ulkoisesti, vaikka kuinka heikko olo olisikin.

Välillä tekisi mieli kirjoittaa kirja surusta. Tuntuu, että tähänkin liittyy paljon harhaluuloja. Ja muutenkin pitkäaikainen suru tuntuu monelle olevan tabu, ettei siitä puhuta tai osata nähdä. Olen myös pistänyt merkille, että kuinka huonosti ihmiset ylipäätänsä juttelevat kuolemasta tai siitä, että mitä tahtovat. Muutamatkaan eivät ole koskaan kaveripiirissäkään miettineet tuota asiaa. Minulle aihe on aina ollut jotenkin esillä (mm. jo työni takia) ja olemmekin käyneet ystäväpiirissä, perheen kanssa ja edesmenneen mieheni kanssa paljon keskusteluja aiheesta. Vaikka mieheni lähtö olikin ennalta-arvaamaton, niin vuosien saatossa hän jakoi aina palasia siitä, että miten haluaa tehtävän, kun aika jättää. Sitähän kukaan ei olisi voinut uskoa, että hänen lähtönsä oli niin lähellä.

Vierailija

Meillä on vielä toisemme, mutta elämä on kyllä jo ehtinyt opettaa molempien sairauksien kautta sen, että toisen vierelläolo ei ole itsestäänselvyys.  Kiitän jokaisesta yhteisestä päivästä, yhteisistä hetkistä.

Voimia teille läheisenne menettäneille!

Vierailija

Muutama lohduttava ajatus - Paulo Coelho

.

Nähdessää Soturin alla päin otettaja sanoo:

"Sinä et ole sitä mikä näkyy murheen hetkinä. Sinä olet paljon enemmän.

Monet ovat lähteneet - syistä joita emme ymmärrä koskaan - mutta sinä olet yhä täällä.

Miksi Jumala vei kaikki nuo ihmiset ja jätti sinut?

Tällä hetkellä miljoonat ihmiset ovat jo antaneet periksi. He eivät vihastu tai itke eivät tee muuta kuin odottavat että aika kuluisi He ovat menettäneet toimintakykynsä.

Mutta sinä olet surullinen, ja se todistaa että sielusi on yhä elossa."

Vierailija

Lauantai ilta- yksin täällä kotona, yhtään ihmistä en ole nähnyt pariin päivään.

Rakkaani on poissa, ei ole kanssani viettämässä viikonloppua.

Kyynelvirrat valuu taas vuolaana, tunnekuohun - suuren aiheutti kun katsoin ampumahiihtoa jossa

Mari voitti ja omisti voitottonsa juuri kuolleelle valmentajalle- ajattelin että sinne hän meni missä

minun rakkaani myös on.  Surullista - aina joku otetaan pois.

Tietäisinpä mitä sitten tapahtuu kun kuolee- onko siellä vastassa omia rakkaita- mitä tapahtuu?

Onko minun rakkaalla kaikki hyvin siellä, vai onko kaikki vaan kertakaikkiaan loppu?!

Surussani ja ikävässni toisi lohtua jos tietäsin että hänellä on kaikki hyvin, koska pelkkä

kuoleminen ei tarkoita että kaikki on ok.

Epätoivo saa vallan surun myötä, miten jaksaa eteenpäin ja minkätakia pitäisi jaksaa.

Vierailija

Viikonloput on kyllä hankalia. Ilmakin masentaa. Päässä pyörii tuhat kysymystä ja muistoja tulvii mieleen, iso ikävä. Miksi näin pitikin sattua? Kuka määräsi, että minä jään tänne yksin eikä mieheni? Välillä tuntuu tosiaan ettei yksin jaksa yhtään..

Toivottavasti rakkaimmat ovat vastassa, kun lähdön hetki koittaa. Muistan edesmenneen isovanhempani "äiti" huudot ennen kuolemaa, hän katsoi johonkin mihin me muut emme nähneet - ehkä äitinsä oli vastassa, kuka tietää.

Mutta sen jos jonkun tiedän ja uskon, että he ovat jossain paikassa, johon eivät kivut ja surut yllä. Siellä on kaikki hyvin. Vaikka niin miehelläni olisi täälläkin ollut vielä monia, monia vuosia. Tekisi mieli itsekin toisinaan todeta, että voi luoja ota minut jo pois täältä, mutta ehkäpä tälläkin on joku tarkoitus, että vielä tänne jäätiin.

Vierailija

Kaikilla asioilla on jokin tarkoitus sitä ei vaan ymmärrä mikä tarkoitus.

Olen kyllä sanonut omille lapsille joskus että asioilla on tapana järjestyä, ehkä tässäkin

tapauksessa, asiat järjestyy jotenkin, mutta surutyö vie paljon aikaa.

Eilinen ilta oli taas itkua täynnä, kaipaus on kova.

Toivottavasti tänään kevätaurinko nousisi ja nostaisi vähän mielialaa ylös että jaksaisi

taas eteenpäin elämään.

Vierailija

Kuinka sinä kohtalotoverini olet jaksanut.

Itse olen tehnyt kovasti töitä tuon oman pääni kanssa, pari yötä olen aisoita miettinyt

ja  "vatkannut", yrittänyt itselle selvittää että pitäisi jaksaa katsoa eteenpäin elämässä.

Hivenen asioiden tiukka pohdiskelu on tuottanut tulosta ja itku ei ole ihan joka päiväistä.

Kovasti teetättää se asia töitä että takaisin ei mitään saa, vaikka mitä vaihtokauppoja olisi

valmis tekemään. Ihania yhdessäolon aikoja olen ajatellut ja sen myötä myös sen että

uusia muistoja ei enää tule, eikä puolisonikaan tule takaisin.

Aamuauringon kanssa yritän herätä samaan aikaan, lähteä ulos lenkille ja kuunnella kevään

ääniä, viihdyimme puolisoni kanssa yhdessä luonnossa ja nyt opettelen sitä asiaa yksin.

Olen huomannut että kyllä ne linnut laulavat edelleen.

Pieni toipumisen merkki on havaittavissa, kovan työn tekemisen vuoksi.

Ensin oli itkua ihan näännyksiin asti ja nyt yritän kuivata jo niitä kyyneleitä

Toivon sinulle jaksamista ja sitä että sinäkin alkaisit pikkuhiljaa saamaan elämän toivoa takaisin.

Tiedän että itselläni tulee suuria takapakkeja, mennään taas melkein pohjalle ja sieltä

räpiköin ylöspäin.

Vierailija

Täälläkin tehty töitä ajatusten kanssa ja paljon.

Alussa etsin äärimmäisen paljon tietoa kuolemasta, ruumiinavauksesta (ja luin pöytäkirjaa monet kerrat), kuolemaan johtaneesta sairaudesta, hautajaisista, tuhkauksesta, kaikesta mitä tähän liittyy. Ja etsin vieläkin. Tuntuu, että tässä ollaan experttejä aiheessa kuolema. Kun et saa vastauksia, niin syntyy tarve etsiä niitä. Tämä on ollut yksi minun selviytymiskeinoni - asioiden, tai käytännön asioiden ymmärtäminen. Ei varmasti kaikilla toimi, mutta minun kohdallani tieto ei lisännyt tuskaa. Päinvastoin.

Tämä kuukausi on ollut huono, mutta räpiköidään nyt tämän läpi. Tiedän, että huonojen aikojen jälkeen helpottaa hetkeksi taas. Ihanan aurinkoinen ilma tänään, samalla aiheutti iloa lähestyvästä keväästä, mutta samalla aiheuttaen haikeutta. Nykyisin elämä on sitä, että jos tunnen jostain iloa, niin tunnen samalla surua siitä mitä mieheni ei nää ja koe kanssani. Outoa kyllä.

Pian taas viikonloppu lähestyy, eli päivät joita en kaipaa kyllä :( onneksi täällä löytyy kohtalontovereita, kiitos, täältä aina saa ammennettua voimaa jaksaa eteenpäin kun tietää, ettei ole ainut samassa tilanteessa oleva. Olemme kalliin hinnan maksaneet tästä nimikkeestä leski. Eilen sain onneksi oletettavasti merkin mieheltäni tai ainakin toivon niin, sain voimia jaksaa taas päivän eteenpäin! :)

Vierailija

Ihan samanlailla itse esin tietoa siitä miksi puolisolleni kävi niin, tietoa kuoleman aiheuttajasta.

Yritin sitä sitten ymmärtää miksi juuri hänelle kävi niin, miksi ei ollut mahdollisuutta selviytyä,

koska paljon ihmisiä on siitä sairaudesta selvinnyt.

Olen myös lukenut kuolintodistusta moneen kertaa, aluksi vain kielsin itseltä että se on totta.

Vaikea viikonloppu oli itsellä viimeviikobloppuna, ajatuksia myös siitä että miksi edes yritän mennä

eteenpäin, yksin, helpompi olisi ollut luovuttaa ja poistua myös itse.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, kevätaurinko alkaa nousemaan ja ulos luontoon kävelemään.

En kaipaa itse ollenkaan viikonloppuja, lomaa, silloin on aina mielessä mitä teimme yhdessä, miten

nautimme vapaa-ajasta, kesä on kauhistus, veneilimme tosi paljon ja nyt kaikki on poissa.

Tykkäsin laittaa puutarhaa ja nyt sitten pitää katsoa jaksaako sitä tehdä enää ollenkaa, ja minkä

vuoksi sitä tekisi, ei ole kukaan sitä katsomassa ja ihailemassa.

Toivon kuitenkin sydämestäni meille molemmille- kohtalotoverini - että meidän omat siivet

alkaisi kantamaan pikkuhiljaa, ja ajatuksissamme pystyisimme nauttimaan ja muistelemaan

yhteisiä hetkiä jotka saimme viettää puolisomme kanssa.

Se tuntuu aina hyvälle, kun olettaa että jotain merkkiä tai ohjeita, ajatuksia poismenneeltä rakkaalta.

Toivon sinulle ja myös itselleni parempaa viikonloppua.

Olen tosi kiitollinen kun kirjoittelet tämä on terapiaa minulle ja toivottavasti myös sinulle.

Vierailija

Terapiaa tämä kirjoittelu totta tosiaan on! Itse kirjoittelin alussa tietokoneelle ihan Wordiin tuntemuksia ja ajatuksia asiasta. Ne olivat hyvin tarkkoja selostuksia kuolinpäivästä, hänen löytöhetkestään, hautajaisista ja arjesta ilman häntä ym. Kirjoitin ylös niitä ajatuksia, joita ei ääneen voinut sanoa tai joita en pystynyt sanomaan. Nyttemmin olen jo poistanut ne kaikki. Muutama kuukausi sitten yritin lukea niitä ja noh, ne olivat niin ahdistavaa ja raadollista luettavaa, että poistin ne saman tien. Koin sen niin sillä hetkellä, että ne olivat silloin sen hetkisiä ajatuksia ja kun sain ne poistettua, poistin osan niistä tuskan tuntemuksistani samalla.

Kesän lähestyminen aiheuttaa kyllä jännitystä. Kesä on aina aikaa, jolloin nähdään enemmän ihmisiä, tehdään asioita yhdessä, vietetään ihania kesäpäiviä mökkeillessä ja nautitaan ajasta. Nyt saan tehdä nuo kaikki yksin. Koen aina järkyttävää selviytymisen tarvetta, että minähän piru vie selviydyn tästä ''voittajana'' ja jatkan eteenpäin. Yleensä matka aina tyssää jossain vaiheessa, mutta yritys hyvä. Ehkä välillä näen itsessäni pieniä edistyksen askelia, kun mietin tätä matkaa taaksepäin. Sydämessä ja mielessä hän on kokoajan, eikä sieltä häviä koskaan, mutta minä elän vieläkin. En halua hukata itseäni tällä matkalla enää enempää.

Jokainen päivä on aina askel eteenpäin ja jokaisena herättynä aamuna olemme lähempänä parempia päiviä.

Vierailija

Ihanat kevätnarsissit rakkaani muistokivelle tänään kevätauringon paistaessa.

Nyt sitten vain näin eteenpäin päivä kerrallaan.

Vierailija

Nyt on kellojakin siirretty, se hyvä puoli että viikonloppu kuluu nopeampaa. Tosin tämä viikonloppu hurahti pikavauhtia muutenkin, oli ajanviettoa ystävän kanssa ja tuulettumista ulkona.

Aamulla herätessä meinasi masennus iskeä päälle, mutta onneksi sain sen selätettyä. Ikävä on, mutta jotenkin sitä jo tässä vaiheessa ymmärtää, että takaisin ei ole paluuta. Alun ymmärtämättömyys on muuttanut muotoaan, mutta tunteet eivät. Kun aikaa kuluu, niin pelkään, että unohdan samalla asioita hänestä. Muistan kaiken elävästi, mutta en kuitenkaan muista. Millään ei tahtoisi päästää irti mistään.

Haudalla en ole nyt käynyt, jollain tavoin olen vältellyt sitä paikkaa. Ehkäpä pitäisi käydä nyt lähiaikoina.. kynttilät palavat aina kotona hänelle.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat