Rohkeus? Pelko? Mitä ne sinulle ovat?

Seuraa 
Liittynyt19.8.2015

Toivon tähän keskusteluun asiallisia ajatuksia,oikeita tunteita niiltä joka niitä uskaltaa ilmaista.
Tämä ei psykologinen terveyspalsta,eikä sota-tanner ihmisten välillä.
Haluan inhimillisen tunteen ja ajatusten vaihdon vilpittömän palstan.
Ei fraaseja,saahan niitäkin siteerata,vaan ihan oikeita ajatuksia aiheista.
Pelko on monella tänä aikana hyvinkin
voimakas,niin nuorilla kuin aikuisilla.
Aiheelliset ja aiheettomat pelot.
Oikea ja väärä rohkeus.
Miten koet ne?
Yhden sitaatin itse laitan tähän aluksi.
"Ei se ole rohkea,joka ei pelkää,vaan se,joka pelkää ja uskaltaa silti".

Sivut

Kommentit (53)

Vierailija
Usva-Lintunen

Odottelen....

Ketä odotat, minuako :-)

Tähän aiheeseen täytyy joskus syventyä paremmin.
Näin äkkiseltään tulee minulle mieleen korkeiden paikkojen
pelko. Taloustikkaillekin nouseminen melkein huimaa :-)

Vuoristotie on lähes ylivoimainen, olen joskus ollut
turistibussin kyydissä aivan järkyttävän korkealla
vuoren rinteessä. Eihän siitä mihinkään päässyt,
kestettävä oli.

t. Maria07

Vierailija

Inhimillisen tunteen, ja ajatuksen vaihdon.....? ei ymmärrä kihu.
Oikea rohkeus, väärä rohkeus.

Vierailija

;)

Oikeastaan odotin sinua.
Mutta myös muita.Itseänikin.
Ei mikään helposti heitetty otsikko,totta.Itse kun olen pohdiskelija,enemmän ns.Maria ;) kuin Martta,niin ehdin mietiskellä
ja olen ehkä eniten elämässäni ollut tekemättä mitään kovin onnistunutta käytännön tekoa.
Täällä on niin paljon taidokkaita ihmisiä tekemisineen,että hengästyn.
Se pelottaa minua.
Olkoonkin typerä ajatus.
Saamme ollakin erilaisia ja siitä se rikkaus.
Omista fobioistani eräs on juuri tuo mistä sinäkin kerroit.Olen hyvin rohkea foobikko.Onko semmmoista termiä?
Korkean/ahtaan/tunteet ovat rajut kohdallani,aukean paikan ylitys,eli torikammo tuttu.
Lentokoneessa ahdistun,en pelkää koneen putoavan,mutta ahtaanpaikan kammo tulee kun ei pääse pois.Hissi,tai vastaava.
Voin jatkaa toiste näitä pelkojen luetteloimista...etten nyt heti paljasta kaikkea itsestäni.
Rohkeus;olen rohkea,käyn noita pelkoja päin,pakko,paniikin uhalla.
Sosiaalisesti olen hyperkoomisen ujostelematon.Löydän juttua kenen kanssa tahansa,missä tahansa,uskallan koskea,uskallan puhua tunteista omalla nimellä ja naamalla.Uskallan puhua asiasta kuin asiasta vaikka en siitä mitään tietäisi;)Koomisille jutuilleni pystyn nauramaan.Mitä menetettävää minulla on? Ei mitään.Entä teillä muilla?
Toivoisin tänne palstalle löytyvän kaikenlaisia ihmisiä,jotka ovat peloissaan niin rohkeita,että keksivät jonkin nimen itselleen ja tulevat tykö.Tämä on auki myös MIEHILLE,sillä me olemme IHMISIÄ sukupuolesta riippumatta kaikkine tunteinemme.

Vierailija

Sorry,kihu.
Joskus ei todellakaan osaa ihan ilmaista sitä mitä tarkoittaa tarkalleen.
Mutta siksi tässä pyristellään.
Oikealla rohkeudella tarkoitan;rohkeutta pelkoa päin,olla vilpitön,
väärällä rohkeudella;hämäämällä vaikka itseään,näyttämällä muitten silmissä eri ihmiseltä mitä on.
Nämä,mitä kirjoitan,eivät ole missään nimessä faktoja vaan pohdintoja.
Ehkä sanat eivät sovi ihan kohdilleen,mutta taatusti ymmärrät ,mitä koetan tuoda esiin,eikö totta?

Vierailija

Koko ikäni olen pelännyt sitä,
"mitä ihmisetkin sanovat"
.

Minua on sanottu tyhmäksi ja laiskaksi....
Koulussa olin se ikkunasta ulos tuijotteleva
takapulpetin tyttö, jolla ei ollut ketään kavereita.

En voinut pyytää ketään koulukavereitakaan kotiini koska skitsoreenikko-yh-äitini
käytös oli aika yllättävää joskus...

Nyt , lähes 60-vuotiaana paljastui etten olekaan tyhmä ja laiska vaan minulla on ADD, joka
"jumittaa" minut alotekyvyttömänä sohvannurkkaan villakoirien kisailua katsomaan...

Aluksi pelkäsin kertoa saamastani diagnoosista,
nyt olen rohkeampi kun olen vertaisryhmässä olen saanut tukea.

Ajatella, en olekaan Outo ja Tyhmä ja Laiska,
ja maailmassa on vaikka kuinka paljon minunlaisiani-kin ihmisä...
Luulin olevani ainutlaatuinen saamattomuudessani ja aloitekyvyttömyydessäni...

Sain paljon rohkaisua Pullon Hengeltä aikanaan, kunnes se nielaisi minut pulloonsa
umpisukkeluksiin.
Jumalan avulla pääsin kuiville sieltä.

Liikuntarajoitteisena ja minieläkeläisenä on tyytyminen neljän seinän sisällä oleiluun pääasiasa,
mutta netti onneksi kiidättää nojatuolimatkoille mihin vaan..
Tännekin ;D
syysterveisin "AddiMummo"

Vierailija

Moni tuntuu pelkäävän "erilaisia" ihmisiä?

sellaista joka on eri värinen,
erilainen tavoiltaan,
puhuu outoa kieltä,
käy erilaisessa kirkossa,
sillon väärän värinen pipokin ;)

Vierailija

"AddiMummo"lle:

Minun mielestäni kirjoituksesi oli hyvä ja hyvä, että lopulta sait
sen oikean diagnoosinkin.

Minäkin joskus kauan sitten nuoruudessa ajattelin "mitä ihmisetkin sanovat",
vaikka en sitä sen kummemmin pelännyt. Siksi tämä kirjoitukseni ei ehkä
ihan kuulu tähän pelko/rohkeus-keskusteluun. Usva-Lintunen sen kuitenkin
luullakseni tänne kelpuuttaa :-) on jo huomannut, että karjalaiseen
luonteeseen kuuluu tietty "rönsyily" aiheen sivuun.

No, nyt asiaan:
Sitten aikuisenpana ajattelin, että eihän kukaan osaa, eikä kenenkään
tarvitse yrittääkään elää toisten ihmisten mielen mukaan. Vaikka tekisit
mitä tahansa ratkaisuja, aina on jossain joku joka ajattelee asiasta toisin.
Tämähän on minun elämäni ja, kun teen ratkaisuni omaa sisäistä ääntäni
kuunnellen enkä vahingoita ketään toista ajatuksin, sanoin tai teoin, silloin
ei minun tarvitse välittää siitä mitään "mitä ihmisetkin sanovat".

Tällaisia ajatuksia tuli minulle mieleen tuosta kirjoituksestasi.

Maria07

Vierailija

Joku aikaisemmin täälläkin on -sanonut että
maailma on nykyisin turvallisempi paikka elää kuin koskaan aikaisemmin.
Viittasi sitten antibiootteihin ja lääketieteen edistykseen...

Nyt iltapäivällä seurasin mediasta kuinka käy 8-vuotiaalle autoon kaapatulle pikkutytöääle.
Lähes kotipihaltaan kaapattiin.

Kouluampumiset sun muut ja tämmöinen kaappaus:
ei minun mielestäni maailma ole laisinkaan turvallisempi paikka kuin ennen.
Jos Suomessakin lapsi kaapataan autoon melkein kotipihalta,
on kyllä pelottavaa.....

Minusta on ihan sama miten minulle käy, mutta lapsieni ja lastenlasteni puolesta pelkään...
Täytynee alkaa opettaa eskarilaiselle itsepuolustusta ja huutamaan
keuhkojen täydeltä APUA heti kun joku vieras kädestä nappaa kiinni?

"järkyttynyt isoäiti"

XBrinna
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Olen "järkyttyneen isoäidin" kanssa samoilla linjoilla. Ei tämäkään maa ole turvallinen millään tavalla.
Kamalinta mitä voisi tapahtua on juuri jos läheisilleni tapahtuisi jotain kamalaa. Sitä ajattelee osaavatko he ,neuvoista huolimatta , puolustautua tarvittaessa.

Kaikki lapsiin kohdistuva rikos on järkyttävää, olivatpa ne lapset kenen tahansa ja missä maassa tahansa.

Yleensäkin väkivalta on raukkamaista niin aikuisia kuin jopa eläimiä kohtaan.

Vierailija

Näin jo muutamissa kirjoituksissa huomaa miten paljon on pelkoja,erilaisia pelkoja,erilaisista syistä johtuen.
On helpompi puhua yleisistä peloista ja kuin henkilökohtaisista peloista,entä rohkeudesta...?
onko siitä vaikeampi puhua.
Eikö se pieni ADD-takapulpetin tyttö kuitenkin osoittanut valtavan suurta rohkeutta menemällä kouluun,vaikka
siellä oli vastassa pahat sanat ja yksinäisyys.?
Hänet koen juuri rohkeaksi,siksi,koska hän pelkäsi ja uskalsi silti.<3
Montako meitä mahtoi olla siihen aikaan kouluissa ADD,ADHD,Aspergeria,lievää autismia yms.lukihäiriötä,puhevirheistä kärsiviä,joille naurettiin yms.
Moniko jäi luokalleen tuollaisen ongelman tähden?
Itse olen AAL,eli Alkoholistin Aikuinen Lapsi,neuroosit kiusana ja älyttömät pelkotilat lapsena.
Nyt taatusti otettaisiin puhutteluun tyttö,joka viittaa kuin mieletön opettajan kysyessä jotain ja joka henkeä haukkoen hokee";Opettaja,mun on paha olla,mä lähden kotiin."Monta kertaa vuodessa.
Niin minä lähdin,otin pyörän seinustalta ja ajoin kumit soikeina kotiin ja vasta kun äiti avasi oven,minä rauhoituin hänen esiliinansa nurkkaan.Siinä hän oli,minun turvani.Kouluun riitti äidin kirjoittaman lappu;"....n oli paha olo."

On helpottavaa saada dignoosi,voi löytyä apua.Psykologia tosin on vielä muihin tutkimuksiin verrattuna lapsenkengissä.
Nämä ovat henkilökohtaisia pelkoja.En halua pelätä enää.Jätän turvan suurempiin käsiin.Omaiseni, lapseni ja lapsenlapseni,kaikki rakkaat ihmiset,koko hurjasti pyörivän pallon.
Ovatko pelot tässä?.Eivät.Ihmisen olemus on täynnä muistijälkiä,hyviä ja huonoja jo ennen syntymää.
Missä sitten olemme rohkeita.?Sitä varmasti myös olemme?Sitä oikeaa rohkeutta.Missä rohkeutesi näkyy?
Jään taas odottamaan;)
(Huumori voi olla myös suurena apuna rohkeuden saamiseen.)

Jk.tänä päivänä:ehkä tämä aihe rohkeudesta ja pelosta ei ole helpoimpia tällä foorumilla.Tässä se kuitenkin on jos jotakuta jaksaa kiinnostaa.Voimaa ja rohkeutta jokaiselle sitä tarvitsevalle kuitenkin;)

ookoo
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Monisävyinen aihe.

Minun on mentävä minäkeskeisellä mututuntumalla, miten nuo tunteet ovat itseäni tulleet vastaan.
En ole pitänyt itseäni koskaan erityisen rohkeana, pelko näyttäytyy enimmäkseen etukäteen ja joskus vasta kun tilanne on ohi. Miettiessä mitä olisi saattanut tapahtua.

Rohkeus on kumma kaveri, se on pompsahtanut jostain minusta kun on ollut pakko.
Pakko toimia, pakko keksiä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.
Niissä hetkissä en ole pelännyt.
Yksityiskohtiin menemättä useimmat täpärät paikat ovat olleet tuntemattomien ihmisten kohtaamisissa.
Ehkä juuri se, että henkilöt ovat olleet vieraita, on helpottanut osaltaan. Henkilöhistorian rasitteet ovat puuttuneet.

Onko mukana ollut muuta, sitä olen ihmetellyt vuosien myötä. Mm. muistellessani yhtä uhkaavaa tilannetta jonka selvitin pitämällä oman suuni kiinni. :)
Ärsyyntynyt kaveri kadulla ei keksinyt enää muuta herjaa kuin: “Oot sää saatanan rohkee ämmä, onks sulla jotkut suojelijat nurkan takana?”
Ehkäpä minulla olikin, ne näkymättömät.

Vierailija

Varmasti on olemassa niitä näkymättömiä suojelijoita.
Rohkeus on minussa ulospäin,jos niin voi sanoa,asun melkein koko vuoden suoraan sanoen korvessa,haja-asutusalueella
en pelkää siellä mitään ulkoapäin tulevaa uhkaa,kuten en kaupungissakaan,en nyt puhu kaahailevisa autoista,joita pitää varoa.
Olen miettinyt omalla kohdallani,että sisäisille kauhuille ja peloille olen kehittänyt puolustusmekansimin.
Ensin se on saattanut olla tekoreippautta ja sitä kautta,ylirohkeudeksi jotta arkuuttani ja pelkoani ei voisi kukaan nähdä.
Olen ollut hirmuisen ahdistunut lapsi,johtuen elämäntilanteesta joka silloin vallitsi kotona,mutta enhän itse sitä ymmärtänyt.Minun oli selvittävä.Jo kivikaudella heikot karsiutuvat.
Minulle kehittyi ns."valeminä",joka tietämättään toimi aran ja herkän minä suojana.
Se toimi silloin.Mutta myöhemmin sitä on saanut etsiä esiin,sitä oikeaa minää ja oikeaa rohkeutta,eli olla heikkona vahva.Arkana rohkea....

ookoo
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Uhkarohkeus, sitä väärää rohkeuttako?

Aiemmin kirjoitin miten on helpompaa olla rohkea vieraiden edessä, mutta kaikkein pelottavin tapahtui kotioloissa ollessani alle kouluikäinen.

Isä harrasti silloin tällöin metsästystä, haulikko riippui yleensä ylhäällä eteisen seinällä.
Vanhempieni välit olivat kireät ja eräänä päivänä kuulin eteisestä isän äänen:
“Nyt sinä kuolet”.
Menin katsomaan, ovi oli auki pienempään huoneeseen jossa äiti kyyhötti istuen sängyn päässä.
Isän silmät olivat täynnä kylmää vihaa, sellaisena en ollut koskaan häntä nähnyt. Olinhan isän tyttö ja nähnyt hänet vain lempeimmillään. Haulikko tähtäsi äitiä.

Jokin sai minut liikkeelle, juoksin äidin kaulaan ja huusin isälle “Ammu sitten minutkin. Jos äiti kuolee en minäkään halua elää”.
Siinä seuranneessa hetken hiljaisuudessa odotin. Jos isä kuitenkin ampuu?
“Tyttö pois sieltä!” huusi isä tullen kiskomaan minut irti.
Hätäni purkautui huutona: “Äiti kuolee ja sinä joudut vankilaan, minulle ei jää ketään”.
Se sai isän neuvottomana laskemaan aseen.

En tiedä miten he välinsä selvittivät, minun kuulteni tapahtumaan ei palattu.
Ei silloin ollut kriisiryhmiä eikä vertaistukea.
Aseita olen inhonnut aina.

Vierailija

Kova kokemus lapselle.Koko elämään jäävä muistijälki varmasti.
Voiko tuohon vastata mitä tunsit.?
Uhkarohkeutta vai väärää rohkeutta.Minusta ei kumpaakaan.Tai molempia.
Toistan ,en missään nimessä ole minkään tällaisten asiantuntija,ainoastaan oman elämäni tunteiden etsijä.
Miten minusta tuntuu,että se oli rakkautta.Pelkoa myös menettämisestä.Minä jään yksin ja olen pieni,ei tietenkään pystynyt niin ajattelemaan järkevästi,ja siiinä hetkessä ja lapsena,mutta se tunne.
Jotenkin osaan samaistua.Asia oli hieman erilainen,mutta siinäkin kysymys äidistä ja isästä.Kumpaakin rakastin.
Heidän ristiriitansa,kiristynyt tunnelma alkoholin,isän siis,käytön tähden näitä traagisia asioita tuli.Isän uhkaus suussa olevassa dynamiitissa ja elämäntuskansa lopettamisessa ja hänen valtavassa syyllisyydessään sai minut polvilleni hänen jaloistaan kiinni pitäen,anomaan;"Isä,älä tee sitä,olet minulle rakas."
En täyttä totuutta tiedä oliko asia näin,mutta minulle se oli lapsena totta,Sitten on musta kohta,muisti on tässä kohden pysähtynyt.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat