Rosa Rein

Missä minäkin vanhana asun?

Äitini muutti pari kuukautta sitten Lahden keskustaan vanhuksille tarkoitettuun vuokra-asuntoon pitkän väännön jälkeen. Omaan kerrostaloasuntoon on tulossa valtaisa remontti, joten muutto olisi joka tapauksessa ollut ajankohtainen kesällä. Jo muutaman päivän jälkeen hän ilmoitti, että jää keskustaan. Ja sen hän sanoi vilpittömästi. No, me muu suku asutaan nyt melko lähellä, joten voimme käväistä päivittäin tutkailemassa, josko äiti tarvitsisi jotakin: imurointia, pyykinpesua jne. Täytyy nyt vain laittaa itsellekin jäitä hattuun, ettei passaa liikaa. Siinä saattaa mennä oma-aloitteisuus, jos koko ajan joku on höösäämässä selän takana. Antaa hänen nyt touhuta ja apua on saatavissa, kun tarvitsee.
Kommuuni on siintänyt mielessäni jo nuoresta pitäen. Olen ehkä romantisoinut sitä liikaa ja muistelen opiskelujeni viimeistä vuotta, kun asuin HOASilla. Neljän solun asunto saattoi yhteen neljä erilaista tyyppiä, mutta hauskaa meillä oli, todellakin. Sitä vuotta en antaisi mistään hinnasta pois.
Eläkkeet pienenevät ja asuminen kallistuu, joten on pieni pakko ruveta miettimään edullisia asumismuotoja, vanhusten yhteisöllisiä asumisyksiköitä palvelutalojen ja vanhustentalojen rinnalle. Suunnitelmat olisi hyvä tehdä hyvissä ajoin ennen kuin vanhuus edes häämöttää. Voisimme aloittaa vaikka omista peloistamme. Katselisimme naapureitamme ja muita kanssakulkijoita uusin silmin, uskaltautuisimme samaan hissiin ja pikku hiljaa voisimme vaihtaa sanan tai pari. Sillä erilaisuudensietokykyä on syytä harjoitella ennen kuin suin päin astuu kommuunin ovesta sisään. Me ihmiset olemme nimittäin kaikki omia yksilöitämme. Kaikissa meissä on hyviä ja ärsyttäviä puolia, se on fakta. Kommuunissa meidän on opittava sietämään erilaisuutta, ehkä myös erimaalaisia, aivan eri tavalla. Emme voi kääntyä kannoillamme, jos joku lähestyy meitä.
Kommuuniin jokainen tuo oman osaamisensa ja omat outoutensa. Joku hallitsee kokkaamisen, joku tykkää taas siivoamisesta tai puutarhanhoidosta. Pääasia, että puuhaa riittää kaikille joka päivä tasapuolisesti. Ja mikä ihaninta, voi astua ruokapöytään, jossa muu porukka on jo koolla, keskustella ja kysellä miten kullakin päivä on mennyt. ja tietenkin apua annetaan aina sille, joka sitä tarvitsee. Unelmoin jo kommuunista (voihan sitä nimittää myös kimppakämpäksi), jossa arabimies (tumma ja komea) valmistaa herkkuruokaani mansafia yhteisessä keittiössämme ja espanjalainen (tyylikkäästi harmaantunut mies) virittelee kitaraansa ja pian fadon sävelet täyttävät huoneiston. Ja mummot ja papat tanssivat.
Itsekin ikäännyn ja tulee useinkin mietittyä, minkälaisen vanhuuden haluan ja toivon itselleni. Kaikilla ei ole äitini kaltaista verkostoa, mutta näin suurperheen äitinä uskon, että seuraa ja apua ei minultakaan tule puuttumaan. Mutta ennen sitä viimeistä vaihetta elän ja matkustelen. Otan kaikki irti kaikesta, kirjoitan, maalaan, liikun ja haahuilen ja mikä tärkeintä – tapaan ihmisiä. Toivottavasti ikääntyneenäkin osaan ilmaista kaikkia tunteitani intohimoa unohtamatta. Huomista ei voi murehtia, koska huomisesta emme mitään tiedä ja mennyttä emme voi muuttaa. Kunpa osaisikin tarttua hetkeen.

Kommentit (2)

Vierailija

Niin että tämmöinen runo (?) tipahti tänne. Ei tartte kommuunia, jotta saa tumman ja komean arabimiehen laittamaan ruokaa . Tyylikkästi harmaantunut espanjalainen soittamaan kitaraansa voi olla vaikeampi pala....

Vierailija

Elä! Hyvää elämää kestää vain hetken!

Huoletonna elin onnellisen tietämättömänä, välinpitämättömänä,

vanhuudesta joka kenties oli jo  lähellä.

Minulla oli kaikki, elin täysillä, en koskaan ajatellut vanhenevani,

vaikka vanhustyötä vapaaehtoistyönä tein.

Ajattelin jaksavani viisikymppisen innolla ja voimin loppuun asti.

Olin saattanut omaisiani kuoleman kautta pois.

Kuin vanhuksia joita huolsin, sittenkään en ajatellut vanhenevani.

Sitten tapahtui  kaksi traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, jotka kestivät pari vuotta.

Paloin loppuun, yritin auttaa liikaa, minut hylättiin, väsyin,

vanhuus tuli yllättäen, en jaksanut, fyysiset voimat katosivat minimiin,

mikään ei kiinnostanut, ilo katosi, en pystynyt, koska minuun sattui kaikenaikaa.

Ihmettelin vain kuinka yksin olin  hylättynä ja kurja olin, muka!

Jälkiviisaus sentään toimii.

Nyt olen sitä mieltä, että olisi viisasta ajatella sitä tosiasiaa,

että vanhuus kohtaa jokaista, jos saa eläkeikään asti elää!

 Tehdä vanhuutta silmälläpitäen elämäänsä  järjestelyjä ajoissa.

Koska voimattomuus yllättää, sairaudet, jopa nuoruuden vaivat pahenevat.

Koska ei vaan jaksa ja aika kuluu käsistä.

Nyt olen sopeutunut elämään ikäihmisenä, tunnistamaan ja tunnustamaan!

Ilo on palannut, ainakin osittain, toimintatarmoakin taas löytyy, jonkinverran.

Täytyi vain hyväksyä!

Toipua traumoista, joista niistäkin on  vain muistot!

 Luojalle kiitos!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat